Sivut

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Margaret Atwood: Testamentit



Ensimmäinen e-kirjani kirjastosta oli yllättävän miellyttävä kokemus, teknisesti ja vastoin ennakkoluulojani. Tabletilta lukemisessa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi mahdollisuus suurentaa fonttia, tai lukea hämärämmässäkin paikassa valoja sytyttämättä, tabletin keveys. Margaret Atwoodin Testamentissa näyttää painettuna olevan 489 s, joten se ei ole ihan pieni opus.

Dystopiat ovat taas yksi genre, jota olen aina vierastanut, scifin ja fantasian lisäksi. Ja dekkareiden. Onpa noita aivan liikaa... Tässäpä alkaa kuitenkin aitaa kaatua näköjään. En olisi ehkä tähän tarttunut ellen olisi seurannut tiiviisti aikaisemmasta Orjattaresi-romaanista tehtyä sarjaa Handmaid's Tale, jonka jatko-osa Testamentit on. Toiseksi katsoin Margaret Atwoodin elämää ja kirjoja käsittelevän dokumentin Sanojen voima maaliskuun alussa. Vaikuttava nainen, ei voi kuin antaa aplodit.

Orjatarta en ole lukenut. Tv-sarja kuvasi tapahtumia lähitulevaisuudessa fundamentalistikristittyjen Gilead-nimisessä puritaanisessa teokratiassa jossain päin Yhdysvaltoja, jota ydinkatastrofi on kohdannut. Naiset on nyt rankattu eri arvoihin lähinnä hedelmällisyyden perusteella. Hedelmällisyys kun oli kärsinyt ydinlaskeuman jälkeen. Epälapsia syntyy. Kaikki naiset ovat tiukasti myös eri arvoihin rankattujen miesten alaisia ja kulkevat pukeutuneina arvoa osoittaviin, eri värisiin kaapuihin ja nunnamaisiin päähineisiin. Massateloitusten ohella kaupungin muureilla roikkuu sääntöjä rikkoneita hirtettyjä.

Orjatar päättyi päähenkilön karkaamiseen. Hänellä oli siinä vaiheessa kaksi lasta, toinen oli viety häneltä kiinni otettaessa ja toisen hän sai ns synnytyskoneeksi alistettuna. Lapsi salakuljetettiin ulos Gileadista. Tästä lähtökohdasta Testamentti alkaa kuvata tapahtumia ja henkilöitä Gileadissa. Tapaamme joukon komentajia onnettomine vaimoineen ja koko heille alistetun joukon orjattaria, helmityttöjä, tätejä, lapsia. Täti Lydia tätijoukon armottomana ja pelättynä johtajana on edelleen voimissaan. Tätien muodostama yhdyskunta elelee omassa miehiltä rauhoitetussa talossaan ja tekee heille määrättyjä askareita. He saavat mm opetella lukemaan - Raamattua - päin vastoin kuin muut naiset, joille on rajattu kodin seinien sisäpuoliset työt, sekä henkinen että fyysinen vankila.

Alkuun vaikuttaa että Testamentit ei tuo mitään uutta Orjattareen. Sama mielivaltainen touhu jatkuu ja vaivihkaa herää kysymys, miksi toinen samaa painajaista kuvaava teos. Testamentit pureutuu kuitenkin syvemmälle totalitaarisen järjestelmänsä sisuksiin esitellessään sen rakenteita ja kuinka epäluuloon, valvontaan ja pelkoon perustuva rakennelma on kuitenkin altis repeämiselle. Ihmisen ajatuksia ja haaveita ei pysty pitämään aisoissa. Sitä kautta Testamentit tuo uuden näkökulman ja vaiheen Gileadin yhdyskunnan kuvaukseen.

Täti Lydiallakin on menneisyytensä edellisessä maailmassa, vaikka hallitseekin suvereenisti tätien valtakuntaa Ardua Hallia - jonka motto Per ardua cum estrus tarkoittaa Synnytyskipujen ja kuukautiskierron kautta - ja sen Hildegard-kirjastoa. Siellä säilytetään mm Sukulinja-arkistoa, josta kehkeytyy avaindokumentti trilleriksi kääntyvässä kertomuksessa. Arkisto on tarpeen, koska hierarkian ylimmät miehet mielellään vaihtavat vaimoa nuorempaan ja onnistuvia synnyttäjiä etsitään. Sukurutsaa ei kuitenkaan haluta, sen verran tieteestä on otettu oppia tässäkin uskontoon perustuvassa tyranniassa.

Komentaja Judd uskoo lujasti nuorten naisten virkistävään vaikutukseen, samoin kuin kuningas Daavid aikoinaan, ja myös useat väliamerikkalaiset huumepomot.

Testamentit sukeltaa Lydia-tädin historian myötä myös totalitaarisen yhteiskunnan syntymekanismeihin. Vallankumouksen jälkeisen sodan tilanteeseen, jossa koulutetut muodostivat fundamentalisteille uhan, joka oli eliminoitava. Muuta ei tarvittu kuin oikeustieteellinen tutkinto ja kohtu: se oli hengenvaarallinen yhdistelmä. - Sivistyksen ja oppineiston vastaisuus on samaa mitä oikeassa elämässä on nähty Hitlerin Saksassa tai Maon Kiinassa. Viimemainitun kulttuurivallankumouksen jälkiä saatamme nykyään olla siivoamassa maailmanlaajuisesti. Sen verran perusteellisesti koulutettu väestö siellä tuhottiin.

Romaani on kirjoitettu historiikin muotoon, jossa viimeisenä lukuna on Kolmastoista symposiumi, historiantutkijjoiden kansainvälisestä kokouksesta vuonna 2197 ja keskeisenä osana täti Lydian Ardua Hallin käsikirjoitus. Testamentit oli lopulta jännittävä ja vaikuttava kuvaus dystopiasta - ja upeaa kieltä, myös suomennettuna. Handmaid's Tale haalistui sittenkin taka-alalle ja kirjailijan ääni voimistui. Aiheesta huolimatta musta huumori kukoisti paikoitellen sen ovelissa henkilöhahmoissa, täti Lydiassa varsinkin.

Margaret Atwood: Testamentit
The Testaments, 2019, suomentanut HilkkaPekkanen
Otava, 2019, e-kirja







6 kommenttia:

  1. Tykkäsin tosi paljon molemmasta Atwoodin kirjasta.

    VastaaPoista
  2. Tämä jälkimmäinen on tainnut saada vauhtia tv-sarjan menestyksestä, yleisön odotuksiin on vastattu ja viety tarina päätökseen. Avoimet loput, kuten tuossa Orjattaressa vielä kauan oli, on kyllä aika tyylikkäitä. Orjatarta tuskin tulee enää luettua, filmin ja toisen osan jälkeen. Vaikka voi olla että myöhemmin tulen toisiin aatoksiin, tykkäsin myös paljon Atwoodin tyylistä.

    VastaaPoista
  3. Ohho, olin luullut, että tämä on turha tilausjatko-osa, mutta vanha rouva onkin voimissaan.

    Ai, sinä et pitänyt tabletilta lukemista huonona. Minä olen lukenut nyt kaksi e-kirjaa, toisen tabletilta ja toisen lukulaitteelta. Lukulaite oli kyllä kätevä lentokoneessa, mutta ihan kuin olisi puuttunut jotain, kun ei ollut sitä fyysistä kirjaa.

    VastaaPoista
  4. Kun en ole ilmeisesti nuorempanakaan Atwoodia lukenut, niin pidin paljon kerronnan tavasta, dialogista, kielestä, rytmistä. Mutta onko jatko-osa turha vai ei, se on vaikeampi kysymys. Onhan tässä semmoista auki jääneiden asioiden nättiä loppuun asti päättelyä, mitä romaani ei välttämättä tarvitse, niin kuin satu.

    Toinen e-kirja on minulla nyt käynnissä. Olen tottunut. Yksi parannus on esimerkiksi verrattuna paksun kirjan alun ja lopun vaivalloiseen kohtaan, kun sivumäärä on epätasaisessa kohdassa. Ensin kaipasin tietoa siitä, missä kohtaa lukemista olen milloinkin kirjan kokonaisuudessa, mutta sittemmin huomasin että se on ihan turhaa. Antaa vaan kerronnan viedä, parempi niin. Palaan kuitenkin vanhaan kun kirjastot ovat taas auki. Mutta hyvä on tähänkin puoleen tottua. Just matkoillahan se olisi kätevä, jos vielä tulee matkustettua, some day...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, jos semmoista kun matkustaminen vielä on.

      Poista
    2. Toivottavasti. Vanhana ja ehkä riittävästi matkustaneena on niin helppo vaatia nuoremmilta matkustamisen hillitsemistä, mutta on se vaan niin hienoa saada nähdä maailmaa lähempää. Se ei ole enää viiteenkymmeneen vuoteen ollut vain varakkaiden harrastus. Minulta puuttuu koko Pohjois-Amerikka. Voi olla että jää näkemättä.

      Poista