Hellettä meren rannalla

Tuli vietettyä helteinen kesäkuun loppu Iniön saaristossa. Onneksi, kaupunkiasunnossa olikin palattua tuulettamista, että sai kuuman ilman ulos ja raikastettua kämpän siedettäväksi nukkumisen kannalta.

Villiruusu kukki parhaimmillaan saariston aika kuivaksi käyneessä luonnossa. Kevät oli ilmeisesti kuitenkin riittävän kostea, koska kaikki saariston alkukesän kukat kasvoivat rehevinä, ruohosipulit, ketoneilikat, kurjenpolvet, nurmikohokit.

Meidän mummonmökin pihassa on vuosikymmenten kuluessa kasvanut omenapuu, herukkapensaita, pioni, liljoja ja monenlaisia kivikkokasveja. Hilda-mummoni aikaan pioni kukoisti, mutta katosi jossain vaiheessa. Pioni ei ole yrityksistä huolimatta enää uudelleen onnistunut paikalle kotiutumaan, mutta malva leviää paahteisella niityllä paremmin kuin mikään muu. Siitä tykkäävät kimalaisetkin, jotka pyörivät kukissa pölyn peitossa. Joku näyttää nukahtavankin kukkapedillään.

Turun saaristossa, kihdin tuntumassa pieniä luotoja riittää retkeilyyn. Ne ovat ihanimmillaan hellesäässä. Auringonpaiste paahtaa ilmaan katajanmarjan ja variksenmarjan tuoksua, tiirat kirkuvat, joutsenia on aina vain enemmän. Meidänkin lähisalmessa pariskunta uitti kuutta pitkäkaulaista harmaata poikasta.

Ainoa ongelma on mistä löytää varjoa näillä + 30 asteen helteillä, jokunen lepän varjo aina löytyy. Vesi on vielä kirkasta, toivottavasti viileämpi sää sekoittaa alkavat sinileväkukinnot.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Betonibunkkerissa, tässä lähiössä ei nukuta. Jossain kämpässä on joku aina aloittamassa uutta trippiä kun toisaalla sammutaan. Jossain painitaan, toisaalla kuristetaan ja kiristetään, joku pistää suoneen, toinen sniffaa nenään. Ovet käyvät, käytävässä nujakoidaan, seinän takana huudetaan. Joku äiti ottaa vastaan asiakkaita ja tytär kykkii sen aikaa piilossa. Kaiken keskellä asuu myös yksi toisiaan rakastava vanha pariskunta, mutta on selvä - kahdessa mielessä - poikkeus ja ihme on, että jaksavat asua Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalossa.

Kansainvälinen sijoittajayhtiö on hankkinut omistukseensa rapistuneen, kaupungin ulkopuolelle jääneen lähiön. Siellä on baari, pubi, ruokajonot ja uskovaisten kahvilat. Lähiön kuvaus on sellainen kurjuuden ylistys, että se vaikuttaa suorastaan eksoottiselta. Onko näin tiivistä ja laajaa köyhyysloukkua jossain Suomessa vai olisiko se sittenkin dystooppinen tulevaisuuskuva? Jos siis annetaan eriarvoisuuden kasvaa, työttömyyden lisääntyä, ja koulutuksen katsotaan kuuluvan vain parempiosaisille. Luulisin, että tällainen lähiö, näin ekstreemi, voisi löytyä jostain Pariisin, New Yorkin tai Moskovan slummista, ehkä Tukholmankin pahimmilta alueilta. Pariisissa jyrättiin jo maan tasalle eräs ongelmalähiö joitakin vuosia sitten. Mutta ehkä me kuljemme samaa tietä, vähän perässä?

Kuinka kehittyy ja jatkuu ylisukupolvinen köyhyys ja näköalattomuus, sitä romaani kuvaa inhorealistisella naturalismilla. Kun äiti ja tytär ryyppäävät yhdessä aamulla keittiössä. Päähenkilö vaihtuu kerrostalon asukista seuraavaan; yhä syvemmälle huumediilereiden puristuksiin päätyy Jessica, jonka lapsi on otettu huostaan, Miko lisää volyymiä kuulokkeisiin ettei kuulisi äidin bisneksiä makuuhuoneesta, Teppo ei muista mitään tänäkään aamuna, Jadea kiusataan koulussa, Miikka tulee vankilasta ja herättää pelkoja, Sara ja Ossi löytävät toisensa ja ulkomaalaisvihan. Vanha Terttu on heitetty ulos vuokra-asunnosta, hän ei ole juoppo, hän on vain vanha ja köyhä. Orastavaa rakkautta voi joku tuntea, mutta se hukkuu toisen aamuiseen ryypiskelyyn. Lähistöllä, työmaakoppien ja parakkien keskellä rypee myös vanhin polvi alkoholisteja. Kahvilaa pitää entinen alkoholisti Sakke, joka päivittää blogiinsa joka aamu tarkan lukeman raittiista aamuistaan. Kestääkö se? Siinäpä pieni jännite. Toinen tulee siitä, keiden kanssa Miikka on tehnyt lapsia ja tietävätkö lapset isästään.

Joukossa kulkee myös Keijo, joka tutkii kerrostalon omistus- ja hyväksikäyttösuhteita. Hän ja Krisu, it-velho, pääsevät jyvälle haisevista bisneksistä lähiön kansainvälisten sijoittajaomistajien keskuudessa, mutta nämä ainoat, joilla on energiaa muuhun kuin päihde-elämään, jäävät häviävän vähäiseksi valon pilkahdukseksi tässä kamppailussa, jossa pienet pojat ja tytötkin tuomitaan kulkemaan betonoitua polkua synkässä viidakossa.

Kun viimeinen pussi on myyty, hän suuntaa kakkostorille. Jo kaukaa hän bongaa jätkiä, jotka on tuntenut tarhasta asti. Vaikka mitä tapahtuisi, hän näkee aina tatuointien, arpien, murtuneiden nenien ja päihteiden kovettamien kasvojen läpi ne kirkassilmäiset pikkupojat, joista osa oli villejä ja osa lähes mykkiä. Pusikko kahahtaa. Hän kääntyy katsomaan. Torin kulmalla huonossa piilossa on pari alaikäisen näköistä tyttöä fiksaamassa. Ne ovat viikon vetämisen jälkeen olevinaan koviakin kuosaajia, hän huokaa ja ohittaa tytöt vaimeasti nyökäten, koska kokee olevansa viimeinen ihminen saarnaamaan.

Romaani oli Finlandia-ehdokas vuonna 2019. Se on taidokkaasti kirjoitettu. Masentava kuvaus tyrmäsi ensin niin, että olin läväyttää talon oven kiinni. Sittemmin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaus ja näiden ihmisten kohtalo alkoi kiinnostaa, niin lohduttomalta kujanjuoksulta kuin se monen kohdalla näyttikin.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Like, 2019, 333 s

Herman Koch: Suomen päivät

Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan.

Herman Kochin lukijana muistan entuudestaan hänen teräväpiirtoisen psykologisen katseensa. Sen tuottamia havaintoja on usein maustettu katajanmarjamaisen kitkerällä vivahteella, joka värittää huumorinkin mustaksi. Eikä siltä katseelta säästy kukaan, ei edes Herman Koch. Suomen päivät on hänen viimeisin, autofiktiivinen teoksensa, muistelma lapsuuden perheestä, vanhemmista, perhesuhteista, oman maailmankuvan hahmottumisesta. Ja 19-vuotiaan Hermanin ensimmäisestä irtiotosta, matkasta talviseen Pohjois-Karjalaan vuonna 1973. Siellä hän vietti puoli vuotta. Ja tapasi Annan. Anna Karenina, niin hän muistaa tytön jolla oli venäläinen sukunimi.

Suomeen poika päätyy traagisessa elämänvaiheessa. Hänelle hyvin läheinen äiti oli kuollut. Etäinen isä, johon Hermanilla on ilmeisen vaikea suhde, jatkaa jo avioliiton aikana alkanutta suhdettaan erääseen leskirouvaan, vanhaan mummoon äitiin verrattuna. Äidin poika vihaa sekä naista että isäänsä tasapuolisesti. Isän suhtautumista leimaa epäily; pojan ajatukset kirjailijan urasta esimerkiksi eivät tietenkään vakuuta isää. Alkoholikin näyttää jakavan perhettä. Äidille ja pojalle maistuu.

Muistot nuoruudesta vuorottelevat romaanissa vuoden 2012 Suomen vierailun kanssa: Herman Koch vierailee kustantajansa Aleksi Siltalan kanssa Turun kirjamessuilla esittelemässä viimeisintä teostaan, Lääkäriä. Ja vielä päästään vuoteen 2016, jolloin kirjailija autoilee nuoruusmuistojensa reittejä vaimonsa kanssa.

Hollantilainen, hontelo ja epäkäytännöllinen poika päätyy aika epätyypillisesti metsätöihin suomalaisten kolmisormisten sahurien keskelle, Matin ja Ritvan taloon, tarpomaan paukkupakkasissa syvässä lumessa. Luokkakavereita menee samanaikaisesti välivuodeksi Ranskan viiniviljelmille tai kibbutsille Israeliin.  Ainakin Herman pääsee perusteellisesti irti kotioloistaan, kieli jättää pojan usein ulkopuolelle ja ajatuksiinsa. Ilmiselvä kömpelyys koneiden kanssa saa lukijan jo pelkäämään hänen puolestaan, sen verran antaumuksella kirjailija kuvaa lukuisia tohelointejaan traktorin, moottorisahan ja muiden vempainten kanssa. Kaatui kerran moottoripyöräkin parkkipaikalla, vaikka piti vain coolisti sytyttää savuke ihailijoiden katsellessa. Terassilta kuului naurua.

Seitsemänkymmentäluvun Suomen kuva on aidon oloinen, isäntäväki ja työkaverit ovat puurtajia, köyhyyteen ja ankaraan luontoon tottuneita, mutta aika ystävällisiä. Tanssipaikalla Herman ihmettelee äitinsä näköisiksi kammattuja 16-vuotiaita, joiden kiharat istuvat liikkumattomina päässä. Lieksalaisten opettajien kanssa tehty hiihtoretki Lappiin jättää kuitenkin lähtemättömän muiston, sillä siellä häntä, viimeisenä hiihtelevää, mäen päällä odottaa Anna. I wait for you. Heidän jäähyväissuudelmaansa kannustavat retkeläisten aplodit.

Suomen päivät on myös runo, jonka Herman Koch löytää Turun kirjamessuilta, pienkustantajan ständiltä. Kirjoittajan etunimi on Anna ja siinä on kohtia, jotka hän osaa sovittaa itseensä. Äiti on kuollut. Runo ja sen todennäköinen kirjoittaja tuo muistelmaan romanttisen haikean sävyn, joka yllättävästi muuttuu suorastaan verhotuksi, tai no aika avoimeksi, ehdotukseksi saada yhteys. Kustantajalla on yhteystietoni. Koch jää miettimään, miksi vasta nyt. Nyt molemmat ovat ilmeisesti kirjoittaneet toisistaan.

Ennen kaikkea Suomen päivät on nuoruuden ahdistuksen ja etsinnän teeskentelemätön kuvaus. Herman Kochin nuoruutta on lämmittänyt erityinen suhde äitiin, jonka menettäminen on ollut kova isku. Kaikkea yhteistä olemista, puhumista tai enemmänkin vaikenemista isän kanssa tuntuu leimanneen teeskentely, vihaisuus ja loukkaantuminen äidin puolesta. Poika ei totisesti tee asioita isälleen ja leskirouvalle helpoiksi. Hänen ironinen ja näennäisen myöntyväinen käytöksensä ei merkitse mitään, hän vain panee heidät tarjoilemaan lisää geneveriä. Leskirouvakin osasi yllättää, saattoi jopa pelastaa Hermanin hengen sitomalla moottoripyörän kanisterit paremmin.

Alle parikymppinen poika on jäänyt aika yksin äidin kuollessa eikä isä ole osannut/saanut tulla lähelle. Hermanin tunnelmat ja monet uhkarohkeat kuviot näyttävät lopulta suuren murheen aiheuttamalta masennukselta. Niitä korostavat traktoreiden ja moottoripyörän kanssa otetut isot riskit. Myös pari homoseksuaalisuuteen liittyvää kohtaamista kääntyvät siihen suuntaan. Baltimoressa väkivalta on lähellä, Amsterdamissa on kyse vain väärinkäsityksestä, mutta siinäkin lopullinen tulkinta on arvottomuus.

Olin autio talo, jossa oli jotain vikaa, talo, jonka avainta ei kukaan vapaaehtoisesti pyytäisi.

Yhtä lailla vetävästi kuin Herman Koch kirjoittaa fiktiivisiä romaanejaan, hän osaa rakentaa myös autofiktiivisen kertomuksen; se koostuu muistojen väläyksistä sieltä täältä, kiinnostavista jännitteistä, siinä pohditaan muistia ja unohdusta ja niistä kirjoittamista. Ja tietenkin tällä kertaa, siinä on suomalaiselle lukijalle tämä aina niin mielenkiintoinen mitämieltäulkomaalainenonmeistä - näkökulma. Minulle Herman Koch on mieluinen kirjailija. Suomen päivissä hänen tapansa muistella ja muistaa on rehellisen oloista - ainakin kaunistelematonta - ja huumori itseironista, paikoitellen oikein hauskaa.

Herman Koch: Suomen päivät
Finse dagen, 2020, suomentanut Antero Helasvuo
Siltala, 2020, 328s

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa + Taistelevat prinssit

En jaksanut tätä yhdentekevää lääkehuuruista elämää. Ei auttanut New York ja Manhattan, taidegalleriat, merkkivaatteet, hullu tohtori Tuttle ja kaikki hänen määräämänsä lääkkeet. Kaunis nuori nainen mätänee sohvallaan loputtomissa lääkecocktaileissa, näkee painajaisia, raahautuu lähimarkettiin hakemaan lisää karkkia, kahvia, jätskiä. Palaa kotiin, yrittää estää parasta ja ainoaa ystävätärtään tulemasta käymään. Saa hullulta tohtorilta lisää lääkkeitä nukkumiseen, vaikka ei muuta tee kuin nukkuu. Syö Seroquellia, Risperdalia, litiumia ja laihtuu. Enimmäkseen noista tietääkseni masentuneet lihovat, enimmillään jopa 30 kiloa. (Ystävätärkään ei liho, koska on bulimiasta kärsivä alkoholisti.) Muistelee välinpitämättömiä kuolleita vanhempiaan ja pärjäävää mutta kalsean oloista ex-poikaystäväänsä Trevoria, syystä jota ei voi ymmärtää. Kuten ei koko romaaniakaan, silkkaa nihilististä masennusta.

Provosoiva romaani saa lukijan nauramaan ääneen, sanoo Vogue-lehti. Helvetin hauska, sanoo Lena Dunham. Ei naurattanut, ei kiinnostanut. Puoleen väliin jaksoin, varmistuin lopusta ja lopetin tähän. - Ottessa Moshfegh kirjoittaa hyvällä tyylillä, taitavasti, mutta päähenkiöt, aihe ja sen eteneminen: hohhoijaa. Pudotti kuin kiven pohjaan. Pitää yrittää räpiköidä pintaan.

- - -

Mainostan tässä samalla eilisiltana näytettyä Ulkolinjan dokumenttia: The Rival Princes of the Gulf eli Arabian taistelevat prinssit. Taas laadukasta dokumenttia YLE1:ltä ja Yle Areenasta nähtävissä. Silmiä avaava tietoisku siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu Saudi Arabian, Arabiemiirikuntien ja Qatarin hallitsijoiden välisessä mittelössä. Prinssien tavoitteet ovat suoraan videopelien maailmasta ja keinot myös. Aseita on survottu maat täyteen ja niitä käytetään parhaillaan Jemenin köyhän ja nälkää näkevän väestön tuhoamiseen. Sitä ennen Saudi Arabian Mohamed Ben Salman kunnostautui jo murhaamalla toimittaja Jamal Khashoggin.

Qatar on nyt kahden muun maan vihan kohteena, muun muassa koska on saanut järjestettäväkseen jalkapallon MM-kisat vuonna 2022 - ja koska tekee yhteistyötä Iranin kanssa. Kaikkein uskomattomin kohta dokumentissa on Trumpin sekoilu. Nuoret prinssit saivat jo Trumpin taakseen yhteisellä retkellään, jonka tarkoituksena oli saada USA yhteiseen rintamaan Qataria ja Irania vastaan. Trump ei vain muistanut, että Qatarissa on Yhdysvaltojen suurin Lähi-idän tukikohta, hän luuli että se on Arabiemiraateissa. Joten Trump joutui perumaan hyökkäysaikeensa tuohon "terrorismin pesäkkeeseen". Hallinto ja ulkoministeri ehti hätiin ja prinssit joutuivat nuolemaan näppejään. Qatarin prinssin suosio kotimaassa sen sijaan nousi huippuunsa. On nautinnollista seurata hyvin perehtyneiden asiantuntijoiden avaavan syy- ja seuraussuhteita monimutkaisissa kansainvälisissä tapahtumaketjuissa. Dokumentti häkellyttää.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus

Mies katsoi minua rauhallisesti, ja kun poistuin, häpeää tunsinkin minä ja toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt meitä.

Katarina Frostenson on arvostettu ruotsalainen runoilija ja pitkäaikainen Ruotsin akatemian jäsen, hän oli aiemmin sen harvoja naisia miesten joukossa. Akatemian jäsenyys on elinikäinen ja siihen sisältyy asumis- ja muita loppuun asti juoksevia etuisuuksia, arvostuksen ja kulttuurielämän valta-aseman lisäksi. Akatemian jäseneksi kutsutaan, eikä jäsenyydestä erota (tämä muuttui uudistuksissa 2018), se on valtion hallinnosta riippumaton itsenäinen ja varakas instituutio, joka myöntää mm Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Snille och smak (nerous ja hyvä maku) on Kustaa III:n 1700-luvun lopussa perustaman seuran tunnuslause. Elinikäistä jäsenyyttä seuraavat myös elinikäiset vaikenemissopimukset ja salailu. Salailu kasvattaa maailmanlaajuista huomiota palkinnoille.

Vuoteen 2018 asti Katarina Frostensonin asema oli horjumaton, ja vaikuttaa että siinä hierarkiassa hän oli huipulla. Hän on leijonan lailla suojellut ja puolustanut puolisoaan, ranskalaissyntyistä Jean-Claude Arnaultia, jota edellisenä vuonna syytettiin 18 naisen voimin seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista. Matilda Gustavsson on Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja, joka teki perusteellisen tutkimuksen huhutuista väärinkäytöksistä ja julkaisi sen lopputuloksena lehdessä monisivuisen raportin. Siitä kehkeytyi Ruotsin oma #metoo Harvey Weinstein -skandaalin vanavedessä.

Kirja, alkuperäiseltä nimeltään Klubben - en undersökning on syventävä teos aiheesta. Sen perusteella näyttää, että ilman puolisoaan Jean-Claude Arnault ei olisi kyennyt jatkamaan toimintaansa niin kauan. Kirja on todella kiinnostava, jännittävä kuin paraskin trilleri, hyvin rakennettu ja kirjoitettu. Se ei ole mikään räväkkä paljastusteos, vaan syvällisesti ja monelta kantilta asioita pohdiskeleva. Tuo parisuhde sen keskiössä on kaikkein oudoin ja vaikeimmin käsitettävä yksityiskohta tässä keskiaikaisen oopperan tyyppisessä naamioleikissä. Keskiaikaisessa, koska on niin vaikea ymmärtää, että kulttuurin ja taiteen ylevissä kulisseissa yksi tyyppi on voinut vaientaa ja sokaista Ruotsin kulttuurielämän kerman ja jatkaa nuorten naisten ahdistelua ja raiskauksia vuosikymmenestä toiseen näihin päiviin. Siihen on tarvittu ja saatu tukea.

Muistan, että luin jutusta lehdessä ja ihmettelin, miksi tyypistä käytetään nimitystä kulturprofilen, nimeä ei paljastettu heti. Siinä oli omituista salailua, jotain ylen varovaista ja arkaa. Kytkentä - Arnault ei ollut akatemian jäsen, vaikka kutsuikin itseään sen yhdeksänneksitoista jäseneksi, perustellusti - koskemattomana pidettyyn Ruotsin akatemiaan ilmeisesti poltteli, ja se että vanhempia, jo eläessään pylvään päälle nostettuja miehiä vastassa, todisteita keräämässä ja julkistamassa oli nuori naistoimittaja.

Marseillessa syntynyt Jean-Claude Arnault tuli Tukholmaan vuonna 1968. Olen saattanut olla samanaikaisesti ravintola Prinsenissä, kun tämä aloitteleva ruhtinas otti ensiaskeliaan Tukholman kulttuurikerman piirissä. Klubben ja sen lehti Kris syntyi siellä. Silloin Prinsen oli vielä boheemi ja rento paikka, sittemmin siitä tuli fiinimpi. Må som en prins på restaurang Prinsen, luki kyltissä. Istuin siellä parikymppisenä tuijottamassa ympärilleni punaviinilasillisen yli. Olin innoissani paikan fiiliksestä. Läikytin viiniä viereisessä pöydässä istuvan housuille, valitettavasti muistan senkin. Arnaultilla oli pian kanta-asiakkaan tinapikari numero kolme.

Harry Weinstein-skandaali näyttää selkeämmin mustavalkoiselta, ylivoimaiseksi rikastunut tuottaja kyykyttää ja raiskaa nuoria tähdiksi haluavia. Arnaultin tapaus vaikuttaa monivivahteisemmalta; lahjakas seuraihminen, joka osaa verkostoitua ja löytää lupaavimmat kyvyt, Forum-gallerian taiteellinen johtaja, joka keräsi tiloihinsa monien taiteenalojen tekijöitä, muusikoita, kuvataiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita. Kaikki olivat ihastuneita gallerian toimintaan, sekä taiteilijat että kriitikot. Se vaikutti luovan taiteen sykkivältä sydämeltä 80-luvun Tukholmassa. Arnault sai helposti ystäviä, tärkeitä ystäviä. Puolison kanssa tehtiin yhteisiä valokuvateoksia, mutta muutoin oma taiteellinen toiminta oli vaatimatonta, hänen kykynsä olivat ihmisten löytämisessä ja esiin nostamisessa. Ruotsin akatemia ja Tukholman kaupunki tuki Forumin toimintaa ja monet taiteilijat esiintyivät puoli-ilmaiseksi ja lahjoittivat teoksiaan - tai ne katosivat.

Arnault oli hyvin kiinnostunut naisista ja seksista, mutta moni nainen tunsi myös häneen vetoa. Hän oli Ruotsin oma ranskalainen, sitä hienostuneisuutta, tapojen osaamista arvostettiin Ruotsin akatemiassakin. Ruotsalainenkin tuntee ilmeisesti olevansa vähän maalainen ranskalaisen rinnalla. Sen kun näkisi. Näin oli ainakin karismaattisen Arnaultin kohdalla. He tarvitsivat ranskalaisen, joka nyökytteli kannustavasti heidän kommenteilleen ja joka siemaili viiniä huulillaan salaperäinen hymy antaen vaikutelman, että hän ymmärsi juomia täysin omalla tasollaan. Hän oli myös patologinen valehtelija, joka keksi itselleen mennyttä uraa Jean-Luc Godardin lähipiirissä, aseistakieltäytyjä, vuoden -68 liikkeen keskushahmoja, Veuve Clicquot shampanjamerkin omistajasukua. Kaikki valheita.

Kirjassaan Gustavsson kertoo eri vaiheista heräämisessään tekemään metoon alkuunpanemaa tutkimusta. Seksuaalisesta vallankäytöstä voitiin nyt puhua julkisesti ja arvostettuakin henkilöä voitiin syyttää. Jutun edetessä muodostuu selkeä kuva, kuinka vaikenemisen kulttuuri syntyy, kuinka se jatkuessaan vahvistuu ja arkipäiväistyy käytänteeksi. Kuinka älykkäät ihmiset näyttävät omassa lähipiirissään sokeutuvan. Selvitystyö etenee kronologisesti Arnaultin ja hänen piirinsä, Forumin ja Ruotsin akatemian vaiheissa. Sitä katkovat Gustavssonin haastattelemien naisten kertomukset omasta kohtaamisesta Arnaultin kanssa, niiden taustoista ja seurauksista.

Miksi hän teki niin, kun hänen vaimonsa seisoi vieressä? Kokemukseni tuntui vielä pahemmalta sen takia, että oli omin silmin nähnyt, ettei mies toiminut yksin. Että hänellä oli koko tämä älyllisten esikuvieni saavuttamaton maailma tukenaan.

Katarina Frostensonin roolia pidetään kirjan mukaan tärkeänä Ruotsin 1980-luvun naisten kirjoittamalle runoudelle, hän on arvostettu, pelättykin sekä kulttuuripiireissä että mediassa.
Gustavsson kuvailee hienosti ajan ja trendien vaihtumista ja tämän näkyvän pariskunnan tapaa olla näkyvillä, olla toisaalta hyvin cooleja ja toisaalta sallia itselleen primitiivisiä raivokohtauksia. Ristiriitaista, ja se identiteetti valuu myös akatemian puolelle: olla yhtä aikaa eliittiä ja undergroundia. Viljelee ulkopuolisuutta sisäpiiristä käsin. Vaikuttaa että akateemikkokollegat aristelivat tätä pariskuntaa, varsinkin Frostensonia ja tämän reaktioita.

Hyväksikäytetyt naiset joutuvat tekemään paljon työtä kestääkseen sen, he eivät tunnista itseään raiskatun identiteetissä, uhreina. Tapauksia on monia ja erilaisia, hyvin brutaaleja ja vähemmän, mutta hyvin avoimeksi muuttuu Arnaultin tapa käpälöidä naisten rintoja tai viedä kätensä jalkojen väliin. Siihen suhtaudutaan kuin vammaan, käännetään katse pois, vaivautuneen hienotunteisesti.

Frostenson ja Arnault olivat kiinnostuneita Charcot-nimisen 1800-luvun psykiatrin tutkimuksista, jotka käsittelivät psyykkisesti poikkeavia naisia. He saivat hysteriadiagnoosin. Tohtorin ja potilaiden välillä näyttää olleen jotain hyvin epäilyttävää, joka muistuttaakin nykyisiä seksuaalisen vallankäytön kuvioita. Päättelen keittiöpsykologina, että pariskunta on tuosta historiasta ammentanut jotain sekavaa todistetta oman erikoisen parisuhteensa filosofiseksi oikeutukseksi. Ihmisellä on vahva taipumus itsepetokseen ja oman toiminnan näkemiseen myönteisesti ja rooli vahvana. Katarina  Frostensonkin toimii niin, vaikka puoliso on tahmatassu - ja piilossa paljon pahempaa. Ei hänkään halua hänelle julkisesti tarjoutuvaa roolia, sitä todistavat raivokohtauksetkin.

Ketkään rikoksentekijät eivät ole olleet suojatumpia kuin ne, jotka luovat uniikkia taidetta tai jotka - niin kuin minun tutkimassani tarinassa - ovat naimisissa sellaisen henkilön kanssa.

Kirja on täynnä hämmästyttävää historiaa salongeissa ja kabineteissa tapahtuneesta silmien ummistamisesta. Skandaalinpoikasia on noussut julkisuuteen jo aiemmin, vastaavanlainen artikkeli ilmestyi Expressenissä jo 90-luvulla. Akatemian pysyvä sihteeri oli silloin mies, ja asia vaiettiin unohduksiin. Sara Danius oli Akatemian pysyvä sihteeri metoo-aikana ja eiköhän sillä ollut ratkaiseva merkitys asioiden etenemiseen. Akatemiassa alkoi kahden klikin valtataistelu, moni erosi, myös Danius - ja Frostenson. Jean-Claude Arnault päätyi pitkällisen oikeuskäsittelyn jälkeen vankilaan. Ummehtunutta instituutiota on tuuletettu perusteellisesti. Nythän siellä istuu suomenruotsalainenkin jäsen, Tua Forsström.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus
Klubben - en undersökning, 2019, suomentanut Elina Lustig
Otava, 2019, 267 s