Evie Wyld: Me olemme susia

Synkeänhauskaa  - jollain vastakohtia sisältävällä adjektiivilla tekee mieli kuvailla Evie Wyldin tapaa kertoa. Se on pulppuilevan kevyttä ja helppolukuista, vaikka vastaan tulee väkivallan uhkaa, matkalaukusta löytyviä raajan osia, maatuneita uhreja, pettämistä ja kärsimystä. Jokin tuttu, uhkaa pakeneva nainen, mullan tuoksu ja ihmisen ikuinen yhteys karuun luontoon liittää Me olemme susia -romaanin Wyldin esikoiseen, Kaikki laulavat linnut. Kuten nimetkin kertovat. Tosin Me olemme susia on suomennettu alkuperäisestä The Bass Rock -nimestä, joka pistää hieman ihmettelemään. Että ketkä me? Romaanin teema ikiaikaisesta patriarkaalisesta väkivallasta kohdistaa katseen yhteen suuntaan, mutta jossain kohtaa lause näyttäisi vertaavan naista takaa-ajettuun suteen. Mutta tosiaan nimi liittää romaanin hyvin jatkoksi ensimmäiselle teokselle. Osa luontoa me olemme. Bass Rock on saari Skotlannin koillisrannikolla, iso möhkäle, uhkaava ja arvoituksellinen ulkomuodoltaan. 

Kertomuksessa on kolme toistuvaa osiota, joista yksi seuraa 1700-luvulla noituudesta syytetyn Saran pakomatkaa ja muutamaa muuta väkivaltaa kohdanneen naisen tarinaa, ja muut kaksi ovat perinteisempää sukutarinaa kahdessa aikaikkunassa. Hamiltonin suvun naiset ovat pääosassa: 1900-luvulla, toisen maailmansodan jälkeen perheeseen toisen avioliiton kautta tullut Ruth ja 2000-luvulla nuori nainen, Viviane, pari sukupolvea myöhemmin. Tapahtumapaikka on Skotlanti, Edinburghin lähellä sijaitseva pikkukaupunki North Berwick, josta näkyy Bass Rock. Sara ja muut anonyymit, miesten väkivaltaa kokeneet naiset tuovat kertomukseen selvemmin mustanpuhuvia synkeitä sävyjä. Ne läiskitään päin lukijaa yllättäen kuin näyttönä siitä, kuinka helposti se käy. 

Hamiltonin sukuun ja sen tyhjentyvän talon asukkaisiin kätkeytyy monenlaisia suhteita ja ristiriitoja, alkaen poikien sisäoppilaitoksen hullusta pastorista Ruthin ja Peterin hiljalleen raunioituvaan avioliittoon. Koko suku näyttää päivittäin marinoituvan viskissä, sherryssä, ginissä, sekä edelliset että myöhemmät sukupolvet. Ruthilla on vaikeuksia sopeutua uuden avioliiton arkeen, hiljaisen talon emäntänä, miehen käydessä töissä muualla, pojat sisäoppilaitoksessa.

Lontoolainen Viviane on yli 3-kymppinen sinkku. Hän haahuilee aika epävarmana äitinsä ja siskonsa suhteen edelleen hieman lapsena, ja sen mukaisesti sähläten. Viviane ja hänen siskonsa Katherine toivat elävästi mieleeni pari vuotta sitten tvssä pyörineen Fleabag-sarjan, sen kiusallisesta tilanteesta seuraavaan seilaavan nuoren naisen - ja sen siskon. Viviane ystävystyy toisen baarikärpäsen kanssa. Maggie on kovia kokenut ja kovapintainen nainen, joka elättää itsensä ajoittain maksullisella seksillä, mutta häneenkin kätkeytyy enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Katherine noudattelee paljon tuossa Fleabagissa esiintyneen hillityn hallitun isosiskon mallia.

"Voidaan kyllä mennä jos haluat. Viv, tuntuuko tämä vaikealta?" On niin Katherinen tapaista kääntää omat vaikeudet minun ongelmikseni. Tarkoitus on korostaa hänen hyvyyttään ja epäitsekkyyttään minun paskamaisuuteni rinnalla, ja menen heti paniikkiin.

Miehet ja maskuliinisuus eivät tässä kuviossa näytä alkuun niinkään uhkaavilta, pikemminkin houkuttelevilta, mutta se on ohimenevää, sillä pienikin särö, naisen ennakoidusta poikkeava käytös näyttää miehessä sytyttävän alistamisen halun ja paljastavan hain hampaat. Tavanomainen talvinen perinnejuhla voi hetkessä kääntyä voimankäytöksi. Kun nainen ei ymmärrä leikkiä.

Me olemme susia hämmentää vastakkaisten sävyjen ja kirjallisten lajityyppien samanaikaisuudella: sisarusten suhde, heidän miessuhteensa ja yhteiset tapaamiset etenevät koomisena sähellyksenä kun seuraavassa luvussa jatkuu teema uhkaavasta pakomatkasta, noituudesta syytetystä Sarasta joka kerää juuria hänet pelastaneelle isälle, pojalle ja Kokille. He jatkavat rämpimistään halki pimeiden metsien kohti rannikkoa. Pojan, Joen näkökulmasta kerrotulla pakomatkalla tullaan samaan ikiaikaiseen umpikujaan; naiseus koettelee miestä. Näiden kahden toisistaan selvästi erottuvien tunnelmien välissä Ruthin traagisempi kertomus yhdistää palaset. Hänellekin näytetään paikka miehen omaisuutena, silloinkin kun hän on jo hylätty osapuoli. 

Nykyajassa kulkevat tapahtumat yhdistyvät Hamiltonien myytävänä olevassa talossa edellisten sukupolvien rönsyihin. Vanha talo antaa sopivat puitteet maagisten mielikuvien ja unien sotkeutumiselle - jota antelias ginin ja viskin tarjoilu vauhdittaa. 

Oletko ikinä katsonut peiliin ja irvistänyt tahallaan, paljastanut hampaat, ärissyt ja murissut ja tajunnut yhtäkkiä, että sisälläsi on joku toinen jota et päästä ulos? Että me olemme susia ja sen takia meitä jahdataan?

Evie Wyld saa tarinan kuin tarinan lentämään ja lukijan seuraamaan kuin pillipiiparia, viivytyksettä, ilman tyhjäkäyntiä. Siinä tulee nieltyä muutama ylimääräinen rönsy ja  goottilaisella vivahteella tarjoiltu kummituskin nikottelematta. Kun kirjailija osaa, sekä teeman kehityksen, dialogin että mehukkaan paikallisvärin. Ja vielä hienoja luontonäkymiä.

Liikkumaton ja säästä piittaamaton Bass Rock muistutti ponia. Saaren kyljessä välkehti kalastusalus, ja siitä Ruth huomasi sään muuttuneen. Pilvet olivat painuneet alas ja taivaasta oli tullut tummankeltainen, mikä enteili lunta. Nyt oli tarpeeksi kylmäkin. Vesi tummeni ja tihentyi ja työnsi rantaan pieniä teräviä aaltoja, joiden harja väikkyi valkoisena. Näky oli kaunis, ja romantiikanpuuskassa Ruth kiipesi kallioiden yli kohti rantaa nähdäkseen paremmin, kuvitellen, että odotti siellä laivaa huivi hartioilla ja lyhty kädessä joskus sata vuotta sitten.

Onneksi kaikki kirjan miehet eivät ole nilkkejä. Viviane kaipaa isäänsä ja isän veli kertoo ikävästä kokemuksesta sisäoppilaitoksessa, jossa kasvatetaan miehiä. Sitä kasvatusta hän ei olisi tarvinnut. Ruth muistelee läheisintä ihmistään, sodassa kaatunutta Antony veljeään.

Kiitos hienosta suomennoksesta!

Evie Wyld: Me olemme susia
The Bass Rock, 2020, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2020, 417 s