Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan

Italialaisesta nykykirjallisuudesta on suomennettu jo useita vaikuttavia tekijöitä viime vuosina. Elena Ferrante niistä päällimmäisenä, Domenico Starnone vanavedessään, Silvia Avallone ja hänen romaaninsa Teräs jätti pitkän jäljen. Sitä ennen vahvin nimi omassa lukuhistoriassani oli Niccolò Ammaniti, jonka Io non ho paura (Minä en pelkää) onnistui tekemään vaikutuksen jopa italiaksi luettuna, romaanin lukemiseen sittenkin vajavaisella kielitaidollani. Paolo Cognetti on uusi tuttavuus.

Sofian, nuoren naisen elämää seurataan varhaisvuosista 70-luvulta aina New Yorkin maisemiin terrori-iskun jälkeen uuden vuosituhannen alussa, erillisissä episodeissa. Mukana on muutama näkökulman ja persoonamuodon vaihdos, eli siinä mielessä romaani seuraa nykyisin suosittua trendiä. Muratoren perhe, insinööri-isä Roberto, taiteilijaäiti Rossanna muuttavat Milanosta Lagobelloon, omaan taloon ja luonnonläheiseen ympäristöön. Avioliitto ja perhe-elämä natisee ja narisee. Muutto omaan taloon tai mikään ei näytä sitä oikein saavan kuntoon, ei koirakaan. Sofia kasvaa siinä sivussa. Taustalla kuohuu Italia 1970-luvun punaisine prikaateineen ja lakkoineen. 

Nämä kuvat ovat syöpyneet Sofian mieleen kuin aakkoskortit luokkahuoneen seinällä: O niin kuin omena, P niin kuin värikäs perhonen, punainen ja värisevä piste pimeässä niin kuin masennus ja isä kädet hiuksissaan niin kuin ärtymys. Sofia kertoo alkaneensa juuri tuohon aikaan miettiä, miten voisi pelastua vanhempiensa kohtalolta.

Teatteri näyttää tytölle myöhemmin tien toisenlaiseen maailmaan ja oman itsen löytämiseen. Siinä vaiheessa jokainen perheenjäsen näyttää kärvistelevän omissa kivuissaan osaamatta löytää iloa toisistaan, niin pikkuhiljaa Emman kanssa yhteistyötä tekevä Roberto kuin jokapäiväisiä mielialojaan hoitava äiti ja mustan huppunsa sisälle yksinäisyyteen vetäytyvä Sofia. Pariisissa opiskellut, poliittisesti radikaali Martta-täti yrittää hoitaa kaikkien asioita.

Marta on vähän niin kuin paimenkoira. Kun yksi lammas lähtee omille teilleen, koira juoksee sen ympärillä ja haukkuu niin kauan että karkulainen palaa muiden joukkoon. Tätini Marta on juuri sellainen.

Sofian kertomus ottaa välillä sivuhyppyjä lähisukulaistenkin historiaan ja heidän kasvukipuihinsa. Nuoruus näyttäytyy kaikissa aikakausissa yhtä vaikealta etsiskelyltä. Pärjäämisen eetos ja sen osoittaminen peittää nuoren epävarmuuden. Se on peitettävä. Ja sama sukupolvien välinen kuilu kasvaa aina uudelleen. Vanhemmat yrittävät ymmärtää, nuori yrittää selittää, mutta lakkaa lopulta kun näyttää, ettei kytkentää tapahdu.

Lopussa ollaan New Yorkissa. Näkymiä ja keskusteluja avautuu kuin Woody Allenin elokuvissa ja Sofian kuvauksellinen olemus saa miehet lumoutumaan. Mutta hän tuntuu kaikilta katoavan, merelle, sumuun, muihin kaupunkeihin.

En tiedä, miksi en osannut innostua Sofiasta joka pukeutuu aina mustaan. Ajankuva on onnistunut, Italian maisemat nousevat mieleen aina yhtä houkuttelevina, Brooklynkin on elävästi maalattu italialaiskortteleineen. Romaanissa on kaikki kohdallaan, mutta se ei vain oikein sytyttänyt. Se johtunee siitä, että henkilöt on etäännytetty, he ovat hieman kliseisiä: insinöörimäinen isä, hysteerinen äiti, Sofia, jonka sisimmät tunteet jäävät oikeastaan piiloon. Hän on mystinen, mutta loppuun asti etäinen. Liian viileä, jotta hänestä kiinnostuisi. Hänellä on kriisinsä, mutta ne kerrotaan kuin asiaan kuuluvina välimatkatolppina. 

Inspiroiduin kirjasta Kirja ja keittiö -blogin arviosta. Olisin halunnut tykätä enemmän, nyt tunnen lähes huonoa omatuntoa, kun en vain voinut. Jos haluat innostua kirjasta, lue inspiroiva arvio tuolta.

Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan
Sofia si veste sempre di nero, 2012, suomentanut Osmo Korhonen
Artemisia edizioni, 2019, 205 s

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa

Jatkan noin yli 50 vuoden katkoksen jälkeen true crime -lukemistoa. Silloin luin isäni kirjahyllystä löytämäni Pariisin rikospoliisin tutkimusraportteihin pohjaavat kaksi teosta, joiden ihokarvoja nostattavat nimet muistan vieläkin: Synnin väreet ja Rikollista verta. Synnin väreistä muistan yhden kammottavan mustavalkoisen valokuvan. Siinä oli kuvattu rikollisen kädet, joiden kynnet olivat niin pitkät että ne kihartuivat päistään korkkiruuvimaisesti. Kummallisten kynsien omistajankin nimi jäi mieleen: Hanoi Shan. Ja tietenkin löysin myös Synnin väreet ja Hanoi Shanin googlaamalla. Kirjailijaa en muistanut, mutta hän näyttää olevan Harry Ashton-Wolfe ja hänen esittelystään löysin maininnan myös tuosta pitkäkyntisestä: (HAW)... is an important part of investigating teams in Paris tracking down fiendishly cunning criminals, such as the Eurasian Hanoi Shan. Hauska muisto, jos näin voi sanoa tästä aiheesta. (Crimes of Love and Hate, The Thrill of Evil)

Hieman kotoisammasta ympäristöstä on tietokirjailija, dosentti Rauno Lahtinen kirjoittanut lähtökohdiltaan saman tyyppisen tietokirjan, jossa viaton kotikaupunkini Turku näyttää läpi 1900-luvun rypevän rikoksissa. (Piti oikein tämäkin tilasto googlata eikä Turku siinä näytä mitenkään poikkeuksellisen väkivaltaiselta suomalaiselta kaupungilta suhteessa väestöön.) Rikosten tutkinta paljastaa mielenkiintoista ajankuvaa. Rauno Lahtinen on otsikoinut käsittelemänsä tapaukset ajan henkeä tyylikkäästi myötäillen sekä löytänyt runsaasti kuvia ja raflaavia lehtiotsikoita tunnelmaa syventämään. Lehdistö on jo kauan osannut herkutella rikosten yksityiskohdilla. Asioita valaistaan kirjassa rikostapausten ohessa yleisillä tietoiskuilla esim kieltolaista, aselainsäädännöstä, abortista, itsemurhista ja rikoslainsäädännöstä. Sellainenkin mielenkiintoinen yksityiskohta tulee vastaan yli sadan vuoden takaisesta ajasta, että poliisit eivät olleet vuonna 1913 turkulaisten suosiossa, sillä heidän koettiin edustavan Venäjän valtakoneistoa.

Kirja etenee kronologisesti Raunistulasta vuodelta 1901 aina Turun - ja Suomen - ensimmäiseen terrorismi-iskuun vuonna 2017. Hyvin ajankohtaisesti loppusivuilla esiintyy myös näinä päivinä uutisoitu Viking Sallyn 30 vuoden takainen murha. 

Viina ja viina, kyllä se onkin maistunut! Siinä suurin yksittäinen väkivallan pyörteeseen upottava osatekijä. Sitä on juotu litroittain, ja varsinkin kieltolain aikana nautittiin entistä vahvempaa kotipolttoista pirtua. Moni ei muista mitään tekemästään ja on vielä tutkimusten alkaessa niin humalassa, ettei osaa sanoa mitään. Takseilla ajettiin valmiiksi humalassa hakemaan lisää ja jos taksikuski osoittautui yhteistyöhaluttomaksi, hänet hoidettiin pois tieltä.

Kieltolain aikana laitonta alkoholia oli helposti saatavissa ja sen nauttiminen kahviloissa oli aivan yleistä.

Naisia murhattiin mustasukkaisuus- tai muissa perhedraamoissa. Ennen DNA-tutkimuksiakin rikoksia sentään ratkaistiin oikeastaan yllättävän hyvin. Toisaalta kaupunki oli pienempi ja ihmiset ehkä näkivät tarkemmin mitä ympäristössä tapahtui. Selvittämättömiäkin tapauksia on mukana, aika todennäköisiä, mutta vaille riittäviä todisteita jääneita. Rikokset sinänsä eivät aina jaksa pitkänä ketjuna kiinnostaa, mutta tässä historiallisessa raportissa kiinnostavat olosuhteet, arkinen elämä missä tilanteeseen on ajauduttu, ihmisten ammatit - nahkuri, värjäri, räätälimestari - ja yhteiskunnallinen asema. Ja Turku tietenkin.

Rikospaikat, pakoreitit, kaupungin kadut, osoitteet ja vanhat valokuvat niistä alkavat elää, maisema muuttuu silmien edessä, ajan virrassa. Ei ole enää ravintola Valenciaa tai Moselia, jossa Sirkka-Liisa Valjus tanssi aamutunneille eikä vossikkariviä Hamburger Börsin edessä torin laidassa odottamassa hotellista yön pimeydessä kiiruhtavaa asiakasta. Mutta on Samppalinna ja Vartiovuorenmäki ja Ruissalo, jonka rannoilta on löydetty yksi ja toinen ruumis kellumasta. Ja Kaskenmäki, jossa kultaseppä Kantola pääsi hengestään.

Raitiovaunu Turussa Hamburger Börsin edustalla, 1900-luvun alkupuoli. Kuva: Museovirasto

Kuka tappoi Raunistulan kuninkaan? Raunistulalla ja Korppoolaismäellä oli huono maine vielä lapsuudessani. Hyvinvoinnin kasvaessa nekin alueet ovat rauhoittuneet ja keskiluokkaistuneet, niinkuin on käynyt muissakin kaupungeissa ennen hyljeksityille osoitteille. Mutta sata vuotta sitten ne olivat köyhiä ja levottomia kulmia, joissa ei ollut turvallista pimeällä liikuskella. Esimerkiksi eräs Edla Salonen vihasi entistä rakastettuaan niin tulenpalavasti, että oli ensin myrkyttänyt tämän kaivon ja sitten vielä tehnyt pommin laittamalla dynamiittia suuren koivuhalon sisälle.

Muutama rahanhimoinen ja häikäilemätön auervaarakin Turun murhahistoriaan sisältyy, kuten Johan Bäckman, jolla oli perhettä monella paikkakunnalla ja varakas leskirouva Anni Nurminen kiinnostuksen kohteena Turussa. Ruumis piti kaivaa ylös haudasta ja kappas vain, strykniini oli tappanut naisen eikä sydänvika. Kiinnostava yksityiskohta oli Anni Nurmisen orvoksi jäänyt tytär Kyllikki. Hänestä tuli palkittu kääntäjä, joka suomensi Stendahlia, Bo Carpelania ja Tove Janssonia. Vuodesta 1959 hän oli Kyllikki Härkäpää.

Mitä tapahtui Vartiovuorella tammikuisena yönä 1927? Vartiovuoren murha vuonna 1927 oli koko 20-luvun puhutuin ja Juha Siltanen teki siitä näytelmän Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus Turun kaupunginteatterille syksyllä 2018. Vankilasta ennen koko tuomionsa kärsimistä vapautunut pariskunta Margit Niininen ja Allan Törnudd olivat Klaus Törnuddin vanhemmat ja hän on kirjoittanut heistä omakustanteena kirjan. Heidän tapauksensa herättää miettimään, että oliko oikeus sittenkään sama kaikille, vai sovellettiinko varakkaampiin sittenkin lievempää asteikkoa. Seitsemänkymmentäluvulla Turun Ruissalossa kävi tapporeissulla Charles Mansonia muistuttava amerikkalainen skitsofreenikko Clarence McCutcheon.

Viking Sallyn murhatapaus on juuri nyt oikeudessa käsiteltävänä, syytettynä tanskalainen epäilty, joka jo on ehtinyt kehua selvinneensä murhasta vapaana miehenä. Viking Sally sen sijaan lepää meren pohjassa. Siitä tuli sittemmin Estonia. 

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa
Sammakko, 2021, 400 s

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä

Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus 

Anne Applebaum on amerikanjuutalaista syntyperää oleva toimittaja. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, muun muassa Pulitzer-palkitun Gulag: A History (2004) ja Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944–56 (2013). Applebaum toimii professorina London School of Economicsissa ja kirjoittaa kolumnia Washington Post -lehteen. Hänellä on sekä Yhdysvaltain että Puolan kansalaisuus. Hänen aviomiehensä Radosław Tomasz Sikorski on nykyään europarlamentaarikko, konservatiivipoliitikko, joka aiemmin toimi Puolan puolustus- ja myöhemmin ulkoministerinä. Tuossa vaiheessa Puolaa johti jo, kuten nykyäänkin pääministeripuolueen, Laki ja oikeus -puolueen johtama kokoomushallitus. Jostain syystä kirjassa käytetään puolueesta (PiS) Laki- ja oikeudenmukaisuus -käännöstä.

Kirjassaan Applebaum tarkastelee viime vuosien poliittista muutosta ensisijaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa nimenomaan maltillisen oikeiston näkökulmasta. Tässä näkyy historia ja Neuvostoliiton jälki: entisissä itäblokin maissa liberaali älymystö taitaa harvemmin sympatisoida vasemmistoa kun taas meillä ja Pohjoismaissa se on tavallista. 

Applebaum lähtee liikkeelle omasta, vaikuttavan laajasta tuttavapiiristään ja uudenvuodenkekkereistään vuonna 1999. Juhliin osallistui iso joukko journalisteja ja poliitikkoja. Tunnelma oli toiveikas uuden vuosituhannen kynnyksellä ja maailma avoin raskaiden vuosikymmenten jälkeen.

Näiden henkilöiden poliittinen kehitys lähti sittemmin eri suuntiin ja näistä henkilökohtaisista kertomuksista Applebaum lähtee pohtimaan muutoksia, joita nykyään enimmäkseen kutsutaan populististen liikkeiden esiinmarssiksi. Hän puhuu nativistisista liikkeistä, jotka yleisesti kertovat vastustavansa vieraiden kulttuureiden vaikutusta. Kuinka ihmeessä entisistä hyvistä ystävistä tuli vihamiehiä, jotka eivät vastaa viesteihin, mutta sen sijaan juonittelevat selän takana.

Mikä sitten on aiheuttanut tämän muodonmuutoksen? Olivatko jotkut ystävistämme aina olleet kaappiautoritaareja?

Hän viettää ilmeisesti päivänsä internetissä täysiaikaisena trollina edistäen  fanaattisesti kaikenkarvaisia salaliittoteorioita, monet niistä myrkyllisen antisemitistisiä

Tämä henkilökohtainen ja oikeilla nimillä käyty entisten ystävien takinkäännön arvostelu - oman edun hakeminen puolueuskollisuudesta ja entisten ihanteiden dumppaus - aiheutti lievää vastenmielisyyttä. Vaikka olisi hyvinkin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mukana on selkään puukottamisen ja juoruilun makua. Samalla kuitenkin esimerkit elävästä elämästä, politiikan toimijoista, tekevät kirjasta kiinnostavamman. Ristiriitaista, tässä käsiteltyjen henkilöiden versiota tapahtumista ei kuulla.

Kiipijöistä, pyrkyreistä, opportuneista vailla ihanteita Applebaum käyttää nimitystä kirjurit. Kirjurit ymmärtävät tehtävänsä, joka on johtajien puolustaminen aina. Toisaalta henkilökohtaisen osion voi ymmärtää. Nykyisessä Puolassa, puhumattakaan Unkarista, moniääniselle keskustelulle ei ole julkisessa mediassa tilaa. Kirja on Applebaumin keino ottaa sitä tilaa ja ilmeisesti myös vastaus vihamielisiin kommentteihin.

Puolassa on muitakin politiikassa vaikuttavia veljeksiä kuin ministeriksi asti yltäneet Kaczyńskin kaksoset. Yhden veljesparin vastakkaisia teitä Applebaum käy läpi. Kun toinen veli saa häneltä arvostusta, toisesta hän maalaa täysin selkärangattoman niljakkeen. Siitä seuraa yleisiä määritteitä opportunistisesta poliitikosta. Hän ei ole ideologi tai tosiuskovainen, hän on mies, joka haluaa häneltä hänen mielestään evättyä valtaa ja mainetta. Miljonääri George Soroksen nimi oikeistolaisten ääriliikkeiden pääpahiksena ja salaliittoverkostonsa keskellä häärivänä ristilukkina on digiaikana levinnyt globaaliin tietoisuuteen, mutta varsinkin Unkarissa hänestä on rakennettu valtava sylkykuppi Orbánin ja hänen lähipiirinsä toimesta.

Käsiteltyään Puolan itselleen läheisimmät intrigit, Applebaum pääsee henkilökohtaisesta yleisempään ja taustoittaa analyysejään demagogian vetovoimasta sekä ranskalaisella Julien Bendalla että Hannah Arendtilla ja Theodor Adornolla. Viimemainittu pakeni natseja Yhdysvaltoihin ja tutki autoritaarisuuden houkutusta Freudin analyysein, mm tukahdutetun homoseksuaalisuuden ilmenemisenä.

Puola ei sittenkään ole vielä niin pahassa jamassa kuin Unkari, kuten on mediasta jo pitkään voinut lukea. Orbánin asemaa ja keplottelua kohti yksinvaltaa kirja kuvaa mielenkiintoisesti kuten myös hänen statustaan menestyksellisenä poliitikkona omien hengenheimolaistensa keskuudessa. Orbánin metodi toimii: Puhu tunnepitoisista aiheista. Esiinny läntisen sivilisaation puolustajana, etenkin ulkomailla. Silloin ei kukaan huomaa kotoista nepotismia ja mädännäisyyttä. Applebaum osallistui eurooppalaisten oikeistopuolueiden kokoukseen, jossa Orbàn oli kunniavieraana. Siellä hän oli kiteyttänyt viestinsä: tärkeää ettei joudu jakamaan valtaa toisten puolueiden kanssa ja että tiedotusvälineet ovat tukena.

Puolan ja Unkarin lisäksi, kirjassa käydään läpi Englannin UKIP-puolueen Brexitiin johtama polku, Boris Johnsonin vikkelät suunnanvaihdokset ja oikaisematta jääneet valheet, Espanjan VOX-puolue, Venezuela ja Trumpin kausi Yhdsvalloissa. Maita, joissa salaliittoteoriat ja valheet ovat jo saaneet suuren seuraajajoukon ja sen myötä nakertaneet vanhoja demokraattisia instituutioita. Eivätkä Trumpin presidenttikauden päätöskuviot edes ole ehtineet tähän kirjaan.

Monet teemat ovat tuttuja viime vuosien poliittisista katsauksista, joita esim Yuval Noah Harari ja monet muut ovat tuoneet esille.  Kirjassa on myös jonkin verran toistoa, ehkä Applebaum on käyttänyt muualla julkaisemiaan artikkeleita tai puheenvuoroja kirjaansa. Algoritmit ovat meidän aikamme vitsaus, josta Applebaum toteaa niiden totuttavan vihaan, suosiessaan tunnepuhetta, löytäessään somen käyttäjälle lisää samanlaista, vielä kärjekkäämpää keskustelua. Valheet leviävät digitaalisina maastopaloina, ilman että faktan tarkistajat ehtivät perässä.

Ketkä ovat eliittiä nyt, kun entinen meritokratia, ansioituneisuus ja asiantuntemus horjuu, kysyy Applebaum ja suree Englannin kunnianarvoisien toryjen puolesta, jotka tekivät EU:ssa hyvää työtä, mutta saivat kotimaassa kokea hyljeksintää. Pane tory kärsimään, tee hänestä europarlamentaarikko. Populistien mustavalkoiset ja yksinkertaistetut nostalgiaan vetoavat vastaukset hän näkee reagointina sirpaloituneeseen ja monimutkaiseen maailmaan, erimielisyyden kumuun. Esimerkiksi ulkomaalaisten ja muslimien vastustus on erityisen suurta Unkarissa, jossa koko kamppailu on harvinaisen perusteetonta, ulkomaalaisia ei edes ole.

Selkeästi Euroopan yhteisöä puoltavana Applebaun näkee myös ns nostalgisten konservatiivien hänen näkökulmastaan haukkuvan väärää puuta: EU nimenomaan pyrki suojelemaan ja edistämään eurooppalaista tuotantoa ja tavaramerkkejä ylikansallisten yhtiöiden ja pankkien hallitsemalta maalmalta. Modernit demokraattiset instituutit näyttävät byrokraattisilta ja hitailta nopeiden klikkausten maailmassa.

Yhdellä napin painalluksella voi puhelimitse tilata kengät, mutta Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi viedä kuukausia.

Venäjän etnonationalismi Yhdysvaltain trumpilaisten ihanteena, siinäpä paradoksaalinen nykytilanne! Samaa Putinin kutsua kuulevat muutkin äärioikean puolueet ympäri maalmaa. Lisäksi heitä yhdistää moraalisen tasapäisyyden muoto: Trumpin Amerikka ei näe merkittävää eroa demokratian ja diktaturin välillä. Siinä America first tai 'mikä hyvänsä mikä minulle on parasta' -filosofian nihilistinen aate. 

Ehkä toivomme on populistien vaikeus mihinkään yhteistoimintaan, edes keskenään. Toiveikkaisiin yhteistoiminnan ajatuksiin Applebaumkin päättää. Kekkereihin, jotka pidetään vuonna 2019, korona-ajan kynnyksellä. 

Anne Applebaum: Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus
Twilight of Democracy: The Seductive Lure of Authoritarianism, 2020, suomentanut Antero Helasvuo
Siltala, 2020, 207 s

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Det blev mörkt tidigt nu. Gatubelysningen var tänd och en flock herrelösa hundar vandrade av och an och sniffade mellan diken och läckande avloppsledningar. En av dem lyfte på benet och pissade, och de andra följde efter i tur och ordning. När Agnes vände sig mot kvinnorna igen log de allihop hungrigt tillbaka. "Ja, skål då", sa hon.

Laitoin Douglas Stuartin Shuggie Bainin varaukseen ensin alkukielisenä ja jouduin aika pitkään jonoon, ennen kuin huomasin että teos löytyy jo ruotsiksi - ja hyvä niin, minulle helpompi. Suomennos lienee tulossa, toivottavasti. Sen verran timanttinen lukukokemus Shuggie Bain oli.

Skotlannin Glasgow 1980-luvulla muistuttaa vähän kuvauksia Pohjois-Amerikan ruostevyöhykkeeltä. Näivettyvän teräs- ja telakkateollisuuden aiemmin tarvitsemia, toimeentulossaan kärvisteleviä, köyhtyviä perheitä, suljettuja kaivoksia hiilikasoineen. Hugh "Shuggie" Bain elää lapsuuttaan Thatcherin Britanniassa. Rautarouvan mukaanhan yhteiskuntaa ei ollut olemassa, oli vain yksilöitä, oman onnensa seppiä. 

Shuggien isä Big Shug ajaa taksia ja hoitaa samalla naisasioitaan, tarpeen mukaan. Perhe asuu ahtaasti äidin, Agneksen vanhempien luona. Perheeseen kuuluvat Agneksen lapset edellisestä avioliitosta, Alexander, Leekiksi kutsuttu ja Catherine. Kaikki ovat nyt Baineja, koska uusi isä on protestanttinen kunkku eikä katolista nyhveröä, Brendan McGowania kukaan enää muista, lapset ajan mittaan vähiten. Työväenluokan piirissä on tärkeää mitä värejä tunnustaa, kunnon protestantti kantaa Glasgow Rangersin värejä, katoliset Celticin. Shuggielle se ei ole tärkeää, mutta jos poikajengi kiusaa kadulla, on hyvä tietää etukäteen mikä on oikea vastaus. Naisten paikka on kotona, hoitamassa kasvavaa perhettä. Ainakin mies tietää, missä vaimo viettää aikaansa, vaikka sitten juopotellen, kuten Agnes.

Romaani alkaa ja päättyy vuoden 1992 Glasgown South side-kaupunginosan asuntolan huoneessa. Perhehistoria avautuu Shuggie-pojan näkökulmasta kymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Muille perheenjäsenille äiti voi olla taakka, mutta hänelle Agnes, hieno ja kaunis kuin filmitähti on aina päähenkilö, muut ovat pelkkiä statisteja. Siitä huolimatta, että hänen ensimmäisiä lapsuuden kokemuksiaan on humalaisen äidin sytyttämä huonepalo, kuin enteenä tulevasta. Äidille taas rakkaus mieheen on ensisijaista, eikä hän etsi kaukaa lääkettä kun hän joutuu sietämään itsekkään Big Shugin kohtelua, jossa hän on vain yksi monista naisista, joita tämä hoitelee mielensä mukaan, vierelleen ja kauemmas. Kuten niin että Shug muuttaa koko perheensä uuteen osoitteeseen Pitheadissä, entisen kaivoksen ympärille kasvaneeseen yhteisöön - muuttamatta kuitenkaan itse mukana. 

Agneksen lääkkeen nimi on Special Brew, mutta vodka ja muukin alkoholi käy. Dricker du vad som helst? - kysyy eräs uusista naapureista, naisista jotka kiinnostuneina seuraavat tulokkaiden elämää, varsinkin kun perheen äiti on erityisen kaunis ja luulee selvästi olevansa muita parempi, hienoine turkisjakkuineen ja korkokenkineen, kun taas paikalliset naiset kulkevat likaisissa rytkyissään, tukka kampaamatta, kuten lapsensakin. 

Niin, romaanin nimi on Shuggie Bain, mutta enemmän se on äidin tarina. Hän on vain päähenkilöksi liian paljon pelistä pois, kännissä. Agnes on alkoholisti, mutta myös kiinnostava hahmo, teräväkielinen, levoton nainen mutta rakastava äiti, kun siihen kykenee. Agneksen kamppailu on Shuggie Bainin tuhovoimainen tulen liekki. Sitä alkaa seurata sydän pamppaillen, parasta toivoen, pahinta odottaen. Ei kai hän voi nyt retkahtaa, juuri nyt kun kaikki alkaa näyttää aika hyvältä sittenkin... Lapsen, Shuggien rakkaus on mittaamaton, kärsivällisyys loputonta. Ei edes vanhemman veljen Leekin vetäytyminen yhä kauemmas saa 10-vuotiasta pikkuveljeä Shuggieta muuttamaan mitään. Sisar on jo aikoja sitten häipynyt Afrikkaan. Toivo herää aina uudelleen ja koittaa pidempikin raitistumisen aika. Kodissa alkaa olla normaalia. Ateriat, vaatteet, koulu. Ainoa, mikä poikaa kirvelee on, että muutoksen saa aikaan uusi mies. Miksei hän riittänyt siihen?

Shuggie hörde kvinnan säga till en skötare att Agnes nog arbetade på gatan. "Det gör hon inte alls", sa Shuggie med stolthet i rösten. "Min mamma har inte arbetat en dag i hela sitt liv. Hon är alldeles för snygg för det".

Shuggiella on tekemistä omankin olemuksensa kanssa. Hän opettelee miesmäistä kävelyä isonveljen opastuksella autioilla hiilikaivoksen takamailla. Sillä hänen epäilyttävä tyttömäinen olemuksensa on huomattu. Äidin maine lastensa ruokarahat viinaostoksiin käyttävänä juoppona, vieläpä liian kauniina sellaisena lisätään Shuggien syntitaakkaan, kiusaajat ilkkuvat kaikkialla. Alkoholistien lapsia löytyy kyllä muitakin, brittiläinen luokkayhteiskunta varmistaa sukupolvien ketjun tehokkailla köyhyyden kahleilla. 

Douglas Stuart kuvaa Glasgown köyhien arjen vavahduttavasti, mutta tunnelma ei kaikesta huolimatta painu synkäksi, koska näköala on niin tiukasti kasvavan pojan. Tulee hyviä hetkiä, viime hetken pelastuksia, ystävyyttä, rakkautta, veljeyttä. Poika ei näe tulevaisuutta toivottomana, vaikka kaikki toistuu tappavaan tahtiin: kunnalta saadut viikottaiset tukirahat katoavat viinakauppaan, Shuggie oppii kääntämään sammuneen äitinsä, laittamaan teen ja maidon ja pienen korjaavan huikan sängyn viereen, riisumaan kengät ja rintaliivit. 

Jokainen oluentuoksuinen hetki, jokainen Shuggien ylivoimaiselta näyttävä kamppailu äidin puolesta, Angien tapa koota raunioitunut olemuksensa uudelleen ryhdikkääksi ( kylpy, puhtaat vaatteet, hiusspray, helmet), Angien kannustava asenne poikaa kohtaan, silloin harvoin kun hän tämän todellisuuden näkee  - kaikesta rakentuu väkevä ja pakahduttava kertomus. Parempaa käännettä alkaa odottaa sekä epätoivoisena että toiveikkaana. Että nämä muiden hylkimät ihmiset, äiti ja poika, tämä itsetuhoinen nainen ja hänen ainutlaatuinen poikansa, että he sittenkin onnistuisivat. Sitä alkaa toivoa silmät sumeina ja sydän pamppaillen.

Huhh mikä esikoisromaani! Shuggie Bain jätti syvän jäljen, se on vaan niin hieno. Romaani voitti Booker palkinnon vuonna 2020 ja National Book Award -ehdokkuuden.

Jag har minnet av min mor och hennes kamp att tacka för allt, och min bror som gav mig allt han kunde.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, 2020
Ruotsintanut Eva Åsefeldt
Albert Bonniers Förlag 2021, 459 s

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Missään tapauksessa hän ei halunnut virua puolikuolleena Suomessa "niin kauan kuin tunnen eläväni".

Sadan vuoden takaiset suomalaiset naistaiteilijat astuvat kukin vuorollaan valokeilaan tällä vuosisadalla. Rakel Liehu kirjoitti romaanin Helene Schjerfbeckistä ja Hanna Schreck Ellen Thesleffistä. Firenzessä asuvalla Salla Leponiemellä on ollut mitä oivallisin positio heittäytyä e.m. taiteilijoiden aikalaisen Elin Danielson-Gambogin taiteeseen ja elämään, jossa totisesti on riittänyt käänteitä, sekä taiteilijuudessa, kosmopoliitin naisen elämässä että sen aikaisen maailman kuohunnassa. Niin kauan kuin tunnen eläväni on nimensä veroinen intohimoa sykkivä, mielenkiintoinen ja rennolla otteella kirjoitettu elämäkerta. Tärkeilemätön ja innostunut kuin kohteensa. 

Naistaiteilijan tie oli 1800-luvun lopulla vielä ohdakkeisempi kuin nykyään, se on selvää, kehitystä on sadassa vuodessa tapahtunut. Kuinka monen lahjakkaan taiteilijanalun polku onkaan mahtanut tyssätä jo perheen sisällä. Elin sai tukea suvultaan, mutta suurin merkitys oli epäsovinnaisen naisen omalla määrätietoisuudella. Häntä voisi myös kuvata hyväksi verkostoitujaksi, ellei nykysanassa maistuisi pieni annos laskelmointia. Elin Danielsonissa on sopiva yhdistelmä ahkeraa työntekoa ja aktiivista sosiaalisuutta. Päivän päätteeksi hän istuu mielellään taiteilijaystäviensä kanssa kantapaikassa, kuten boheemien taiteilijoiden on kautta aikain nähty tekevän. Laajasta verkostostaan Elin hyötyi koko elämänsä ajan, sekä hänen pyristellessään irti vanhoillisten ja aina miespuolisten taideauktoriteettien naistaiteilijoihin kohdistamasta vähättelystä että myöhemmin matkoillaan ja taloudellisesti vaikeina aikoina. Varsinkin kun Elin ei halunnut korostaa sukupuolta eikä ollut osa Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä maalarisiskoja. Elin Danielsonin lähipiiriin ja parhaimpiin ystäviin kuuluivat Axel Gallen ja Victor Westerholm, mutta koko senaikainen taiteilijakerma olivat läheisiä ja tulivat yhä läheisemmiksi sekä Ahvenanmaan Måland- taiteilijakollektiivissa että Pariisin vuosina. Maailmannäyttelyihin valmistauduttiin toinen toista tukien.

Richard Wagnerin suosio Pariisissa ei ollut sattumaa, vaan liittyi spiritualistiseen liikehdintään, joka leimasi myös taide-elämää. Vuosisadan loppupuolella kiinnostus uskonnollis-mystisiin kysymyksiin oli lisännyt okkultismin, magian ja spiritismin suosiota ja toisaalta kasvattanut viehtymystä katoliseen mystiikkaan ja teosofiaan.

Kirja avaa kiinnostavasti näkymiä taidemaailman tapahtumiin ja alati muuttuviin suuntauksiin. Uusi sukupolvi nousee kapinoimaan vanhoja auktoriteetteja vastaan - ja joutuu aikanaan kokemaan saman. Hjalmar Munsterhjelm ja vanha saksalaisuus sai väistyä, Victor Westerholm, ranskalaiset ekspressionistit, symbolistit jne tulivat, Italia ja futuristit olivat kohta vuorossa. Leponiemi tekee eläväksi ajan keskustelun taidekritiikin ja Elinin kirjeenvaihdon kautta. Voi että ankara kritiikki onkin aina helppoa! Ennen kuin ismit vakiintuvat, pitää määritellä oikeat nimet. Moderni realismi, sellainen määritys annettiin Elin Danielsonin usein naisen arkea kuvaaville harmonisille teoksille. Modernia siinä oli juuri aihe: nainen arjessa. Ja sitähän vanhat parrat osasivat myös vähätellä. Jokainen voi nähdä, kuinka taitava Danielson oli valon ja värien käsittelyssä. Kuvat Elinin maalauksista on koottu kahteen eri osioon. (Kaipasin sivunumeroita maalausten esittelytekstiin. Kuvaosioita piti paljon plärätä.)  

Alakerrassa elivät puolestaan vuokraisännät, vanha pariskunta. Monsieur toimi näyttelyvartijana ja madame valmisti turnyyrejä, jotka hänen surukseen olivat menossa jo pois muodista.

Pariisi vuosisadan vaihteessa, cafe noir ja tupakan poltto, koko se mondeeni maailma vetoaa nuoriin suomalaisiin taitelijoihin. Sen jälkeen ei ihmettele, että Elin ei lopulta innostunut niin paljon kareliaanisesta, fennomaanisesta suuntauksesta. Hän kuului Etelä-Euroopan valoon. Puhumattakaan Italiasta, joka lopulta oli se maa, jolle tuleva rouva Gambogi sydämensä antoi. Sieltä löytyi sydänystävä, nuori Raffaello Gambogi, aviomies, jonka hyvinvoinnista Elin oli loppuelämänsä huolissaan. Alkaen siitä, ettei mies tuntisi itseään mitättömäksi, kun vaimon taide yleisesti arvioitiin vaikuttavammaksi. Elämä tarjoaa myös kolmiodraamaa taiteilijaystävien kesken. Oikeastaan aika myöhään Elin kärsii sydänsuruista, vaikka nuorempana rakkaussuhde norjalaiseen Gustav Vigelandiin, Ranskan kaudella, antoi aihetta. Elinille näyttää valjenneen hyvinkin ajoissa taiteilijan suorastaan kliseinen, yhden naisen seurassa toista haikaileva mieli.

Kummassakin maalauksessa Elin on kuvannut tyynen hetken, jossa nainen on saanut uppoutua harrastukseensa, lukemaan, soittamaan. Hänen nuoruusvuosiensa tapa kuvata naisen elämää, joka sai monet pillastumaan, vaikutti säyseämmältä, mutta perimmäinen manifesti ei silti ollut kadonnut: naisen oikeus keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin, oikeus toteuttaa itseään ja antaa aikaa itselleen. Sitä hän itse enimmäkseen oli vailla.

Kiitos, ihastuin Elin Danielson-Gambogiin ja myös Salla Leponiemen tapaan kertoa hänen taiteensa ja elämänsä tarina.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus, 2021, 284 s