Loistavan suomentajan ehdotuksesta kuuntelin minäkin youtubesta Los Diablitos -yhtyeen Los caminos de la vida. Pääsin tunnelmaan, mutta tämä pieni teos ei muutenkaan aikaile. Se syöksyy oikopäätä vuoriston polulle, maantien pölyyn, jokilaakson sateeseen. Vastaan tulee ikiaikainen vyötiäinen, tulviva Magdalena - joki, auton yliajama koira, ihminen peltikuoren sisällä ja joen vuolaassa virrassa. Ihmisiä täynnä unelmia ja unelmista riisuttuina. En koskaan nähnyt merta. Rakkaudessa nöyryytettyjä, kivuliaasti rakastavia. Taustana kaikelle on väkivallan runtelema, sisällis- ja huumesotien Kolumbia, jossa henki on halpa.
Lyhyeksi leikatut novellit, väläykset ovat kuin kohtauksia jostain Jim Jarmuschin elokuvasta, runollisia, rujoja, arvoituksellisia, selittelemättömiä. Upeita kuin lasillinen mehua trooppisista hedelmistä. Silti niin selkeitä ja ymmärrettäviä, täälläkin äiti nukahtaa tvn ääreen iltauutisten jälkeen. Todellisuus tunkee läpi kasvillisuuden; jossain piilossa miestä kidutetaan. Tapa-tai-tule-tapetuksi jyllää takaa-ajajien keskuudessa. Köyhyys on kohtalon arpa, se seuraa mukana vääjäämättömästi. Noitien ennustukset voivat tuoda hyvityksen väärin kohdelluille. Kosto siivittää nöyryytetyn miehen liikkeitä. Isä ei koskaan nähnyt merta, mutta tytär varmistaa että sinne hänen tuhkansa päätyy. Matkaa tehdään Ruta del Sol-moottoritietä Volkswagenissa ja bussilla, ja se kulkee kohti merta, vapautta.
Teosta kuvataan romaanimaiseksi. Novelleissa on näkevinään kytköksiä aikaisemmin tavattuihin, vähän samaan tyyliin kuin Elisabeth Stroutin Olive Kitteridgessa. Tässä ne ovat vaikeammin hahmottuvia, kuin pieniä valoläikkiä maisemassa. Mosaiikkimaisuus sävyttää tyylikästä kerrontaa. Jokaisella on tarinansa ja Sade piiskaa asfalttia kertoo niistä vain pätkiä. Niin käy elämässä, kaikki jää kesken. "Ei näillä näytöillä mikään mestari", toteaa Hesarin Vesa Rantama aika tylysti vaikka kehuu kekseliäisyydestä. Niinpä, enkä ole muutenkaan samaa mieltä tuosta arviosta. Minusta Sánchez vie lukijan vaivattomasti maailmaansa, Ruta del Solille kohti merta. Vaikka teos on suomennettu omakustanteesta, minusta tässä on lupaava kirjailija.
Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttiaLluvia sobre el asfalto 2021, suomentanut Einari Aaltonen
Aviador, 2021, 143 s
Los caminos de la vida vei mainiosti iloisesti yllättävän, sykkivän teoksen sisälle.
VastaaPoistaKoosteen kokonaisanti on kuin elämän kaleidoskooppi ja tässä tapauksessa tarina siitä, kun ihminen haluaa nähdä ja kokea meren tai sen, mikä itse kullekin meistä kulloinkin merkityksellistä on...
Totta: eipä ole tullut aiemmin vastaan moinen kirjailijan nimen kirjoitusvirhe, mutta ei se tämän sivumääräänsä suuremman teoksen antia onneksi mitenkään laimentanut.
Voi olla, että tästä puuttui jotain "mestariteoksen" kokonaisrakenteesta, että oli jonkin verran löyhä, mutta siitä huolimatta minusta kirja välitti hienosti tunnelman maasta, jossa (köyhän) ihmisen elämä vertautuu ympäröivän luonnon nopeaan kukoistukseen ja jatkuvaan kamppailuun mahdollisuuksista.
PoistaHaa, luinkin tästä Hesarista. Kiinnostavaa, mosaiikkimaisuus ja välähdykset kiehtovat minua tarinoiden rakenteena, ihastelen aina taitoa osata jättää jotain kertomatta. Luen itse juuri argentiinalaisia novelleja ja olen huumaantunut Etelä-Amerikan ihmeellisestä tunnelmasta, jota en valitettavasti ole koskaan vielä päässyt kokemaan paikan päällä, vaikka siitä haaveilenkin.
VastaaPoistaSamat sanat! Se välähdyksellisyys nimenomaan tuo jotenkin mystisen fiiliksen koko juttuun, vähän kuin olisi itse matkalla ja näkisi jotain bussin ikkunasta, seuraavaksi kuulisi takapenkiltä osan ja sitten jossain baarissa. Minulta jää Etelä-Amerikka näkemättä ilman muuta, siksi minusta oli niin ihanaa aistia tuota tunnelmaa tässä "paikallisen oppaan" välityksellä. Kaikesta kurjasta huolimatta.
Poista