Sivut

torstai 1. joulukuuta 2022

Tove Ditlevsen: Aikuisuus


Tanskankielinen nimi Gift on suomeksi sekä myrkky että naimisissa ja tässä tapauksessa nimi on selkeästi kaksi- tai jopa kolmimerkityksinen. Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa on suomennettu loogisesti Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen nimellä Aikuisuus. Se näyttäytyy pinnaltaan hyvin erilaisena kuin suomalaisessa tv-sarjassa Aikuiset, mutta pohjimmiltaan ehkä niissä sittenkin on samaa. Parikymppiset ihmiset ovat kaikkien aikuiselämänsä valintojen alussa, samalla seikkailun-, kokeilun- ja elämänhaluisia - jos ovat terveitä ja kaikkea sitä jopa sodasta huolimatta. Harvalla sen ikäisellä on aivan niin selkeää punaista lankaa kuin Tove Ditlevsenillä: pakottava tarve saada kirjoittaa. Määrätietoinen pyrkimys kirjailijuuteen peittää kaiken muun.

Ensimmäinen aviomieskin, Viggo F on kustannusalan merkittävä toimija ja suhdekin näyttää kuin mesenaatin suhteelta suojattiin. Ikäeroa on 30 vuotta. Kirjailija Ditlevsen alkaa kuitenkin saada mainetta omillaan. Kööpenhaminan kaduilla marssii saksalaisia sotilaita toisen maailmansodan viimeisinä vuosina, mutta nuoret järjestävät bileitä, juopuvat huonoista korvikeviinoista ja solmivat suhteita. Tovella on sisarellisia suhteita toisiin kirjoittaviin naisiin. Nadjan kanssa naureskellaan Pietin vaihtuvia naissuhteita ja autetaan seuraavaa jätettyä toipumaan hylkäämisen surusta: ei ole vaivan väärti.

On ihmeellistä taitoa, kun pienillä konkreettisilla lauseilla ja lakonisella dialogilla saa luotua niin intensiivisen tunnelman kuin mihin Ditlevsen pystyy. Jokaista trilogian osaa olen lukenut lumoutuneena siitä huolimatta, että kokemukset ja kohtaamiset ovat usein vaikeita. Sodan aikana ja sen jälkeenkin ihmiset ehkä elivät sittenkin tiiviimmin yhteydessä toisiinsa kuin meidän nykyisen, korkeamman elintason aikoina eikä edes Ditlevsenin tapainen oman tiensä kulkija, kunnianhimoinen aloitteleva kirjailija jäänyt missään vaiheessa yksin. Miehet olivat vaikuttuneita hänestä ulkonaisesti ja kaksi ensimmäistä aviomiestä myös henkisesti samalla aaltopituudella.

Taidat tulla raskaaksi pelkästä läpivedosta.

Kolmas aviomies tekee itsestään korvaamattoman sekä abortin osaamisella että rauhoittavilla lääkkeillä - ja vain niillä. Abortin jälkeen avautunut ovi huumeisiin jää pysyvästi raolleen. Ensimmäinen annos riittää petolliseen kahleeseen. Rakkaudesta itse mieheen ei alussakaan ole merkkejä, sen sijaan himo saada seuraava ruiske petidiiniä peittää Toven kaikki muut haaveet ja tunteet.

Riippuvuus lääkkeisiin näin kuvattuna tuo mieleen esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyisen opioidikriisin. Riippuvuus syöksee Toven narkomaanin elämään, jossa häntä auttaa lääkäriaviomies.  Tove päätyy jopa etsimään lääkärin, joka suostuu leikkaamaan hänen terveen korvansa vain turvatakseen lääkkeen saannin. Varakas mutta valmiiksi itsekin mielenterveydeltään horjuva lääkäri-aviomies pystyy rahoittamaan myös kahden lapsen ja yhden bonuslapsen hoidon. Lastenhoitajankin Tove valjastaa lääkkeiden hankintaan. Reseptien väärentäminen oli silloin helppoa. Kuten kirjoittamisen tarve, myös huumeet houkuttelevat pysyvästi; pelkkä apteekin ohi kulkeminen avaa polun autuaaksi koettuihin näkymiin.

Ditlevsenin aiheet ovat rankkoja, kovaa kuria ja köyhyyttä lapsuudessa, abortti- ja huumekamppailuja aikuisuudessa. Siitä huolimatta kerronta kulkee kepeästi, paikoitellen hilpeästi, humoristisia kuvauksia riittää. Kuin hän haluaisi maustaa karvaan lääkkeen lapselle sopivaksi. Samalla hän on on armottoman suora eikä kaihda kertomasta ajatuksistaan silloinkaan kun hänen valintansa näyttävät sekä vastuuttomilta että moraalittomilta. Lapsuuden köyhyyden jälkeen Tove kaipasi vaurasta ja vakaata kotia, saikin sen, mutta ei sittenkään niissä kulisseissa viihtynyt. Hän kaipaa boheemeihin taiteilijapiireihin, joista ne henkisesti läheisimmät ihmiset, miehet löytyvät. 

Kirjaan on jälkisanat kirjoittanut tanskalainen kirjailija Dy Plambeck.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus
Gift, 1971, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2022, 222s

10 kommenttia:

  1. Minä en ole vielä tähän ehtinyt, tosin Lapsuutta ei ole tullutkaan kirjastossa vastaan. Vähäsen kiinnostaa kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta näistä jokainen on ihan helmi. Loistavaa kerrontaa ihmiselämän valoista ja varjoista ja kirjoittamisen palosta.

      Poista
  2. Ditlevsenin kirjoissa on tosiaan intensiivinen tunnelma. Hauska vertaus suomalaiseen nykysarjaan Aikuiset - huomaa, että ajassa on menty eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On menty, varsinkin Pohjoismaissa, vaikka muualla reipasta takapakkiakin naisten oikeuksissa. Mutta tuo perusmeininki nuorten aikuisten elämässä on oikeastaan aika ajatonta, huvittelua, humaltumista, uusia suhteita.

      Poista
  3. Naiset kirjoittavat hurjia tekstejä Suomessakin. Tässä puhun varsinkin Ida Raumasta ja Noora Vallinkoskesta. Turulla osansa kummankin vahvoissa romaaneissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Ida Rauma puhui hyvin lukutaidon merkityksestä Finlandia -palkintopuheessaan. Vallinkoski on minulla vielä lukematta, mutta varauksissa on jo. On nämä Turun seudut minullekin nykyään taas läheisempiä niin on kiinnostavaa lukea tänne sijoitettuja kertomuksia. Älytöntä millainen kotiseuturakkaus minuunkin on vanhoilla päivilläni kasvanut, aika kaavamaisesti. Ida Rauman Hävitystäkin lukiessa olin kovin liikuttunut Turun kadunkulmien ja kortteleiden kuvauksesta.

      Poista
  4. Nykyään Turkua tarkastellaan yleensä myönteisessä valossa. Toisin oli niinä aikoina, kun palasin Turkuun vuosikymmenien jälkeen kesällä 2003. Hesan lehdissä ja muissa tiedotusvälineissä irvisteltiin estoitta Turulle. Ihmettelin touhua kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Turun parjaaminen ja naureskelu on jostain syystä ollut suosittua pk-seudulla. Mut eihän me noista välitetä. Se joka sanoo on ite, kuten lapset viisaasti tietävät.

      Poista
  5. Minun on myös pitänyt tämä sarja jo pitkään lukea, mutta myönnän olevani jälleen kerran valmiiksi ärsyyntynyt, tämän "hypestatuksesta" siis. Tuntuu, että on aina ne tietyt kirjailijat ja kaanonit, joita pitää lukea ollakseen uskottava kirjallisuusihminen (korostuu etenkin kirjagramissa, ei ehkä niinkään blogeissa). Ja tämä on juuri nyt yksi niistä. Knausgårdit ja Murakamit myös. Siksi taas tämän älyttömän ajattelun takia odotan alitajuisesti parempaa hetkeä lukemiselle. Kiinnostaa kyllä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan myös tuon ärtymyksen itsessäni. Minulle tulee luettua näitä hypetettyjä usein vasta suurimman hälyn laannuttua. Paitsi Knausgårdia, jonka Taistelu nappasi heti. Muista hänen kirjoistaan en ole enää niin innostunut. En varsinkaan tuosta viimeisestä mikä Aamutähti se nyt olikaan.

      Poista