Sic transit gloria mundi ja vanha sairaala

 

Yhden noista ensimmäisen kerroksen ikkunoista takana hoidettiin vuonna 1956 polioepidemian aikana kolmea pikkutyttöä, joista olin yksi. Turun entistä Kunnallissairaalan nimellä tunnettua rakennusta puretaan nyt uusien laajennustarpeiden tieltä. Purkaminen on hidasta jopa nykyisillä murskaimilla, se näkyy kauas, sillä rakentaminen oli perusteellista, rakenteet järeitä, ei mitään pahvimaisia elementtejä missään kohtaa.

Äitini mielestä olin imeskellyt kirsikoita edellisenä päivänä ja siksi lapsihalvaukseksi kutsuttu oire asettui toiselle puolelle naamaa. Tämä oli hänen epätieteellinen versionsa. En koskaan kertonut, mitä kerran harrastimme toisen 5-vuotiaan ipanan kanssa. Keräilimme kadulta purukumin jämiä. Lopulta pyöritimme suissamme isoja harmaita palloja, joita hädin tuskin saimme jauhettua.

Minut sijoitettiin sairaalassa ensin isoon kylpyhuoneeseen, koska paikkaa ei heti löytynyt. Istuin yöllä sängyssä pimeässä kylpyhuoneessa, ikkunan takana mustat oksat heiluivat tuulessa, itketti ja pelotti. Seuraavana päivänä koin elämäni edelleen pahimman kipuelämyksen, selkäydinpunktion, jonka aikana oma huutoni kiiri pitkin sairaalan seiniä. Ehkä sekin tehdään nykyään toisin, koska luin netistä jokin aika sitten että se ei välttämättä aiheuta kipua. Minä muistan sen koko selkärangan läpi kulkevana leimahduksena, kuin kirveen iskuna.

Pääsin noiden kahden muun pikkupotilaan kanssa samaan huoneeseen. Harmi oli suuri, kun he, vaikeammin sairastuneet, pääsivät uima-altaaseen osana hoitoaan, minä en. He eivät pystyneet liikuttamaan alavartaloaan. Sen sijaan he olivat olleet yhdessä sen verran pidempään jo, että he saattoivat myös kimpaantua toisilleen. Tässä tilanteessa sain ohjeen auttaa toista kääntämään toiselle riitapukarille selän. Tunsin itseni viralliseksi hoitajaksi. 

Perheeni pääsi katsomaan minua vain tuon ikkunan ulkopuolelle, jossa kulki avokäytävä. Jonain päivänä, monen viikon eristyksen jälkeen, tauti hellitti otteensa minusta. Tohtori Wikström oli mukava, myös kutitohtoriksi kutsuttu, ja pääsin taas kotiin.

Iloinen toipilas kuvassa kotipihalla muskreettaa pelaamassa. Jonkin aikaa nautin kotona prinsessan roolista, olin huomion keskipiste, aistin itseäni ympäröivän anteliaisuuden ilmapiirin. Epäilemättä olisin saanut monia asioita, jos olisin tiennyt haluta. Piikkisuoraan tukkaani sain permanentin otsatukkaan. Siltä ajalta jääneiden valokuvien perusteella tulos oli lähinnä outo. Jäävät nyt julkistamatta.

Myöhemmässä elämässäni työterveyslääkäri Wallinheimo suhtautui skeptisesti tähän terveyshistoriaani, epäili tokkopa minulla sitä tautia koskaan on ollut. Hieman yllätti moinen epäuskoisuus, kyllä 50-luvulla poliovirus tunnistettiin, varsinkin epidemian aikana. Wallinheimon poika on nykyinen kokoomuksen kansanedustaja, Sinuhe Wallinheimo.

On tullut vastaan myös muita, onnellisesti halvaukselta välttyneitä poliopotilaita. Ensimmäinen on Inari Krohn, jonka muistelman luin joskus ennen blogiaikaa. Olisiko ollut Muusa kirjahyllyssä. Toinen on Maarit Hurmerinta, jonka haastattelua kuuntelin radion musiikkiohjelmassa Näistä levyistä en luovu - tai vastaavassa muutama vuosi sitten.