Katja Lahti: Ei mitään vakavaa

Pakollista luettavaa kaikille, joilla on eksä, Tinder ja kohta myös ensimmäinen kikkelikuva. 

En ole ihan kohderyhmää, mutta fuck it. Tämä ilmaus on tarttunut HBO:n Successionista, olen katsonut kaiken tähän mennessä julkaistun. Kikkelikuvasta minun vuosirenkaillani tulee mieleen vain ay-johtaja Jorma Reini, joka lähetti kikkelikortin (ennen älypuhelimia) Marianne Laxénille. Lienee ilmiselvää, että Tinder on minulle avaruuden mustaa aukkoa vastaava tuntematon. Siksi onkin hauskaa lukea seuraaville sukupolville suunnattua chick litiä (oletan, en ole varma), noin niinkuin tirkistelymielessä. Luettuani kirjan minusta Katja Lahden Ei mitään vakavaa näyttäisi maalaavan osuvan ajankuvan noin keski-ikäisen keskiluokan elämästä eteläsuomalaisessa kaupungissa 2020-luvulla. 

Menestyvän poliitikon Santun ja markkinointiviestinnässä työtä tekevän Julian avioliitto, kaksi lasta, koira ja oma talo - tämä ajan kanssa rakentunut kokonaisuus paloitellaan yhteistuumin uudeksi kahden huushollin erovanhempien sopimukseksi. Lapset jäävät alkukotiin ja vanhemmat vuorottelevat vuokrayksiössä viikottain. Santulla on pian uusi nainen ja kaikki näyttävät tottuvan asiaan Juliaa pikaisemmin. Linnunpesämallista huolimatta tämäkään ero ei ole helppo. Nainen käy läpi eronneen loukkaantumisen, yksinäisyyden ja sen pelon, mustasukkaisuuden ja kateuden tunteita sekä hyvän ystävänsä Tarun että terapeutin kanssa. Ja avaa sen Tinder-tilin. 

Deittisovellus näyttää tämänkin romaanin valossa yhtä kamalalta kuin mitä siitä olen kuvitellut aiemmin luetun perusteella. Siellä swaipataan vasemmalle tai oikealle nopeiden jutustelujen ja treffien jälkeen. Toisaalta en tiedä, olivatko menneen maailman tanssilavamarkkinat sen armollisempia tapoja, ulkomuodon perusteella se ensikontakti syntyi, jos oli syntyäkseen. Mutta ainakaan silkka valehtelu ei ollut ihan niin helppoa kuin nettiprofiilissa. 

Jotain jää Julialle haaviinkin. Onneksi hänellä on ystävänsä ja lapset. Satunnaisia seksikumppaneita järjestyy ja jotkut jäävät pidemmäksi aikaa. Seksin puutteen lisäksi Juliaan osuu muitakin kolhuja, kun hermot ovat pinnassa. Potilas asiallinen nainen, luki lääkärin kirjoittamassa diagnoosissa. - Niin minullakin, kiekaisin nojatuolissani, lisäksi minulla luki rauhallinen ja sopivasti ravittu! 

Ei mitään vakavaa kertaa aika tavanomaista tapauskertomusta, mutta Katja Lahti kirjoittaa nasevaa dialogia, sujuvaa suomea (poikkeuksena epäsujuva ruotsi ja Tommyn suuhun istutettu  Är du kallt? Ei kai ruotsi ole sentään näin pitkälle antautunut englannille?) ja itseironinen, mustakin huumori irrottaa hyviä nauruja. Varsin hyvin hän kuvaa naisen epävarmuutta ja tarvetta saada itseluottamusta vahvistavaa huomiota Tinderin epäluotettavassa valemaailmassa.

Viestit putoilevat kuin sadepisarat, kevyesti. Imen niitä kuin sammal, sillä ne ravitsevat minussa tarvetta, jonka olemassaolosta en ole tiennyt. Alan jossitella. Mitä jos hän olisikin olemassa ja rakastaisi minua? Mitä jos me voisimme olla onnellisia?

Julian selviytymiskamppailua ja uuden rakkauden etsimistä oli vaivatonta seurata, kiinnostavaa myös. Tässä on taas sopiva kotimaisen elokuvan käsikirjoitus modernista urbaanista elämästä. Suhteita ja tunteita; katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää, ystävyyttä ja rakkautta. Ja paljon notkeaa huumoria.

Katja Lahti: Ei mitään vakavaa
Tammi, 2023, 288 s