Yū Miri: Uenon asema

Olin kahdentoista, kun sota loppui. Sen sijaan, että olisin surrut sodan häviämistä tai pitänyt sitä kurjana, pystyin vain miettimään, miten saisin ruokaa ja voisin ruokkia muita. Yhdenkin lapsen ruoassa pitäminen oli työlästä, ja minulla oli seitsemän nuorempaa sisarusta. Siihen aikaan rannikolla ei vielä ollut Tokion metropolin sähköyhtiön ydinvoimaloita tai Tōhokun sähkön kivihiilivoimaloita, ei Hitachin tai Delmonten tehtaita. Isot maatilat pärjäsivät omalla tuotannollaan, mutta meidän peltotilkkumme oli pikkuruinen. Heti kansakoulusta päästyäni menin Iwakin Onahamaan töihin.

Japanin yhteiskunta, Tokion maisema ja sen maailman muutokset ajan saatossa nähdään Uenon asemassa hiljaisen miehen, kuolleen Kazun silmin. Kuollut kummittelija muistelee elämäänsä. Hän on pienestä asti puurtaja, nuorena aikuisena perheellinen ja vanhana koditon, joka asustaa kaltaistensa osattomien lailla Tokion Uenon rautatieaseman läheisessä puistossa. Kerronnan sävyssä on kohtaloon alistunutta melankoliaa, sillä kaikkea leimaa elämän ankaruus ihmiselle, joka ei saa mitään mukaansa synnyinkodistaan, monilapsisesta ja köyhästä perheestä. Köyhyys on rangaistus,  riippakivi, josta ei pääse irti. Velat kasvavat, uusi ansio kuluu vanhoihin velkoihin. Siihen Kazu on tottunut; köyhän lapsi joutuu valehtelemaan velkojille vanhempiensa poissaolosta, ja se ajaa jo lapsena väistämättä rikoksiin.

Vähään tyytyväinen mies on ylpeä poikansa Kōichin syntymäpäivästä. Se on sama kuin Japanin keisarillisen perheen kruununprinssillä. Muuta etua siitä ei  kuitenkaan tule, murusia ei putoa siltäkään pöydältä. Päin vastoin vuosikymmenten jälkeen kodittomien pahviasunnot siivotaan pois Uenon puistosta, kun keisari seurueineen ohittaa alueen. Kodittomat palaavat ja operaatiot toistuvat.

Kuollut muistaa elämän, joka on täynnä lohduttomia vaiheita. Pahinta on työssä raatavan miehen sivullisuus omasta perheestäänkin. Hän ei ehdi olla kotona, ei ehdi tutustua lapsiinsa työltään käydessään kotona vain kahdesti vuodessa, juhlapäivinä. Tosin tämähän näyttää olevan yhteinen ongelma paljon varakkaammilla vanhemmilla meilläkin. Tätä miestä ei tosin pakota menestyksen ja paremman aseman jahtaaminen vaan pakko. Nuorena isänä, poikansa synnyttyä mies työskenteli Tokion olympialaisten rakennustyömailla. Ennen kuin isä ehtii tutustua poikaansa, tämä menehtyy selittämättömästi. Sen tuskan kuvaus on satuttavaa, isä ei ota uskoakseen niin tylyä käännettä elämässä. Se ei silti jää viimeiseksi ja niinpä miehen ratkaisu näyttää minusta hyvin japanilaiselta, hän ei halua jäädä tyttärelleen taakaksi. Hän lähtee jättämättä mitään tietoa itsestään, katoaa kodittomien joukkoon suurkaupungin varjoihin. Siinä on sitä samaa ankaruutta, jota on voinut nähdä monessa japanilaisessa romaanissa: ihminen syyttää vain itseään siitä että epäonnistuu, ja se on häpeällistä. Vaikka olisi tehnyt kaiken mihin pystyy.

Uenon aseman lohduttomuuden tekee siedettävämmäksi sen vahva myötätunto ja kirkas, pelkistetty kieli. Ja kuten onnesta sanotaan, se voi koostua pienistä hetkistä, ne on osattava nähdä. Kuten koditon mies näkee sateenvarjojen avautuvan sateella kuin kukat tai toisen kodittoman rakkauden kissaansa.

"Hei Tiikeri, alkaa sataa" mies sanoi ja avasi vihreän sateenvarjon, jonka levitti pahvilaatikkomökin päälle. "Kastumisesta tulee flunssa, mennään sisälle." Hän nosti eläimen syliinsä ja vei sen varjon alle suojaan. Kissa nuolaisi isäntänsä aataminomenan alla olevaa kuoppaa karhealla kielellään. Miehen kasvoille levisi hymy. "Kutittaa!" hän naurahti paljastaen rikkonaiset hampaansa.

Uenon asema voitti USA:ssa National Book Award -palkinnon, ja New York Times nosti sen vuoden 2020 merkittävimpien kirjojen listalleen

Yū Miri: Uenon asema

JR Ueno-Eki Koen-Guchi, 2014, suom. Raisa Porrasmaa
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2023, 152 s