Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä

Loistavan Tie, totuus ja kuolema esseekokoelman jälkeen luin Silvia Hosseinin esikoisteoksen Pölyn ylistys, enkä pettynyt. Esseiden maailma on rajaton ja antelias. Pölyn ylistyksessä sai taas nauttia virkistävästä akateemisen sivistyksen ja räväkän huumorin yhdistelmästä. On aika provosoivaa aloittaa pohdinta kirjoittamisen olemuksesta yhdentekevien tv-sarjojen katsomisesta häpykarvoja rapsutellen. 

Tärkeilevää pönötystä ei tarvita ollakseen vakuuttava. Hosseinin estoton tapa paljastaa intiimejä halujaan tai ruumiillisia ilmiöitä tekee hänestä persoonallisen tavalla, jonka koen rohkeana ja rohkaisevana. Minua riemastuttaa jopa besserwisseriys ja omahyväisyys, se ettei hän yritä miellyttää eikä näyttää moitteettomalta. Silvia Hosseinilla on varaa; siltä se tuntuu kun hänen filosofisia analyysejään lukee. Sitä paitsi tässä on esipuheen mukaan nimenomaan kyse huonosta aiheena, siitä mikä on tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.

Jossain kohtaa mieleen tulivat Slavoj Žižekin, slovenialaisen filosofin elokuva-analyysit, joita katsoin vuosia sitten tvstä. Omaperäistä ja kekseliästä, mutta oppinutta ruodintaa, jonka seurauksena elokuvan näki aivan uudella tavalla. Se muistuma voi johtua siitäkin, että tässä käsitellään populaarikulttuuria, mm musiikkia ja elokuvaa. Lukemastaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteellinen ajattelu ja sen hedelmät - onko pakko sanoa älykäs - ei voi olla herättämättä laiskasta turtuneisuudesta. Toisaalta esseet kirjoittajan mukaan syntyvät juuri joutilaisuudesta ja sattumista. 

Hosseini tarjoaa kaksi esimerkkiä viehtymyksestään muriseviin miehiin: Leonard Cohen ja Al Pacino, joiden molempien ääntä ja sen ilmaisuvoimaa tarkastellaan musiikin ja elokuvan yhteydessä. Leonard Cohenin tekstit ja naistenmiehen umpikuja huonoimmassa albumissa Death of a Ladies' Manissa ruoditaan feministisestä näkökulmasta ja misogynian historiaa vasten. Eikä Cohen pidä tekstistä itsekään. Oh Leonard! - huudahtaa Hosseini, antaa anteeksi ja rakastaa häntä entistä enemmän tästä ainoasta huonostakin huolimatta.

Al Pacinon huuto, äänenkäyttö, sekä Kummisetä IIIn loppukohtauksessa että jalkapallovalmentajana kannustuspuhetta pitämässä elokuvassa antavat aiheen käsitellä ylevyyttä. Lifestyle-blogit, lifestyle-torakat saavat pohtimaan elämän brändäystä kaupallisilla kanavilla somessa ja esimerkkinä on mm Hanna Gullichsen - jonka keittokirjoja hyllyssäni on 2 kpl - ja hänen pariviikkoiset vauvansa pizzakattauksen pöytäkoristeina.

Väkivaltainen seksi oli mukana Hosseinin toisessakin esseekokoelmassa. Niin intiimiä, niin outoa.  Seksuaalisuus on voimallisimmillaan miinoitettua suota, vaarallista ja hallitsematonta.

Aavikkolabyrintin vangit osuu nimenä esseelle lavastekasasta nimeltä Dubai, jossa en ole käynyt enkä koskaan käy. Essee on perinpohjainen historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen esitys tästä keinotodellisuudesta, jota orjatyövoimalla rakennetaan pidäkkeettömästi, loputtomasti virtaavalla öljyrahalla. Paikka, jossa kokoontuvat maailman rikkaimmat näyttäytymään ja kuluttamaan rahojaan tekosaarten ostoskeskuksissa. Paikka, joka jäljittelee kaikkea saaristosta hiihtokeskuksiin ja nimeääkin suurimman tekosaariston The World Islandiksi.  Dubain voi ymmärtää vasta, kun on käynyt aavikolla. ... Dubai pelkää  autiomaata samalla tavalla kuin janoinen harhailija. Tämä upea essee päättyy loisteliaasti kuvitelmaan autioituneesta Dubaista lintujen vallassa. Silkkaa runoutta ja lisäksi jotain samaa ajatusta, jolla varmaan moni nykyihminen lohduttautuu kaiken ihmisen luonnolle aiheuttaman tuhon todistajana: maailma pärjää ilman meitä.

Kamel Daoudin romaani Tapaus Mersault asettuu Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä vuoropuheluun Albert Camus'n klassikon kanssa, tai sen eksistentialismia kuvaavan yleisen käsityksen kanssa. Essee tuo esille koko joukon sivullisuusteemaisia kirjoituksia ja taustoittaa niitä Camus'n algerianranskalaisten ristiriitaisella kokemuksella omasta kolonialismistaan. Silvia Hosseinin ajatus lentää vailla katkoja Oranista Seinäjoen tangomarkkinoille. Se ei aiheuta lukijassa nikottelua, sillä tämä ajattelija solmii irrallisen oloiset ilmiöt sujuvasti yhteen. Lukija on hieman hengästynyt, mutta onnellinen.

Onko edes sattumaa, että Silviä Hosseini soittaa sydämeni kieliä, kun löydän esseistä monta itselleni vaikuttavaa kirjailijatuttua? Petina Gappah, Lina Wolff, Andrés Neuman, Juha Hurme, Yuval Noah Harari, Ben Lerner - ja monia muita. Lähdeluettelo toimii hyvänä listana luettavista. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Gummerus, 2019, 213 s

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kannen suunnittelu: Luke Bird, kuvat: Getty Images

Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Konbini näyttäisi olevan japanilainen vastine R-kioskille. Sayaka Muratan romaanissa se on lähikauppa, joka muistuttaa olemukseltaan pikemminkin kioskia. Konbini tarjoaa pienen marketin valikoiman lisäksi pakattuja aterioita, ja vaikka mitä muuta:

Suurin osa konbineista on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa ja niissä on laaja valikoima yleishyödyllisiä tuotteita. Konbineissa on mahdollista ostaa esimerkiksi valmiiksi pakattuja aterioita, kahvia, maitotuotteita, makeisia, tupakkaa, alkoholia ja lahjatavaroita. Lisäksi niissä on usein kopiointi- ja tulostuspalvelut, rahan nostamiseen tarkoitettuja automaatteja, latauskortteja- ja sim-kortteja kännyköihin. Kaupat järjestävät jopa erilaisia arpajaisia ja myytävänä voi olla myös teematuotteita. (lähde: Japaniin.com)

Tokiolainen 36-vuotias Keiko Furukura on akateemisesti kouluttautunut, mutta työskennellyt konbinissa, Smile marketissa osa-aikaisena jo 18 vuoden ajan, sen perustamisesta alkaen. Hän on sisäistänyt konbinin toiminnan kiinteäksi osaksi omaa elämäänsä. Kehoni oli suurimmaksi osaksi tehty tämän konbinin ruuasta. Hän on tyytyväinen arkensa sujuvuuteen, mutta lähipiiri on huolissaan. Hän ei ole heidän silmissään normaali. Hänen pitäisi tuohon ikään olla joko vakituisessa työssä tai perheellinen. Vaikuttaa, että myös työpaikan esimiesasemassa vaihtuvat miehet, hyväntuulisten kehujen lomassa, sittenkin hieman oudoksuvat Keikon omistautumista työlleen.

Mallityöntekijänä Keiko on alusta asti omaksunut työhön kuuluvat fraasit, joilla asiakasta palvellaan, myös äänensävyn ja lauseen painotukset. Irasshaimase! Tervetuloa!  Hyllyjen järjestykseen ja päivittäistavaroiden tuoreuteen Keiko kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin oikeisiin lauseisiin oikeissa paikoissa. Mistään virheestä häntä ei saa kiinni. Hän osaa huudahtaa ihmetystä tai innostusta osoittaen, pahoitella nöyrästi, opeteltuaan esihenkilöiden mallista. Rouva Izumin ballerinat ja laukku ovat toimineet mallina sopivista asusteista.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Lähipiirin silmissä on häpeällistä, että Keiko on tyytyväinen muuttumattomaan työhönsä. Ellei hän onnistu muuttamaan tilannetta, hänen on ainakin keksittävä sille kelvollinen selitys. Perheellinen sisko ja äiti murehtivat Keikon epänormaaliutta, jota hänessä on lapsesta lähtien ollut. Muita matkimalla hän on opetellut olemaan niinkuin muut. Hän tarkkailee alati muiden käytöstä pystyäkseen tavanomaisiin reaktioihin eli näytellääkseen niitä. Sisko on opettanut Keikolle, mitä sanoa entisille luokkatovereille, kun hän osallistuu tapaamisiin: että hänen on terveytensä on heikko. Muualla ulkomaailmassa joutuu nimittäin yllättäviin puolustusasemiin, kun taas konbini on naiselle turvasatama: kaikki on hallinnassa, sekä hyllyjen järjestys että asiakkaiden ja työkavereiden kohtaamiset.

Keikon tilanteen yhteisön hylkimänä luuserina hänelle toitottaa suorin sanoin uusi työntekijä, Shiraha. Mies palkataan samoihin töihin, mutta näyttää halveksuntansa työtä ja sen tekijöitä kohtaan. Hän on käänne, joka mullistaa Keikon konbiniin tahdistetun arjen. Mies on laiska ja saamaton rehentelijä, mutta joka tapauksessa mies. Keiko näkee hänessä tilaisuuden korjata oleellinen puute elämässä - mikä lukijan silmissä näyttää epätoivoiselta.

Lähikaupan naisen musta satiiri maalaa kuvaa japanilaisesta kurinalaisesta työelämästä, jossa kenenkään ei sallita poiketa kaavasta ja naisten vaihtoehdot varsinkin ovat vähäiset. Se on tragikoominen pienoisromaani ja Keiko päähenkilönä sekä ällistyttää että käyttäytyy johdonmukaisesti. Dialogi on erityisen taidokasta. Kirjailija on itse työskennellyt lähikaupassa ja se näkyy tarkasti kuvatun konbinin prosessien kuvauksessa. Kansiarvioissa kirjaa kehutaan hauskaksi. Dialogi ja tilannekuvaukset sitä paikoitellen ovatkin, mutta yksinäinen ja erilainen nainen on hyvin tosissaan ja sellaisena liikuttava. 

Pienoisromaani on ollut bestseller ympäri maailmaa. 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Konbini ningen, 2016, suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus, 2020, 126 s

Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Levoton sielu

Etsin kirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle ja löysin Sanna Ryynäsen elämäkertateoksen Meri Genetzistä, hyvin omaperäisestä ja kaikin puolin värikkäästä taiteilijasta, ekspressionismin edustajasta - ainakin myöhemmin, kun suuntaus vahvistui. Maalauksista on kirjassa muutamia värikuvia ja vielä enemmän mustavalkokuvia. Niistä näkee saman,  minkä ajan kriitikotkin: taiteilija oli temperamenttinen ja nopea, hänen väripalettinsa vahva. Maalaukset ovat epätasaisia; maisemat ja varsinkin kaupunkikortteleista maalatut kömpelöitäkin, henkilökuvat ilmekkäitä ja huolellisemmin maalattuja.  

Tämä on taas niitä kirjoja, joissa historia herää perheen ja yksilön kokemusten kautta eloon toisella tavalla kuin ainakaan 60 vuoden takaisissa koulun historian kirjoissa ikinä. Päiväkirjat ja kirjeet avaavat ajan tunnelmia. Aikajana kulkee 1800-luvun lopun Haminasta jatkosodan ajan Helsinkiin. Varakkaan suvun tytär omistautuu varhain taiteelle, avioituu Georg Ignatiuksen kanssa, saa kaksi lasta, muuttaa Venäjälle Kamennojeen/Kuvshinovoon ja sieltä Pietariin, josta vallankumous ajaa takaisin Suomeen, opiskelee Pariisissa, eroaa ja avioituu uudelleen Carl Nymanin kanssa, elää Ranskassa ja kiertää Välimeren maita. Taustalla soditaan kahdessa maailmansodassa, jotka jättävät jälkensä kaikkeen ja kaikkiin.

Venäläisen työväestön sivistystaso olikin korkea: englantilainen kirjeenvaihtaja ja matkakirjailija Maurice Baring ihmetteli, kun näki Venäjän junissa tavallisten sotamiesten lukevan Gogolia ja Pushkinia. - Ihmiset olivat myös perillä kuvataiteen uusista suuntauksista. Varakkaat kauppiaat hankkivat ranskalaisten huipputaiteilijoiden töitä museoihin, joissa venäläinen yleisö kävi niitä ihailemassa. Ranskalainen impressionismikin oli venäläisyleisölle tuttua siinä vaiheessa, kun sitä Pariisissa vielä vierastettiin.

Ei venäläinen maaseutukaan ollut vain maaorjuutta tsaarin aikana, sen voi näistä aikalaisten merkinnöistä lukea. Meri seuraa tuona aikana perheenäitinä Leo Tolstoin kipuilua suurperheen isänä ja raportoi reaktioista, kun tämä päättää jättää perheensä. 

Venäjä jää taakse, Suomessa Merin varakas suku asettui sisällissodassa valkoisten puolelle. Punaisten kulttuurivihamielisyys vahvisti valintaa taiteilijapiireissä, vaikka taiteilijat lähtökohtaisesti kapinoivatkin normeja vastaan. Ajan uudet fauvistiset, kubistiset ja abstraktit taidesuuntaukset aiheuttivat vakiintuneissa taidekriitikoissa pöyristyneitä reaktioita. On vaikea uskoa, että niitä olisi tehty vakavissaan tai normaalissa olotilassa. Ja toinen kriitikko: ... taide ei enää ole joidenkin valittujen erikoisalaa vaan taulumaalausta voi tehdä kuka tahansa, vaikkapa eläimet, niin kuin Pariisissa, jossa aasi maalasi hännällään auringonlaskun Adrianmerellä.

Pariisissa olivat kaikki: Picasso, Stein, Stravinsky, Chanel - ja suomalaisia taiteilijoita alkoi virrata Montparnassen taidekouluihin. Siellä muotoutui myös Tulenkantajien motto "Ikkunat auki Eurooppaan!" Uusi avioliitto, Pariisi ja 20-luku näyttää olleen Meri Genetzin elämässä onnellista aikaa. Sittemmin häntä aina kiinnostaneet henkimaailman asiat, teosofia, spiritismi, okkultismi, astrologia saivat yhä enemmän painoa. Näyttää kuin taiteilija olisi samalla lakannut elämästä todellisuudessa ja pitänyt enemmän yhteyttä henkimaailmaan kuin aviomieheensä tai lapsiinsa. Lapset olivatkin enemmän hänen äitinsä tai lasten isän, vakaan ja vakavaraisen Georgin hoidossa.

Yleisen käsityksen mukaan tyttöjen käytöstavat olivat huonontuneet ja moraali laskenut. He olivat ylimielisiä ja ryhdittömiä. Alkoholin käyttö, meikkaaminen ja tupakoiminen olivat piirteitä, joista aiemmin oli tunnistanut prostituoidun, nyt kunniallisten perheiden tyttäret kulkivat tupakka huulessa kapakoita kiertämässä.

Kuten aina, nuorisosta oltiin myös sata vuotta sitten huolissaan. Naisasialiike kauhisteli naistenkin viihtymistä kapakoissa. Nuorison levottomuudesta antaa elävän esimerkin Merin Nizzassa, Pariisissa ja Lontoossa juhliva tytär Virma. Tytär oli lahjakas ja kielitaitoinen, mutta mummolla oli kova työ jarrutella menoa.

Kirjaan on otettu mukaan monipuolisesti tekstejä ajan mainoslauseista ja sanomalehdistä. Genetzin perhe oli alun perin ruotsinkielinen, mutta suomalaisuusaatteen mukana suomen kieli yleistyi varakkaammassakin yhteiskuntaluokassa ja nimiä suomennettiin ahkerasti. Meri Genetz opiskeli taidetta sekä Helsingissä että Pariisissa, mutta keskeytti opiskelunsa säännönmukaisesti. Hän luki paljon, puhui useita kieliä ja oli keskusteluissa kärkäs väittelijä. 

Sanna Ryynänen taustoittaa elämäkertaa laveasti ja monesta suunnasta. Esimerkiksi hän huomauttaa, että taiteilijoiden alttius kiinnostua hurmoksellisesti monista ajan henkimaailman virtauksista spiritismistä, horoskoopeista, teosofiasta, jne selittyy myös heidän vähäisellä koulutuksellaan. Moni oli lopettanut koulun kesken. Kaiken muun lisäksi Meri ja Carl myös paastosivat ankarasti ja usein.

Kirjassa nostetaan esille vaikutusvaltainen Axel Ringström, josta muodostuu kuva jonkinlaisena suomalaisena Rasputinina, shamaanina, parantajana ja henkien viestien lähettäjänä. Hänen luonaan käy taiteilijoiden lisäksi mm Risto Ryti hakemassa vastauksia levottomille tunnoilleen. Myös Hitlerin kerrotaan olleen asiakkaana.

Ringström oli seurannut Rytin uraa vuoden 1925 presidentinvaaleista saakka. Silloin henget julistivat: "Ryti valitaan. Sinä tarvitset häntä." Kun valituksi tulikin Lauri Kristian Relander, henget totesivat vain: "Ryti olisi ollut parempi."

Toinen vastaavanlainen hahmo oli Aleksanteri Huttunen, mikkeliläinen tietäjä ja Kalevalan selittäjä, jonka luentoja helsinkiläiset taiteilijat ja näyttelijät kuuntelivat.

Meri Genetzin elämä sai loppua kohden traagisempia sävyjä, ennen itsemurhaa. Sitä ennen mies oli päätynyt samaan ja poika kaatunut talvisodassa. 

Meri Genetz. Levoton sielu toi mieleen toisen taiteilijaelämäkerran, nimittäin Salla Leponiemen Elin Danielson-Gambogin, muutama vuosikymmen aiemmin vaikuttaneen kosmopoliitin taiteilijan. Jos näitä kahta taiteilijaa vertaa, Danielson-Gambogi vaikuttaa persoonalta, jolle keskittyminen taiteen tekemiseen riitti ja se piti hänet myös henkisesti paremmin koossa. Meri Genetz sai kiittää hyvää fysiikkaansa, että säilyi hengissä monista henkimaailman kokeiluistaan, joihin kuului myös kokeilu punaisella kärpässienellä. Toisaalta Meri Genetzissä henkilöityy ikiaikainen itseään etsivän taiteilijan kuva, herkkä ja levoton.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Levoton sielu
Avain, 2019, 367 s

Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä

Turussa limerikkiä Leena tavasi,

kun lasten runokirjan avasi.

Onpa ihan taikuri,

tämä Kannon Anneli!

Kikatteli äyriäistä, tinttiä ja hiirtä sekä kohdan 12. ruksasi

Kiitos hienosta vinkistä Tarukirja! Sen kerran kun kirjaston lastenosastolle sukeltaa, sieltä löytää aarteita, kuten tämä kertakaikkisen nerokas, hauska ja hienosti kuvitettu limerikkikokoelma!

Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä

Kuvittanut Kaisa Rekinen
Karisto, 2014, 32 s

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Hollantilaisen 1600-luvun taidemaalarin Johannes Vermeerin maalaus Turbaanipäinen tyttö on toiminut inspiraation lähteenä yhdysvaltalaisen Tracy Chevalierin romaanille Tyttö ja helmikorvakoru. Vermeerin maalauksessa valo hehkuu tytön kasvoissa kontrastina taustan tummuudelle, kaurismainen katse kohdistuu katsojaan/taiteilijaan. Muotokuvan tuntematon tyttö  herää eloon vuosisatojen takaa tässä romaanissa. Kirjailija oli ehtinyt kypsytellä aihetta, sillä hänellä oli maalaus julisteena seinällään vuosikausia. Tuloksena on historiallinen romaani, viehko tarina, joka tuntuu vastaavan maalauksen tunnelmaa sitä paremmin mitä pidemmälle kertomus etenee. Tyyliin sopii hienovaraisesti orastava romantiikka.

Minäkertoja, Griet joutuu kaakelimestari-isänsä sokeuduttua 16-vuotiaana töihin Johannes Vermeerin viisilapsiseen perheeseen palvelustytöksi, piiaksi. Hän muuttaa perheensä kodista ja Delftin kaupungin köyhien kortteleista varakkaamman väestönosan kaupunkiin ja alkaa hoitaa taidemaalarin perheen taloutta yhdessä vanhemman taloudenhoitajan kanssa. Tämä on nimittäin aikamoinen tumpelo, taiteilijan ateljeen siivousta ei voi antaa hänelle eikä vaimo Catharina ole siihen sen soveliaampi, varsinkin kun  on lähes tauotta raskaana. Lapsia syntyikin Vermeerin perheeseen 11. 

Köyhyydessä varttuneelle Grietille kova työ on tuttua. Hänelle tuottaa eniten vaikeuksia peitellä osaamistaan vanhemmalta taloudenhoitajalta, jottei tämä tuntisi itseään huonommaksi sekä vältellä perheen vanhinta tytärtä, jolla on kova halu ilkeillä nuoren piian kustannuksella. Taiteilijan vaimo kuvataan oikukkaaksi ja omanarvontuntoiseksi, kuten kai sen ajan parempi väki yleisesti käyttäytyikin alempiarvoisia kohtaan. Kaunis tyttö joutuu myös väistelemään taidemaalarin luona käyviä taidemesenaatteja ja ostajia, joista eräs osoittautuu hyvin sitkeäksi.

Romaani alkaa hieman laahaavasti ja kielikin vaikutti ensi alkuun kömpelöhköltä, mutta myöhemmin rauhallinen rytmi alkoi vaikuttaa hyvältä tuon yli neljän vuosisadan takaisen kaupunkilaiselämän kuvaukseen. Arjen ajankuva värittyy eläväksi; Griet käy toriostoksilla, valmistaa ruokia, auttaa lasten hoidossa, käy kotonaan ja kuvailee sokeutuneelle isälleen isäntänsä tekemiä uusia maalauksia. Tyttö jää isäntäperheen luo, kun rutto riehuu pahemmin köyhien kaupunginosassa.

Kertomus tavoittaa hyvin itsenäistä elämää aloittavan nuoren tytön ajatuksia ja tunne-elämää.  Griet osaa olla ärsyttämättä niitä, joiden varassa hänen toimeentulonsa ja apunsa vanhemmilleen on. Taidemaalari liikkuu omassa ateljeessaan kunnioitettuna perheen päänä ja arvostettuna taiteilijana. Hän on kuitenkin myös suurissa veloissa ja riippuvainen asiakkaistaan, maalausten tilaajista, suuren perheensä elättäjänä.

Grietiä kiinnostavat sekä taiteilija itse että hänen työnsä. Hän päätyy myös taiteilijan apulaiseksi ja valmistaa tälle tarvittavia väriseoksia. Tytöllä on silmää väreille. Alusta lähtien Vermeerin ja Grietin yhteistyö pohjaa ääneen lausumattomalle yhteiselle salaisuudelle: ei kotiväkeä eikä varsinkaan vaimoa haluta ärsyttää taiteilijan hänelle suomalla erityisasemalla. Se salaisuus itsessään näyttää luovan hedelmälliset olosuhteet myös romanttisen latauksen syntymiselle.

Lukemani kirja on kuvitettu laitos. Vermeerin kirjaan kuvatut maalaukset on kohtuullisen sulavasti sijoitettu juonen kulkuun ja antavat lisää ulottuvuutta tarinalle. Erityisen elävästi Tyttö ja helmikorvakoru kuvaa nuoren tytön ihastumista ihailemaansa taidemaalariin. Maalaushetkissä on kihisevän latautunut tunnelma, hiljaisuuden keskellä. 

Kirkonkello löi kolme kertaa. Räpytin silmiäni. En ollut huomannut ajan kulumista. Olin kuin lumouksen vallassa. Katsoin häntä - nyt hänen silmänsä näkivät minut. Hän katseli minua. Tuijottaessamme toisiamme lävitseni kulki kuuma sykähdys. Katselin häntä kuitenkin suoraan silmiin kunnes hän viimein käänsi katseensa ja rykäisi. "Tämä riittää, Griet. Ylhäällä on sinulle luumustaa jauhettavaksi." Nyökkäsin ja livahdin huoneesta sydän jyskyttäen. Hän maalasi minua.

En ole nähnyt best seller -kirjasta tehtyä elokuvaa. Osaan kuvitella Colin Firthin vähäeleisenä taiteilijan rooliin. Ei ollenkaan hassumpi lukukokemus tämäkään, vaikka lähtökohtana oli Helmet -haasteen kohta 18, kirjan kannessa tai nimessä on koru.

11.8.24: Elokuvan nähtyäni, kävi kuten aina tapaa käydä, kirja päihitti elokuvan. Lukiessa näkee tarinan jo niin valmiina, että elokuvan roolitus useimmiten omissa silmissä epäonnistuu. Kun niin paljon minäkertojan ajatuksista jäi puuttumaan, korostui hidas tapahtumattomuus. En myöskään pitänyt päähenkilöiden ilmeettömästä tulkinnasta. Scarlett Johansson mutruili hilkkansa alta, Colin Firth tuijotteli vaitonaisena, hiippaili ja tirkisteli oven raosta. Ärsyttäviä molemmat. Vaikkapa Kate Winslet tummine silmineen olisi ainakin ollut parempi Grietin rooliin.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Girl With a Pearl Earring, 1999, suomentanut Arja Gothoni
Otava, 2007, 335 s