Sivut

torstai 7. marraskuuta 2024

Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq


"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.

4 kommenttia:

  1. Valvojan lukemista olen harkinnut, Houellebecqin en. Jälkimmäisestä harkinnasta olen nyt varma - sinun arviosi on mahtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin kyllä hieman monisanaisempaa arviota Houellebecqin teoksesta, mutta nimi houkutteli tähän. Romaania on kuvailtu lempeämmäksi kun siitä puuttuu se kirjailijalle tyypillinen ilkeys ja sarkasmi. En tiedä, minulle tämä oli aika innotonta lätinää. Jossain sanottiin, että paranee loppua kohden. En jaksanut odottaa sitä.

      Poista
  2. No niin, taas esittelet kirjan niin, että pakko rientää kirjaston sivuille varaamaan.
    Tässä on paljon sellaista, mikä on itseäkin pohdituttanut, esim. tuo, että aina pitäisi pakonomaisesti ja reaaliajassa raportoida somealustoille kaikesta missä käy ja kenen kanssa. Rakastuminen, joka sulkee pois muut asiat ympäriltä, taidemuseo miljöönä ja vielä sekin, että kirjassa kuulostaa olevan vangitseva kieli ja tyyli.
    Houellebeckit ovat minullakin jääneet kesken muuutaman sivun ja selailun jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki nuo elementit siinä on, kuten listaat, romaani on hyvin ajassa kiinni. Sujuvaa tekstiä ja dialogia myös. Siihen tulee jopa hieman trillerinomainen kierre loppupuolella, ei pääse missään vaiheessa ote löystymään. Yksi minun korvissani outo kohta siinä kielessä oli: kengät lienivät mustat. Imperfekti olla -verbin potentiaalista. Nyt kun googlasin, sitä näköjään esiintyy. Semmoinen kieli on, muuttuva.

      Poista