Laura Airola: Mola mola

Kansi Elina Warsta/kannen valokuva Ulla Vakkuri

Laura Airolan Mola mola on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Kun on viime aikoina tullut luettua muutamakin, jossa omaan makuun turhan runsas vuolaus on alkanut puuduttaa, kirkkaan pelkistetty ja lakoninen kerronta on kuin pääsisi hapekkaaseen ilmaan syvähengittämään. Vähän niin kuin viime aikoina saaristossa aamujumpatessa pääskyn poikasten kaarrellessa taivaalla ja tuulen nostaessa vaahtopäitä.

Mummi, Baba, Mami, Viinapannu, Torupilli, Brudi, isosisko Maria, Makkonen, Kaahukka, Eunukki, Pistooli ja muita tyyppejä tavataan Ykspihlajan sataman aika omaperäisessä korttelissa. Boheemina ja köyhänä ympäristönä se on näyttänyt lapselle jo varhain koko elämän kirjon. Eletään 1990-lukua ja keskimmäinen lapsi havainnoi ympäristöä tarkalla katseelle.

Kohta alkaa kuulua raskasta korinaa. Joskus katselen mummin noidannokkaa ja mietin sitä yhtä Mamin lapsuusmuistoa. Siinä mummi makaa vessan lattialla tosi, tosi humalassa, ja vaatii Mamia tuomaan Suomen lipun, nimittäin nyt hän kuolisi ja haluaisi kuolla kunniallisesti. Mami vei lipun ja toivoi, että nyt se todellakin tapahtuisi.

Boheemi ja köyhä ympäristö tarkoittaa alkoholia, syrjäytyneisyyttä ja mielenterveyshäiriöitä; ei mitään hauskaa. Lapsen tasolta nähty kertomus sulattaa kaiken kuitenkin lähes normaaliksi, ja kuvaa riemastuttavalla tavalla ja kielellä lapsen sopeutumista ja pärjäämistä. Ympäristö tarjoaa ylen määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lapset kulkevat keskenään pelottomasti ja rekisteröivät samalla tarpeellista tietoa. Kuulevat pikku korvillaan juttuja ja näkevät ehdottomasti elämän varjopuolet, jotka varjot eivät näytä niin mustilta kuin mitä ne suojatummassa ympäristössä kasvaneelle näyttävät. Näistä lapsista henkii iso ymmärrys siitä, että tuolle ihmiselle on sattunut monenlaista ja siksi se on nyt tällainen. Ainakin herkkä havainnoija vaikuttaa näkevän syvemmälle. Samalla nauru irtoaa helposti, vaikka tragikomediaa se lähinnä on.

Parasta Laura Airolan kertomuksessa on erilaisten tyyppien luonnostelu ja suuhun sopivat lakoniset dialogit. Nimetön keskimmäinen lapsi seuraa tarkalla katseella aikuisten touhuja, ja liittää sujuvasti havaintonsa omaan kokemusmaailmaan, plus kummitus- ja muihin jänniin juttuihin. Jokainen turvatun lapsuuden elänyt osaa aikuisena kauhistella tämän tapaisia elinympäristöjä, mutta siinä piirissä eläneen lapsen toteavan ja hauskan kielen Airola osaa harvinaisen hienosti.

Boheemin Mamin, veljensä menetyksestä sekoavan Baban ja Mummin koti on nimittäin avointen ovien koti; siellä pyörähtävät kahvilla koko kirjavan seudun asujaimisto juttuineen. Makkonenkin, joka jos saisi  lottovoiton, hankkisi Nissaniin lohkolämmittimen ja leikkaisi tissinsä pois. Makkonen tietää myös, että ihmiskunta jakaantuu vampyyreihin ja enkeleihin.

Vampyyrit imee muista elämänhalun. Enkelit taas luovuttaa sitä toisille, eikä ne siks ite koskaan syty loistamaan.

Mami on uupunut mutta painaa töitä, mummi ei niinkään töistä perusta. Kaiken keskellä katsotaan usein Avaraa luontoa telkusta. Jos voisi olla kala, niin Mami olisi möhkäkala eli Mola mola. Kaahukka on entinen kaunotar ja merimiehiä satamassa viihdyttänyt nainen, joka nyttemmin filosofoi elämästä siskoksille ja seuraa samalla sekstantillaan avaruuden galakseja sekä Hale-Bopp komeetan lähestymistä.

Mikään ei täälläkään säily muuttumattomana, vaan uusi aika ja aidat satama-alueen ulkopuolella alkavat näivettää elämää, purku-uhan alaisista kodeista kuormataan pois sekä ihmiset että niiden tavarat. Siinä vaiheessa tv-ruuduissa toistetaan kuvaa pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista. Maailmanlaajuinen terrorismin vastainen lainsäädäntö kohtaa tämänkin kolkan, ei auta vaikka baarissa satamaturvadirektiivi muuttuu satamaturpatirehtööriksi.

Laura Airola kirjoittaa lapsuusmuistoja niin että kauniisti soljuvissa lauseissa kiteytyvät samanaikaisesti edellisten sukupolvien kolhut, omat toteutumattomat haaveet ja nykyhetki, josta onni on löydettävä, kun se osuu kohdalle.

Kaahukka kampaa hiuksiani, se tuntuu niin ihanalta että pelkään, että alan itkeä. Kyynelten pidättämiseksi keskitän huomion seinäpaperiin, jossa on lapsia ja mehiläisiä.

Laura Airola: Mola mola
Otava, 2026, 186 s