Luik, Viivi: Varjoteatteri  
Luettu 07/2012

 

Omaelämäkerrallinen romaani. Viivi Luik kertoo elämästään Viron suurlähettilään (JJ) vaimona,  jota miehen pesti kierrättää Tallinnasta Helsinkiin, Berliiniin, New Yorkiin ja hänen uniensa kotikaupunkiin Roomaan.

Hauska kirja, jossa haikean runollinen sävy vaihtuu sulavasti ja humoristisesti terävään katseeseen. Kieli on niin kaunista että monia lauseita haluaisi kerätä kuin harvinaisen värisiä kukkia tai meren kiillottamia kiviä. Näin se tarttui tähänkin.  Italialaisista niin autenttisia ja tarkkoja havaintoja, että on kuin olisi itse mukana seuraamassa niitä tapahtumia.

 ‘Italian salaiset, näkymättömät kummisedät, kaikki ne esiripuntakaisia lankoja vetelevät ja pelottavat bisneshait ovat perusolemukseltaan tyttöjä, kaiken lisäksi hemmoteltuja ja nirsoja tyttöjä. Heidän loukkaantumisensa, heidän kostonsa tyttöjen kosto, kylläkin harkitseva ja kylmä, mutta lapsellinen ja viaton.‘ Italialaisia ei kiinnosta totuus ja fakta ja tutkimustulokset, vaan vaikutelma, ‘bella figura’. 
 

Berliinissä ‘Nollendorfplatzin pysäkillä vaunuun ilmestyi kolme vanhaa mutta hyvin ketterää daamia. - - - He säksättivät kuin pensaskerttuset ja näyttivät toisilleen taloja ja katuja joita ei enää ollut olemassa muualla kuin näiden vanhoiksi tulleiden tyttöjen sielun silmissä.’ 

Absurdeja tapahtumia ja tyyppigalleriaa riittää Rooman ovelista, jalomielisistä varkaista, roomalaisiin köyhtyneisiin aristokraatteihin jotka yrittävät myydä hämähäkkien asuttamaa lukaalia hyvässä osoitteessa,  Brasilian lähettilään vastaanottoon Estonian uppoamisen yönä Helsingissä.

‘Ystävä, joka oli tuolloin vieraanamme, oli pukeutunut mustaan samettiin. Hän liukui hiljaa kuin Venetsian gondoli tummia sypressikäytäviä pitkin.’

Vielä netistä, Anniina Ljokkoi:

 Luik paikantaa satunnaisilta tuntuvat pikkutarinansa tavallisesti johonkin vuoteen ja jollekin pisteelle kartalla. Mutta siinä samassa, kun tapahtuma on paikannettu, hän vetäisee mielleyhtymän johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, tavallisesti toiselle puolelle Eurooppaa, lännestä itään tai etelästä pohjoiseen, maaseudulta kaupunkiin, ihmisen luota toisen luo, neuvostoajalta 90-luvulle. Tämä on tuttu tapa Luikin aiemmista romaaneista Historian kauneus (1991) ja Seitsemäs rauhan kevät (1985) ja paikoin se tuntuu jo maneerilta. Tavasta ei silti voi olla pitämättä, sillä juuri se, mikä on jollekin kirjailijalle ominaista, saakin usein kiintymään tähän. Viivi Luik selvästi nauttii näiden laajojen kaarien piirtämisestä, eri maiden ja kulttuurien yhdistämisestä ja erottamisesta korostamalla fyysistä välimatkaa ja assosiatiivista yhteyttä. Eri maiden ja vuosikymmenten rinnakkaisuuden vuoksi ei tunnu kummalliselta sekään, että tässä niin sanotussa Rooman kuvauksessa kerrotaan itse asiassa yhtä paljon Berliinistä ja tehdään välipysäyksiä myös muissa maissa – koko ajan ikään kuin matkalla Roomaan, Euroopan sydämeen