Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Siltala 2013, 406 s
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Sitä Viipuria ei enää ole, josta historioitsija, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa, Teemu Keskisarja tässä kirjassa kertoo. Sinne kaihoajatkin ovat jo vuosikymmenten kuluessa käyneet vähiin. Vuoden 1918 Suomen sota alkoi Viipurista. Se oli punaisen Suomen liikennesolmu ja kansanvaltuuskunnan hallintokeskus sodan ajan,  vuoden 1918 tammikuusta huhtikuun loppuun, jolloin valkoiset valloittivat kaupungin kolmelta suunnalta ja punaiset antautuivat. Tästä sodasta kirja kertoo yksityiskohtaisesti sodan rintamien vaiheita läpikäyden, samalla sotaan osallistuvien ihmisten kohtaloita armottomissa taisteluissa ja eloonjäämiskamppailuissa kuvaten.

Lukion historian opetuksessa 60-luvun lopulla 1900-luvun historia jäi edellisten vuosisatojen jalkoihin, ainakin meidän antiikista innostuneen opettajamme luokassa. Sittemmin tästä ajasta vahvimmat kuvitukset ovat Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta, romaanina ja elokuvana. En ole lukenut aikaisempia historiateoksia tästä sodasta, mutta näyttää että 1970-luvulla syntyneella historioitsijalla on hyvät edellytykset neutraaliin suhtautumistapaan, vaikka tästä sodasta on puhuttu - kansalais/vapaus/sisällissodan/punakapinan lisäksi - myös 'veljessotana'. Veli veljeä vastaan oli kuitenkin harvinaista.

Keskisarja kirjoittaa niin vetävästi, että rauhaa rakastava, sotaa kammoava lukijakin voi herpaantumatta käydä läpi tämän sodan ja ajanjakson historian. Niin vastenmielistä kuin onkin samalla muistaa, että sotia syttyy koko ajan, eikä edes kaukana. Tämäkin sota kulki mieletöntä ja väistämätöntä tuhon tietään, kuolemaa kylväen, katkeruutta ja koston kierrettä synnyttäen.

Vuonna 1918 sodan osapuolina olivat Suomen köyhälistöä, punaisia eli punakaartia edustaneen kansanvaltuuskunnan armeija ja Suomen senaatin, hallituksen armeija eli valkoiset. Punakaarti sai tukea Leninin Venäjällä valtaan päässeiltä bolshevikeiltä ja Suomen hallitus Saksalta ja ruotsalaisilta vapaaehtoisilta. Ammattimainen, kouluttautunut upseeristo, vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset, jääkärit ja maalaispataljoonat Vaasasta ja Kajaanista kohtasivat sekalaisen armeijan, joka koostui kaupunkien työläisistä ja köyhälistöstä.  Mutta illalla punaiset huomasivat olevansa perillä vain sysipimeässä metsässä ja viimaisilla pelloilla. ---Päivä tuntui täysin tarkoituksettomalta hien ja veren hukalta. Majapaikoissa heräsi kysymys: kuka saatana tämän oli käskenyt? --- Oli oikeastaan ihme, että jonkinmoinen punainen sotavoima pysyi kasassa monta kuukautta. Määrältään armeijat olivat tasavahvuisia. Sodan alussa valkoiset hallitsivat Keski- ja Pohjois-Suomea, punaiset Etelä-Suomea.  Sodan vaatimat asetäydennykset tulivat valkoisille suojeluskunnille keisarillisesta Saksasta ja punaisille rautatiekuljetuksina Venäjältä.

Tammikuu 1918 oli historian ensimmäinen hetki jossa tuhannet suomalaiset halusivat sotaa, sytyttivät sitä ja hyppäsivät liekkeihin. Maalaispataljoonaan ja punaisten rautetieretkikuntiin ei pakotettu tai edes palkattu ainoatakaan miestä.

Keskisarja on avustajineen käynyt läpi valtavan määrän kirjallisuutta, asiakirjoja ja sen ajan sanomalehtiä sekä kuvalähteitä. Näiden ja hienon kirjoitustyylin kautta historia muuttuu eläväksi eikä siitä lukeminen muodostu - aiheesta huolimatta - kohtuuttoman raskaaksi. Ajan etäännyttävä vaikutus toimii niin, että kirjoittaja silmäilee kaukaa molempia osapuolia kuin tinasotilaitaan ja samalla havainnoi heidän inhimillisiä toimintatapojaan huumorilla. Näitä havaintoja löytyy sekä valkoisten upseereiden keskinäisestä kilpailusta, kaunasta ja huonosta kemiasta kuin punaisten puolella tyypeistä, joiden olemassaolon ehtona oli köyhästä lapsuudesta saakka opittu oveluus.

Paitsi sodan kulkua, kirja kuvaa tietenkin sen aikaa ja tapoja: Ensimmäistä kertaa käytössä oli piikkilankaa, jota Suomen karjatalous ei vielä tuntenut. - - - Ahvolan taistelujen varhaisvaiheessa punaiset tuntuivat aina aloittavan aamuyhdeksältä ja lopettavan kello 17. Toimeliaisuus kesti kahdeksan tuntia niin kuin työpäivä, jonka puolesta oli hiljakkoin lakkoiltu. Valkoiset tottuivat ja tyytyivät samaan rytmiin toviksi.

Sekä punaiset että valkoiset enimmäkseen rämpivät talvisen sotansa. Suksia ei saatu riittävästi, vaikka hiihtäminen oli niitä harvoja taitoja joita kaikilla suomalaisilla siihen aikaan oli. Sinä talvena lunta riitti Etelä-Suomessakin.

Molemmilla osapuolilla oli omat sisäiset vaikeutensa. Punaisilla oleellista oli, ettei vapautta janoava köyhälistö halunnut enää käskyttäjiä, ei edes silloin kun johtajia tarvittiin. Punapäälliköt eivät voineet ylpistyä kurittomien miestensä tapattajiksi, koska rintamademokratia tappoi henkilökohtaisen kunnianhimon ylilyönnit. Venäläisistä ei ollut niin hyviksi tukijoiksi kuin oli odotettu. He kävivät nostamassa pestirahan Viipurissa ja palasivat seuraavalla junalla Pietariin. Viipurin venäläisistä moni oli myös bolshevikkien vastustajia. Kelvottomimpia venäläisiä apureitaan punaiset teloittivat. Valkoisten upseereiden keskinäinen kilpailu aiheutti miestappioita. Mannerheim närkästyi tottelemattomuudesta, kun rintamalla toimivat upseerit Sihvo ja Löfström toimivat omapäisesti. Sodan melskeissä hallinta katosi monista syistä: Omat ampuivat huonosti puettuja valkoisia, kaksitoista resupekkaa kuoli omien luodeista punikeiksi luultuina.

Viinaa kului sekä sota- että kotirintamalla. Viipurissa  toimi 24 h ravintola Ariston rintama. Sinne kaivattiin ja siellä käytiin lomalla. Kanta-asiakkaat istuskelivat pari pistoolia ja sapelia vyöllään sekä kiikari ja karttalaukku kaulallaan. Koreimmat asukokonaisudet muistuttivat joulukuusta. - -
Ariston kanta-asiakkaat eivät rynnänneet viimeiseenkään taistoon. Ravintola pysyi 'taajaan miehitettynä' 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka kranaatit runnoivat ympäristöä ja julkisivua. 
Myös valkoisten puolella oli suurkuluttajia. Mm. eversti Löfströmin alaisena toimi Axel Rappe, joka oli enimmän ajan humalassa tai sammunut.

Kun valkoiset sotajoukot huhtikuun lopussa 1918 pääsivät Viipuriin kolmelta eri suunnalta hyökkäävän rintaman avulla, kirjassa kuvataan kaupungin tilannetta näin:

Vanhanaikaiset tykit kumahtelivat kuin syvinä bassoina. Isot kerrostalot toistivat pamaukset satakertaisena kaikuna. Kranaatteja posahteli vesipatsaiksi meressä. Rakennukset vavahtelivat kuin tuhkakupit, rautaportit helisivät lehmänkelloina. Kaukaa katsottuna loimotus ja savupatsaat sulautuivat...

Keskisarja on tutkinut paljon lähteitä sen selvittämiseksi, kuka valkoisten komentajista käski tai salli teloittaa 200 venäläistä Viipurissa 29 huhtikuuta, kaupungin valloituksen jälkeen. Selvää käskyä ei löydy, mutta hän päätyy siihen että rotuvainon toimeenpani armeija, esimiesten puuttumatta ja syynä oli 'Ainakin talven 1918 propaganda ja sortokausilla juurtuneet ajatustottumukset ryssien viheliäisyydestä'. Uhrit eivät nimittäiin olleet bolshevikkejä vaan kaupungissa asuneita virkamiehiä, valkoisten tukijoita, ja mukana oli myös muita ulkomaalaisia. Mannerheim joutui tätä tapahtumaa jälkeenpäin virallisesti pahoittelemaan.

Viimeinen luku kertoo turkulaisen sanomalehtimies Gunnar Mörnin murheellisesta kohtalosta. Hän oli idealistinen ja tunteikas Arbetet-lehden toimittaja, pienen perheen isä, joka tuli Viipuriin sodan lopulla eikä missään vaiheessa tarttunut aseeseen. Kahden turkulaistoverinsa kanssa hän yritti pakoa Viipurista veneillä saaresta toiseen, mutta jäi kiinni. Hänet toimitettiin Viipurista Tammisaareen, joka oli silloisista vankileireistä kovin. Hän ei onnistunut enää kirjoittamaan niin tehokasta armahdusanomusta, että sillä olisi mitätöinyt sotaa edeltävät kirjoituksensa. Hänet teloitettiin 'kiihottamisesta' Suomenlinnan vankileirillä 6. syyskuuta 1918.