David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

Siltala 2014, 314 s
Suom. Juhani Lindholm Brief Interviews with Hideous Men  
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen

Jälleen yksi esimerkki rajalinjojen huokoisuudesta - ja muita novelleja

Luin joitakin kuukausia sitten David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää. Siitä innostuneena tartuin tähän, onko tämä nyt sitten novellikokoelma, vaikka ei se ihan senkään otsikon alle istu. Rajat paukkuvat ja romuttuvat joka suuntaan tämän kirjailijan kyydissä. Tämä on tiheää tekstiä, joka poukkoilee - nimensä mukaisesti - kuvitelluista haastatteluista perinteisempiin novelleihin. Haastattelu-novelleille on ominaista vain vastaajan äänen kuuluminen. Kysymykset ovat näkymättömiä: välikkeenä vain K. Tyypit jotka kirjoituksissa ohi vilistävät ovat masentuneita, tuskaisia, epävarmoja, karskeja ällöttävyyteen asti. Kyse on usein rakkaudesta, sen loputtomasta kaipuusta. Miesten puhetta naisista, kovaa kilpailua suosiosta, syviin syövereihin vaipumista, epäluuloa, vääriä tulkintoja, vallanhalua.

Masentuneen henkilön niin terävää lähikuvaa, että siitä lukeminen melkein kiduttaa. Itsemurhan tehnyt kirjailija tuntee alueen, terapeutit ja lääkkeet. Satirisoi terapeuttien kieltä: Masentuneen henkilön terapeutti, jonka edustama koulukunta hylkäsi transferenssin eli tunteensiirron terapiamenetelmänä ja karttoi sen takia tietoisesti vastakkainasettelua, velvollisuuksien korostamista ja kaikkea normatiivista -- ja suuntautui mieluummin arvovapaaseen kokeellis-biologiseen malliin sekä analogian ja narraation menetelmiin ---. Hauskaa mutta ei koskaa enää -teokseen verrattuna huumoria on vähemmän, tämä on selkeästi raskaampaa luettavaa. Silti teksti on inhorealistisessa ja ihmisiä magneettikuvauksen lailla läpivalaisevassa tavassaan vangitsevaa.

Eivät kaikki novellit ole aiheeltaan tai näkökulmaltaan synkkiä; mukana on nuoren ja rakastuneen vaimon seksin ja rakkauden mutta epäluulon täyteistä elämää ja haastattelu, jossa naistenmies kertoo näytösluontoisesti pokaamastaan hippitytöstä. Sekin kertomus yllättää.

'---henkilö jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi mysli-ihmiseksi, posthippityyppiseksi New Age-hörhöksi tai vastaavaksi - collegessa missä sosiaalisiin luokitteluihin yleensä ensimmäiseksi törmää, me sanoimme näitä tämmöisiä juuri mysli-ihmisiksi, mikä määritelmä sisälsi myslin lisäksi sandaalit, jalostamattomat luonnonkuidut, kaikenlaisen huuhaasalatiedon, emotionaalisen inkontinenssin, pitkät ja  liehuvat hiukset, äärimmilleen viedyn yhteiskunnallisen vapaamielisyyden, taloudellisen tuen vanhemmilta joita kuitenkin parjataan, paljaat jalat, hämäräperäiset vierasmaalaiset uskonnot, piittaamattomuuden hygieniasta, äitelän ja vähän teennäisen sanavaraston, koko sen ennalta arvattavan rauhaa ja rakkautta - tyylisen posthippipuheenparren joka viit-'

Novellista, jossa kuoleva isä purkaa papille elämänikäistä vihaansa poikaansa kohtaan tulee mieleen romaani Poikani Kevin. Niin armottoman arvottomana ja irrationaalisen pahana ilkimyksenä isä kuvaa jälkeläistään, joka hänelle käsittämättömästi saavuttaa sekä äitinsä että ympäröivän maailman suosion. Äidin, jota isä taas rakastaa loppuun asti, ja jonka vuoksi hän on koko elämänsä ajan inhonsa ja halveksuntansa kätkenyt. Sen salaisuuden hän haluaa kuolinvuoteellaan kertoa.

Tabuja ja teeskentelyn maailmaa Wallace tässäkin kirjassa ampuu, mutta samalla katse on niin musta, että sen näkee myös masentuneen ja - paitsi maailmaa - myös itseään inhoavan kirjailijan maisemana. Kiitos hienosta suomennoksesta!


Lukenut ja vaikuttunut myös ainakin Suketus.