J. M. Coetzee: Kesä Kohtauksia syrjäisestä elämästä

Otava 2011, 304 s

Suomentanut Markku Päkkilä

Mies yksinäiseltä planeetalta

Vuoden 2003 nobelisti kirjoittaa elämästään omaperäisestä näkökulmasta: fiktiivinen ammattikirjoittaja Mr Vincent kerää aineistoa jo kuolleesta kirjailija John Coetzeesta elämäkertaa varten. Kirja rakentuu haastatteluista, joissa haastattelija tapaa Coetzeelle tärkeitä ihmisiä eri puolilta maailmaa: naisia joihin hänellä on ollut suhde, serkkua, työtovereita. Näiden ihmisten kokemusten kautta edelleen elossa oleva kirjailija Coetzee arvioi uraansa, elämäänsä ja varsinkin naissuhteitaan 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Haastateltavat ovat tavanneet miehen hyvin erilaisissa tilanteissa, heillä on kullakin oma tarinansa, mutta lopulta yhteneväinen käsitys J.M. Coetzeesta. Kiusallisen samanlainen lopputulema on, että mies on yksinäinen, arka, etäinen, intohimoton, epäseksuaalinen, jopa vain keskinkertainen kirjailija, joku jolle tarjoutuu mahdollisuuksia, mutta ei osaa ottaa niistä kiinni - kuten ei edes tarttua kuolevaa isäänsä kädestä. Miksi arvostettu kirjailija näkee itsensä näin latteassa ja kylmässä valossa?

Alku- ja loppuluvut sisältävät Coetzeen muistiinpanoja, hänen ajatuksiaan itsestään ja ympäristöstä eli valkoisen miehen taakasta Etelä-Afrikassa. Ne osittain selittävät hänen huonoa oloaan ja minäkuvaansa, näyttävät loputtoman syyllisyyden tunteen, joka saikin hänet lopulta muuttamaan Australiaan. Hän oli aina apartheidin vastustaja.

Julia on nuori perheenäiti John Coetzeen ja tämän isän naapurustossa. Hän ajautuu oman rakoilevan avioliittonsa myllerryksessä suhteeseen Johnin kanssa ja tutustuu isän ja pojan talouteen karussa mökissä, jossa näkee kahden vaitonaisen miehen elävän askeettisesti. John Coetzee tekee hyveeksi nostamaansa ruumiillista työtä, korjaa taloa, valaa betonia. Ei hän arvosta sitä taitoa, josta hänet maailmalla palkitaan enempää kuin ruumiillista työtä. Tämä on hänen tapansa hyvittää omalta osaltaan mustille orjuudesta: tehdä itse raskasta ruumiillista työtä. Salatun suhteen vaikutus avioliittoon on elvyttävä ennen lopullista romahdusta, mutta nuoren naisen intohimoon kirjailija ei pysty vastaamaan muuta kuin käsittämättömällä tavalla: yrittämällä 'ohjata' rakkauskohtauksen Schubertin soidessa taustalla. Mies, joka luuli rakastajatartaan viuluksi.-- En tiedä itkeäkö vai nauraa.

Margot on Johnin läheisimpiä sukulaisia. Tämän kautta valaistaan Coetzeen kasvuympäristöä. Serkukset suunnittelivat 6-vuotiaina yhteistä tulevaisuutta. Margot suhtautuu Johniin ymmärtävämmin kuin kolea sisko Carol joka saksalaismiehensä kanssa suunnittelee muuttoa Yhdysvaltoihin. Mutta tämänkin naisen hermoja John onnistuu koettelemaan. He lähtevät yhdessä automatkalle kaukaiseen pikkukylään, josta John suunnittelee talon ostoa isälleen, rämällä autollaan joka tietenkin hajoaa pakottaen heidät yöpymään in the middle of nowhere. Eikä hän osaa tehdä mitään mitä miesten kuuluisi tässä tilanteessa osata. Margotin mielestä John Coetzeen pitäisi löytää oikea nainen.

Vielä enemmän kirjailijaa nöyryyttää Adriana, jonka suhtautuminen on suorastaan vihamielistä. John Coetzee opettaa englantia Kapkaupungin yliopistossa ja Adriana on hänen kauniin nuoren oppilaansa äiti, brasilialaissyntyinen leski, joka on saapunut Etelä-Afrikkaan Angolan kautta. Tytär Maria Regina on äidin mielestä liian lumoutunut opettajastaan ja äidissä herää tiikeriemon epäluulo. Adriana ei arvosta Johnia opettajana – koska hän ei ole britti – eikä miehenä, koska hän on pehmeä ja epämiehekäs. John on sitäkin sitkeämpi ja äiti nimenomaan, ei tytär, on herättänyt hänen kiinnostuksensa. Hän lähestyy tempperamenttistä brasiliaisnaista väärällä tavalla, väärin sanoin, akateemisesti ja analyyttisesti. Naista tämä ihailu vain ärsyttää ja inhottaa. Hän ehdottaa haastattelijalleen elämäkerralle nimeä Puumies.

Martin oli Johnin kollegoita yliopistoajoilta. Heitä yhdistää paitsi yhteinen työ, myös samanlainen asenne Etelä-Afrikkaan; se että heidän läsnäolonsa siellä perustui rikokseen, siirtomaavalloitukseen, joka jatkui apartheidina. Martininkin kautta välittyy sama etäisyys: opettajana hän ei saanut oppilaitaan innostumaan, ei avannut henkilökohtaisia esikuviaan, ei antanut itsestään.

Viimeinen haastateltava on Sophie, ranskan kielen opettaja Kapkaupungin yliopistossa, kollega jonka kanssa Johnilla oli suhde. Akateemisina kollegoina ja ajan poliittisessa ilmapiirissä he keskustelivat paljon Etelä-Afrikan ongelmista, mustista, afrikaanereista, eurooppalaisista, kuka on muukalainen jne. Coetzeen suhtautumista afrikkalaisiin Sophie kuvaa vanhanaikaisena romanttisena primitivisminä. Suhde kuvataan hyvin älyllisenä ja keskustelevana, mutta lopulta tämäkin nainen toteaa, että Coetzee halusi ranskalaisen rakastajattaren lausumaan hänelle Ronsardia ja soittamaan Couperinia cembalolla, koska oli frankofiili. Nainen oli kiitollinen Johnille koska pääsi tämän avulla eroon epäonnistuneesta avioliitostaan.

Kaikista haastatteluista tarinoineen muodostuu novellinomaisia kokonaisuuksia, hienosti kerrottuja ja voisin kuvitella ne myös dramaattisina elokuvina. Coetzeen Häpeäpaalua en ole lukenut, mutta nähnyt siitä tehdyn vaikuttavan elokuvan. Siinä oli samoja aineksia, rakkautta ja vallankäyttöä, valkoisten ja mustien erilaisten elämänehtojen synnyttämiä moraalisia pohdintoja ja ristiriitoja kuin näissäkin haastattelumuotoisissa kertomuksissa. Vivahteikas ajankuva ja elävä paikallisväri; Etelä-Afrikka tulee lähelle.

Mikä tarkoitus tämän tapaisella itsensä latistamisella on? Näyttää kuin Coetzee haluaisi saada hyvin viileän älykön imagonsa niskastaan, vaikka sitten näiden piinallisten ihmissuhdekokemusten kautta, näyttämällä oman epävarmuutensa ja osaamattomuutensa. Vai onko hän niin loukkaantunut arvostelusta että on päättänyt antaa kovimman kritiikin itse itselleen? Ei pääse kukaan sitä ylittämään, hän tekee sen itse. Kaiken läpitunkeva teema, itsensä piiskaaminen, ärsytti ja ihmetytti, mutta tarinat on loisteliaasti kerrottu, tempaavat mukaansa. Tämä 'elämäkerta' on kuitenkin fiktiota nimiä myöten, joten se voi olla myös puheenvuoro julkisuudesta. Kirjailija voi keksiä koko elämänsä – ja kuolemansa - romaanissaan, eikä hän halua eikä ansaitse yksityiselämänsä takia sen enempää huomiota kuin kukaan muu, hän haluaa olla kiinnostava vain kirjojensa kautta. - Mutta vanhemman miehen ja nuoren naisen teema toistuu hänen romaaneissaan yhtä uudestaan. - Olisi äärimmäisen naiivia päätellä, että koska teema toistuu hänen kirjoissaan, sen täytyi olla osa hänen elämäänsä.

Tämä kopioitu ja lisätty uudelleen 1.9.2014. Edellinen versio keräsi joka päivä kymmenittäin katsomiskertoja. Epäilin siinä istuneen jonkin häiriön.