Turun Kirjamessut (ilman kameraa)

Entisena ja nyt uusvanhana turkulaisena en ole koskaan käynyt Turun kirjamessuilla, vain Helsingin. On huomattava, että Turun messut ovat vanhemmat. Tämä on meille turkulaisille erityisen tärkeää ja mainitsemisen arvoista. Meitä vaivaa ikuisesti pääkaupungin aseman menetys. Me emme Helsinkiin päin katso, mutta näissä yhteyksissä mielellään muistutamme tästäkin asiasta. Euroopassa matkailtuani olen havainnut samantapaisia vanhan kakkos- tai kolmannen kaupungin piirteitä ja tunnelmia Italian Firenzessä, Ranskan Lyonissa ja Espanjan Cadizissa, joka on Euroopan vanhin kaupunki.

Saavun siis ekaa kertaa Turun messuille. Auditoriossa avajaiset jo ovatkin alkaneet, ovi on kiinni ja portsari pitää sitä kiinni. Tämä on minusta erityisen turkulaista. Usein monet ovet ovat kiinni vaikka ne voisivat olla auki. Esimerkiksi tässä tapauksessa ilmenee, että auditorioon pääsee kuitenkin norkoilemaan kulmille messuosastojen puolelta. No, ei hätää. Eksyn runohuoneeseen, joka ei tietenkään missään nimessä ole listoillani. Missä listani sitä paitsi ovat. Mutta kuin ihmeen kaupalla tai sitten ei mikään ihme, runohuoneessa istuu nojatuolissa hyvin sympaattisen oloinen herrasmies ja häntä haastattelee nuori nainen. Suomentaja Juhani Ihanus - kulttuuripsykologian dosentti Helsingin yliopistossa sekä taidekasvatuksen ja taidepsykologian dosentti Aalto-yliopistossa - Suomen Aforismiyhdistyksen Virpi Alasen haastateltavana Karl Krausin aforismikokoelmasta Myrkyn käyttöohje. Siinä vaiheessa kun häilyn paikalle, Ihanus kertoo Karl Krausin suhtautumisesta naisiin, joka oli – kuulemma ajan tyylin mukaisesti, sata vuotta sitten – hyvin sovinistista, jopa aggressiivista naisia kohtaan. Myöhemmin Kraus rakastui palavasti paronittareen, jonka jälkeen hänen suhtautumisensa muuttui. Kuinka onnellista! Dosentti Ihanus luki valitsemiaan aforismeja, jotka olivat hyvinkin hiottuja pikku helmiä. Siitä huolimatta en muista niistä yhtäkään, mutta nautin niiden kuuntelemisesta ja lehteilin kyseistä opusta Rosebud-ständillä. Epäilin, etten kuitenkaan lukisi sitä sen enempää, joten hyvästelin sen itseäni soimaten.

Tässä vaiheessa huomaan juuri nyt lukemani teoksen Kissani Jugoslavia Varsinais-Suomen Monikulttuuristen yhdistysten tiskillä. Tekijä ei kuulemma esiinny messuilla, vaikka olisin häntä mieluusti kuunnellut, sen verran vaikuttunut olen kirjasta. Suklaata on sen sijaan tiskillä tarjolla.

Nyt huomasin, että ylhäältä suljettu auditorio falskasi alareunastaan ja tunnistin eturivissä julkisuuden henkilöitä: Jenni Haukio, Ville Niinistö, Sofi Oksanen ja Juha Hurme. Viimemainittu oli se, jonka vuoksi olin ollut auditorion sulkeutumisesta pettynyt. Mutta nyt siis olin sittenkin paikalla. Ranskan suurlähettiläs – messuilla Ranska ja Sastamala teemoina – oli juuri lopettelemassa puhetta, josta en saanut mitään selvää johtuen heikosta positiostani ja ranskan kielestä. Häntä seurasi Islannin suurlähettiläs, vaalea selkeästi englanniksi artikuloiva nainen, joka painotti ruokamessujen puolta ja oli tyytyväinen että suomalaisetkin ovat oppineet syömään Skyriä.

Tunnelmassa oli jonkin verran pönötystä, jonka Vammalan suunnalta porhaltaneet raidallisiin pitkälahkeisiin jumppa-asuihin sonnustautuneet Wammalan Woimailu- ja Woimisteluseura Tyrväkkäät säestäjinään taljoihin pukeutuneet Pukinsarven Tröötöttäjät onnistuneesti puhalsivat lattian rakoihin esityksillään. 
Voimistelijamiehet kuvasivat sekä kirjallisia teoksia että Turun myllysiltaa liikesarjoilla.

 

 Juha Hurme esiintyi sitten sekä performanssilla Kustavin terveisissä että seuraavassa prologissa ennen keskustelua 'Kuoleeko kirja'. Juha Hurme totesi alkuun, että meillä kaikilla on sama päämäärä, hauta, me kaikki kuolemme, mutta kirja siitä viis välittää. Seuraavassa keskustelussa estradin päissä istuivat Jörn Donner ja Sofi Oksanen, välissä kustantamoiden ja kirjakaupan edustajia. Harmaahapsinen yleisö taputti, kun Donner oli taas oma itsensä. 'Minä vihaan tätä nykyaikaa, kun luullaan että kaikki uusi on hienoa, vaikka se voi olla paskaa. Kafkan kuolemasta on 90 vuotta, mutta en minä kaipaa häntä livenä.' Kirjan kuolemasta puhuminen oli tietenkin kaikkien mielestä ennenaikaista. Loppupuheenvuoroissa suitsutettiin Suomen kirjastolaitosta, opettajien korkeakoulutusta ja Sofi Oksanen kaipasi hyvätasoisen tietokirjallisuutemme arvostuksen nostamista.

Päivään mahtui muutamia paloja sieltä täältä. Ulos lähtiessäni kuulin Raisa Cacciatoren viisaita ajatuksia teini-ikäisten kohtaamisesta, 'Mieletön fiilis' on kirjan nimi. Muistakaa kosketus, kaikki teini-ikäisten vanhemmat. Vaikka murkulla olisi finnejä, erektio, uudet rinnat ja hienhajua, hän on sama lapsi ja kaipaa edelleen taputusta ja hyväksyntää.

Tänään lauantaina Tieto-lavalla Teemu Keskisarja tykitti tutulla sotahistorioitsijan tyylillään Suomen sotahistoriasta, varsinaista tulitusta. Hän muistuttaa Ruotsin Peter Englundia; kenraaleiden saavutusten sijaan kerrotaan rivimiesten ja muutenkin ihmisten persoonista lähtien sodasta ja sodankäynnistä.

Toisen kerroksen Eino-salissa oli järjestetty perusteellinen seminaari Olavi Paavolaisesta, hänestä kirjoittaneiden Hannu Riikosen ja Panu Rajalan sekä aiheesta väitöskirjan tehneen Ville Laamasen voimin. Mielenkiintoisesta kulttuuripersoonasta on riittänyt moneen. Kiinnostavampaa kuin Panu Rajalan esille ottama 'jälkiviisaus' ja jälkikäteen mahdollisesti muutellut päiväkirjamerkinnät Synkässä yksinpuhelussa oli nuoremman sukupolven edustajan, Ville Laamasen näkökulma: Olavi Paavolaisen matkat natsi-Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja Neuvostoliittoon olivat ainutlaatuisen rohkeita, ennakkoluulottomia eikä tällaisiin matkoihin monellekaan länsimaiselle tarjoutunut mahdollisuuksia tuohon aikaan. Tähän löysin kuvauksen Ville Laamasen kirjasta Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939,  (K&H-kustannus):

Kirjailija Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvun lopulla Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja Neuvostoliittoon ymmärtääkseen "mitä maailmassa oikein tapahtuu". Hän kuuli Nürnbergin Zeppelin-niityllä Hitlerin lausuvan uuden uskonsodan syntysanoja, löysi Paraná-joen varrelta eurooppalaisen ahneuden siirtomaihin jättämät haavat ja näki yhtenä harvoista ulkomaalaisista, kuinka Stalinin vainot olivat vaikuttaneet uuden neuvostokulttuurin etujoukkoihin.Ville Laamasen tutkimus on ensimmäinen kokonaisesitys Paavolaisen 1930-luvun matkoista, kirjoituksista ja omintakeisesta tavasta katsoa maailmaa. Kesän 1939 Neuvostoliiton-vierailun taustaa ja sisältöä valaistaan uusien arkistolöytöjen ansiosta ensi kertaa.Miten Nürnbergin sinisen temppelin hehku ja Paraguayn metsien kätkemät rauniot muuttivat Paavolaisen käsitystä modernista maailmasta? Miksi hänestä huolehti henkilökohtaisesti eräs Neuvostoliiton salaisen poliisin etevimmistä miehistä, ja mitä tapahtui Stalinin kirsikkatarhan hiljaisuudessa?

Kolmesta esitetystä kuvasta yksi esitti kirjan kantta, joka on 30-luvun venäläisen taiteilijan (Juri Pimenov) maalaus Moskovan keskustasta (nykyään Tretjakovin galleriassa) siltä alueelta, jossa Paavolainenkin oleskeli matkansa aikana. Ville Laamanen kertoi mitä rakennuksia siinä näkyi, ja varsinkin mitä oli rajattu pois, mm. KGB:n päärakennus.

 

 Tilaisuuden henkevänä ja hyväntuulisena puheenjohtajana toimi professori Kari Immonen.