Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Like 2014, 534 s

Min kamp. Fjerde bok. Suomentanut Katriina Huttunen 

 Lävitseni kävi värähdys

Neljännessä kirjassa Karl Ove on jo vanha tuttu. Kuten edellisissäkin kirjoissa, ajassa ei liikuta kronologisesti vaan pikku hyppäyksiä ajassa taaksepäin ja takaisin tapahtuu. Suurimmaksi osaksi tässä ollaan kuitenkin 18/19-vuotiaana ylioppilaana koulunsa taakse jättäneen, ja ensimmäisessä työpaikassaan opettajan sijaisena toimivan nuoren miehen elämässä ja pään sisällä. Samalla hypnoottisella tyylillä, tarkan yksityiskohtaisella, tajunnan virtaa seuraavalla tavalla tuohon nuoren miehen levottomaan elämään tulee imaistuksi mukaan. Välillä itsekin ihmettelin, miksi tämä on kiinnostavaa. Paljon lyhyemminkin tästä olisi voinut kertoa, toistoa oli. Uskon kuitenkin, että juuri tämä hidas ja leveä virta on se taika. Tutuksi ja läheiseksi tulemisen tunne syntyy monenlaisten pikkuisten arkisten kuvioiden kautta, jotka Knausgård huolellisesti, aikaa ja vaivaa säästämättä raportoi. Viisisataa sivua ilman erillisiä lukuja, vain pieniä välikkeitä. Niin Knausgård pakottaa lukijan olemaan tauotta mukana kaikessa, ja näin tulee tehtyä.

Håtfjordin pikkukaupunki Pohjois-Norjassa ja sen ala- ja yläaste on Karl Oven työpaikka vuoden ajan. Reservaatti, jonne ei ole helppoa saada päteviä opettajia. Hädin tuskin oppilaita vanhemmat lukion päättäneetkin käyvät. Aikaan sisältyy pohjoisen kaamos, joka näyttää samanlaiselta kuin Suomessa: ryyppäämistä. Pienen paikkakunnan ihmiset suhtautuvat tulijoihin mutkattomasti; kaikki otetaan mukaan säädystä, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Paikkakunnan kemuihin osallistuvat kaikki, 13-vuotiaista 7-kymppiseen. Tuntemattomat äijät kutsuvat nuoren miehen illanviettoon kera vodkapullon.

Pääjuonne on naiset, seksi ja sen puute, ja rakkaus. Neitsyys on se synkeä salaisuus, jota Karl Ove kantaa mukanaan samalla tarkasti huolehtien, ettei se paljastu. Hän on hyvännäköinen, oppilaitaan pari vuotta vanhempi sijaisope, joka kuolaa usean tytön perään. Tunne on usein myös molemminpuolinen. Mahdollisuuksia päästä neitsyyden taakasta tarjoutuu, mutta pelko epäonnistumisesta toteuttaa itseään kerran toisensa perään. Toiveiden täyttymys tuhraantuu parissa sekunnissa ja sen jälkeenkin pitää vielä esittää jotain muuta. Tirskuvien tyttöjen joukossa on tummasilmäinen Andrea, jonka muistoa Karl-Ove vaalii samoin kuin kouluajan Hannen. Nämä ovat runotyttöjä, heitä ei sekoiteta niihin, joiden takapuolista haaveillaan samasta puutteesta kärsivien kollegoiden kämppäkaveri Nils Erikin ja Tor Einarin kanssa.

Nuoret naiset täyttävät Karl Oven pään ja sen mikä jää yli hän omistaa kirjoitusharjoituksille ja musiikille, sillä hän on varma omasta kutsumuksestaan: hänestä tulee vielä kirjailija ja suuri. Hän aikoo vielä näyttää veljelleen, joka kehuu hänen novellejaan mutta ei usko niiden julkaisuun.  Hän saa kesälomallaan musiikkitoimittajan paikan Kristiansandin paikallislehdessä ja saa sitä kautta mainetta ja taskurahaa levyvarastonsa kartuttamiseen. Tässä vaiheessa veljesten vanhemmat ovat eronneet ja isä kasvattaa uutta perhetta. Isä ja tämän kasvava jano, välinpitämättömyys ja kovuus, jonka kanssa Karl Ove yrittää tulla toimeen, häilyy tässäkin kirjassa mukana loputtomana painajaisena. Miehen väistämätön tuho viinan viemänä, johon ei edes uusi vaimo ja perhe auta, näkyy taustalla. Isoveli Yngve on hyvä kaveri ja ratkaissut isäongelman jo mutkattomasti, ei ole enää tekemisissä eikä saavu paikalle. Isän uusi koti on muualla ja helpotus on suuri, veljekset yrittävät unohtaa virtahevon olohuoneessa.

Isän esimerkki ei toimi alkoholista vieroittavana, päinvastoin runsas ja hyvin humalahakuinen juominen on pääasiallinen viihdyke Håtjordissa, humala on ihanaa ja krapulapäivän häpeä suurta kun Karl Ove muistelee yrittäneensä suudella 13-vuotiasta. Ahdistus on selvänä sitäkin suurempaa ja aiheuttaa loputonta itsetutkiskelua, pelot toteutuvat, epävarmuus on suurta. Opettajana hän saavuttaa pieniä psykologisia voittojakin sekä poikaporukan kingistä että tukemalla koulun pihalla syrjittyä pullukkaa poikaa.  Tämä ottaa häntä luottavaisesti kädestä kiinni aiheuttaen nuoressa opessa hämmennystä.

Lumoojattaria tulee siis vastaan sekä bussissa, koulussa että kaupassa. Testosteroni näin isoina pitoisuuksina alkaa jo vanhempaa naista pyörryttää ja tämä loputon hehkumo vähän puuduttaa. Hanne, Irene, Ine, Liv, Andrea, Cecilie, Vivian, Camilla – lävitseni kävi vavahdus... Onneksi seksuaalisen epätoivon synkkä jyly välillä vaimenee ja antaa tilaa muillekin teemoille. Kirjallisuuskeskustelua Nils Erikin kanssa:

 - Thomas Mann ei ollut ihan täyspäinen, sanoin. - Tämähän on silkkaa antisemitismiä! Nils Erik katsoi minua. -Entä jos se onkin ironiaa? - Ironiaako? Niinkö luulet? - Hänethän tunnettiin ironian mestarina. - Tarkoitatko ettei hän oikeastaan ollut tuota mieltä? - Joo. - En usko, sanoin, sillä minua inhotti kun Nils Erik ojensi minua. Sitä hän teki aika usein.  

Pidin tästä pätkästä, sillä ironia on kinkkinen juttu. Sitä ei Knausgård itse viljele, hänen tyylinsä on pohjattoman avoin ja vilpittömän oloinen. Raikasta. Itseään hän ei myöskään esitä suotuisassa valossa; Karl Ove on usein ällöttävän omahyväinen juopotteleva teinikolli.

Kesällä musiikkitoimittaja ja tuleva kirjailija päätyy Roskilden festarille kaverilta lainattuine telttoineen. Telttaan kaatuu myös Vilde, ei mikään haaveiden kaunotar, mutta ponteva nuori nainen. Meno on hervotonta, sillä lopussa kiitos seisoo.