Kjell Westö: Hägring 38

Schildts & Söderströms 2013, 300 s

 

Helsinki sodan kynnyksella vuonna 1938 on Westön Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014 voittaneen romaanin näyttämönä. Asianajaja Claes 'Klabben' Thune on nelikymppinen suomenruotsalainen, vaimostaan Gabista vasta eronnut, tämän yhdelle kavereistaan menettänyt. Tämän ja Thunen lisäksi neljä jo kouluajoista lähtien ystävystynyttä suomenruotsalaista ylemmän keskiluokan edustajaa kokoontuvat kuukausittain keskiviikkoklubiinsa 'keskustelemaan' eli parantamaan maailmaa miesten kesken pienessä pöhnässä, grogeja nautiskellen. Kiristyvä jännitys ja kovenevat poliittiset puheet tulevat väkisin myös miesten keskusteluihin ja vievät heitä vastakkaisiin leireihin. Liberaalit, samaan naiseen rakastuneet miehet ja konservatiivit, Hitlerin taloudenpitoa ylistävät liikemiehet ja onpa ryhmässä vielä juutalainen näyttelijä ja runoilija, kuin yleisen ilmapiirin puntarina, yhä pahemmin oireilevana.

Edellisen sodan traumat tuo mukanaan Thunen asianajotoimiston uusi konttoristi, kirjan toinen keskushenkilö Milja Matilda Wiik, nuorena punaisten vankileirilla virunut työläisperheen tytär. Hänellä on salaisuus, trauma, jota hän hoitaa päättäväisesti. Keskiviikkokerhon jäsenten joukosta, jonka illanviettoihin Matilda osallistuu hankkimalla herroille purtavaa ja juotavaa, kuuluu nimittäin eräs ääni menneisyydestä. Se kuuluu Kapteenille.
 
Westö on taas tutkinut ajan sanomalehtiä ja uutisotsikoita huolellisesti. Välillä sanomalehtiotsikot ja niista saksitut uutiset tuntuvat jo päälle liimatuilta; vuoden 1938 Helsingin sijaan päähän alkaa tunkea kuvia Westöstä kirjaston sanomalehtiarkistoissa. Ajankuva on kuitenkin elävä: Helsingin kadut, ravintolat, elokuvateatterit ja kaupunginosat tuoksuvat, iskelmä ja jazz soivat. Ansa Ikonen katsoo kioskin ikkunasta kun kadulla tehdään elokuvaa. Munkkiniemi on esikaupunkialuetta. Välillä katsotaan valokuvia. Oliko muuten vuonna 1938 yleisesti käytossä värivalokuvia? Eräässä valokuvassa jollakin on ruskea paita. 
 
Kansallisuustunne, antisemitismi, rotuoppi ja natsismi – kaikkia näitä teemoja Westö valottaa keskiviikkoklubin keskustelujen kautta. Juutalainen Jary järkkyy mieleltään ja siinä mitataan ystävyyttä. Thunea ei enää keskiviikkokerhon kaikkien kavereiden mielipiteiden kuunteleminen houkuta, kuten ei myöskään yhtiökumppaniksi värväämänsä sisarenpojan kehitys, tämä kun seuraa myös ajan trendejä. Konfliktit lisääntyvät.

Samalla Thune yrittää sietää kaveripiirissä entisen vaimonsa napanneen miehen läheisyyttä. Humanistin ja rauhanmiehen olo sotaisuuteen ja kovempiin otteisiin mieltyneen lähipiirin keskellä käy yhä tukalammaksi. Entinen vaimokin on ruvennut rohkeaksi kirjailijattareksi; 'Silkkityyny'-novellikokoelma sisältää intiimejä paljastuksia, joissa Thunen rooli on nahjusmaisen petetyn aviomiehen. Konttoristi Matilda on ainoa jonka kanssa hän enää viihtyy, mutta ei hän ota siitä tunteesta oikein selvää. Nämä kirjan kaksi yksinäistä ja hylättyä ovat liiaksi omissa suruissaan ja heidän maailmansa liian kaukana toisistaan. Lähentymistä yritetään; he käyvät pienessä seurueessa kuuntelemassa Matildan veljen Konni Ahlbäckin bändiä Arizonaa. Alkoholi näyttelee pääosaa ja illanvietto päättyy nyrkkitappeluun. Thune palaa kotiinsa murjottuna surullisen hahmon ritarina.

Trilleriä romaani lähestyy toisen pääjuonensa Matildan 20 vuoden takaisten vankileirikokemusten kautta. Tunnelma tiivistyy loppua kohden, sumuverho hälvenee. Kuka tulee saamaan rangaistuksen menneisyyden vääryyksistä, heikon naisvangin hyväksikäytöstä? Kenellä noista hyvin toimeentulevista ja sivistyneistä herrasmiehistä on verta käsissään? Matilda kulkee sisäisen pakkonsa ajamana omaa tietään, milloin hurjana Miljaneitinä, milloin huolehtivana Matildana, milloin nuhteettomana rouva Wiikinä. Hänessä on kolme mieltä, jotka käyvät hänessä vuorollaan hiljaista monologia. 
 
Aika on mielenkiintoinen. Keskiviikkokerho on hyvä ympäristö ajan poliittisten jännitteiden kuvaamiseen. Matilda Wiik on loppuun asti mystinen, vääryyttä kokenut nainen, joka siirtelee pelinappuloitaan synkkä päämääränsä kirkkaana,  kuin Jeanne Moreau elokuvassa Morsian pukeutuu mustaan. Claes Thune on sympaattinen päähenkilö. Juoni vetää, se on loppuun asti jännittävä. Pieni miinus siitä, että romaani minusta loppuu kananlentomaisesti. Kuin se vauhtiin päästyään ajaisi kaarteessa seinään. Sodan varjot ovat pitkiä - sen Matilda Wiikin kostolle omistautuva nainen kirjan toisena päähenkilönä näyttää.