Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana.

Siltala 2014, 321 s

Maahanmuuttokriittisyys – rasismi on saanut pukeutua kokovartaloburghaan

Umayya Abu-Hanna muutti Suomeen 1980-luvun alussa 20-vuotiaana, suomalaisen miehen rakastettuna. Hänen 30-vuotinen sotansa kattaa ajan, jolloin Suomi, sen eteläisimmät kaupungit ensinnä, muuttuu sulkeutuneesta Kekkosen ajan, melkein itäblokin maasta Twitter-ajan EU-valtioksi. Tänä aikana Abu-Hanna opiskeli kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja valmistui maisteriksi Taideteollisesta Korkeakoulusta, valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vihreiden ehdokkaana ja oli vielä ehdolla EU-vaaleissa. Hän on Suomen 'virallinen' maahanmuuttaja, joka otetaan mukaan esimerkkinä sellaisesta silloin kun se asialle/instituutiolle/organisaatiolle tulee tarpeelliseksi. Nyttemmin hän asuu Amsterdamissa, jonne muutti tyttärineen pari vuotta sitten. Muuton syynä oli vähemmän rasistinen ympäristö, mutta varmaan myös Hollantiin juurtunut sukulainen, veli, vaikutti.

Abu-Hanna oli Suomeen muuttaessaan palestiinalainen Israelin kansalainen, syntyisin Haifasta, jossa hänen vanhempansa elävät. Hänen syntyessään palestiinalaiset olivat jo kakkosluokan kansalaisia omassa maassaan. Suomessa Israelin ystävät enimmäkseen kannattavat nykyistä Israelin hallintoa ja nimenomaan juutalaista kansallisvaltiota.

Yritys tulla hyväksytyksi suomalaisena on muualta tulleelle kovaa työtä. Opiskelijana oli hyvä kuulua osakuntaan, niinpä Abu-Hanna päätti ruveta hämäläiseksi ja istua ravintola Ilveksen illanvietoissa. Hänen sitkeytensä ja työteliäisyytensä kantaa hedelmää, hän asuu lopulta ydinkeskustassa, 'valkoisen' keskiluokan alueella ja työskentelee monikulttuurisissa kaupungin, yleisradion ja Vihreiden projekteissa. Matkalla sinne hän teki töitä tiskaajana, kaupungin puutarhaosastolla, kirjastonhoitajana. Konkreettisesti hän huomasi Suomen muuttuneen 2000-luvulla perusteellisesti kun hän teki retken Helsingin Itäkeskukseen; siellä oli koko maailma ja sen värit.

Elämä maahanmuuttajana Suomessa - epäilemättä muuallakin Euroopassa - on säännöllistä törkeyksien kohtaamista. Kahdeksankymppinen mummo tulee hänen Etelä-Afrikasta adoptoidun tyttärensä vaunujen luo ja huutaa 'saatanan neekeri'. Rakenteellisen rasismin, jota Abu-Hanna kutsuu näyteikkuna-monikulttuurisuudeksi, hän kohtaa ymmärtävän kulttuuriväen organisaatioissa. Kulttuurikeskus Caisan hallintoon kelpuutetaan vain etnisiä suomalaisia. Pohjoismaisissa monikulttuurisuus-aiheisissa konferensseissa muiden maiden edustajina on asiantuntijoita eli maahanmuuttajia, mutta Suomesta siihen sopii valita vain etnisiä suomalaisia. Vähemmistö- ja marginaaliasemassa olevat siirtolaiset ovat materiaalia, jota työstetään, mutta he eivät saa tilaa olla itse subjekteja. Se on kulttuurista kolonialismia.

Monenlaista saa iloisen Välimeren kulttuurista muuttaja kärsiä Suomessa, ilmaston lisäksi. Abu-Hanna kertoo saaneensa erilaisissa komiteoissa ja organisaatioissa hankalan maineen. Se on varmasti tienraivaajan – ja feministin - osa usein. Positiivisia yllätyksiäkin sentään on: poliisimies viittaa sormella tulemaan auton luo ja Abu-Hanna menee lapsensa kanssa sydän läpättäen. Lapsi saa poliisin virallisen merkin. Monia tukijoitakin ja ystävällisiä kohtaamisia mainitaan Taina Westistä – jonka kanssa adoptiotytär haetaan Etelä-Afrikasta – Vuoden käyttäytyjään, Sauli Niinistöön, silloin eduskunnan puhemies.

Kirjailija ei ole loukkaantunut vain omasta puolestaan. Hän näkee, että Suomessa ei ylipäänsä tajuta sitä sivistystä mistä moni maahanmuuttaja on Suomeen tullut. Esimerkkinä irakilaiset, joiden kulttuuri ja sivistys on tuhansia vuosia vanhempaa kuin meidän. Kuten monen suomalaisen, niin Suomen maahanmuuttajienkin pitää ensin ansaita arvostuksensa muualla ennen kuin meidän silmämme avautuvat. Hassan Blasimiin Umayyakin ehti Suomessa tutustua ja tämän älykkyyden havaita. Irakilaissyntyinen kirjailija voitti Independence -lehden arvostetun palkinnon. Tässäkin blogissa häntä on luettu ja arvostettu ( Irakin purkkajeesus.)

Monia ilmiöitä Suomessa Abu-Hanna havainnoi terävästi. Esimerkiksi hän toteaa täkäläisestä alkoholikulttuurista, että alkoholismi on kollektiivisesti hyväksytty asia, ja se on yksi vaikeimmista siirtolaisten integraation esteistä.

Kirja on omaääninen puheenvuoro palestiinalaisnaisen elämästä suomalaisena. Kun minäsi on toisten silmissä epämääräinen ja epäselvä, muutut pian itsellesi epämääräiseksi ja epäselväksi. Persoonallista kipakkaa puhetta korostaa se, ettei suomen kieltä ole korjattu vaan Umayyan oma tapa sanoa kuuluu. On kuin hänen kanssaan juttelisi. Monen suomalaisten kannalta hävettävän raportoinnin ohella kokemukset sisältävät onneksi myös huumorilla maustettuja koheltamisia ja väärinkäsityksiä, itseironiaakin.

Kirja pomppii vuolaasti aiheesta toiseen ja takaisin. Tahattoman komiikan puolelle kieli menee joissakin yksittäisissä virheellisissä sanavalinnoissa. Kirjan toimittaja olisi voinut näitä siivota. Joka tapauksessa Abu-Hannalla on älyä, teräviä havaintoja, huumoria ja hän kirjoittaa vetävästi. Cicciolina-nimeä käyttävä italialainen entinen pornotähti ja kohupoliitikko oli 90-luvulla kova nimi ja käväisi Suomessakin:

Viinilasi kädessä Katajanokan hiljaisessa kodissa kuulemme, että Cicciolina oli ohjannut käärmeen pimppiinsä. Vieraat ovat hiljaa. Olemme avomielisiä, akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka ajattelevat suopeasti seksuaalisuudesta, taiteesta ja naispoliitikoista. Kenelläkään ei ole hajuakaan (excuse my pun), miten käärmeen eksyminen pimppiin on taiteellinen performanssi. Mutta Cicciolina sekoitti progressiivisten ihmisten pakan ja laittoi suun kiinni. Tällaista piti ihailla.

Maahanmuuttokriittiset tekivät rasismista Suomessa 2010-luvulla taas salonkikelpoista samoihin aikoihin kun Umayya Abu-Hanna sai tyttären Etelä-Afrikasta. He lähtivät Suomesta.