Agatha Christie Mallowan: Come, Tell Me How You Live

En olisi tätäkään seikkailua kokenut ilman toisen bloggarin viitoittamaa tietä:
May I express my warmest thanks to Elämän krestomatia who lured me to follow the wonderful excavation journey of Agatha and Max with associates to Syria in the thirties of last century.

No niin, yritin siinä tavoitella Agathan sivistynyttä englantia. Jouduin tämän seikkailun kokeakseni luopumaan mukavuuden – ja laiskuuden - tilastani, ja tarttumaan englanninkieliseen alkuteokseen, koska kerran suomennosta ei ole saatavilla. Luultavasti Agathan 1940-luvun englanti on lähempänä 60-luvun kouluenglantiani kuin nykyiset englanniksi kirjoittavat kirjailijat olisivat, joten lukukokemus olikin odotuksiani kevyempää. Ja myös viehkoa, hauskaa, viisasta, lämmintä, kodikasta, ja niin englantilaista sanan parhaassa merkityksessä. Jos olen joskus lukenut jonkun Agatha Christien dekkarin, niin ei siitä kyllä ole jäänyt muistijälkiä. Sen sijaan moni Miss Marplen elokuvaksi kuvatuista seikkailuista, jotka sijoittuvat Lähi-idän (vai oliko se ehkä sittenkin vain se Egypti: Kuolema Niilillä?) muinaisille alueille kyllä pulpahtivat mieleen tätä lukiessani.

Agatha ja hänen toinen miehensä, arkeologi Max Mallowan – 14 vuotta vaimoaan nuorempi – tekivät 1930-luvulla useita matkoja Syyriaan, jossa tutkivat muinaisjäännöksiä ja suorittivat arkeologisia kaivauksia monissa eri kohteissa (Chagar, Brak). Tässä kerrotut matkat on tehty jo 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa, mutta Agatha kokosi kokemukset kirjaksi vasta sodan jälkeen.


Pariskunnan matkaan lähtöä kuvataan pakkaamisesta alkaen. Arkeologi aloittaa näet matkan tarkistamalla mikä on enimmäismäärä tavaraa, minkä hän voi kuljettaa mukanaan. Siitä lähtien hän pakkaa matkalaukkunsa täyteen kirjoja ja kun kaikki on täytetty, hän raivaa pois pari kirjaa välttämättömiä alusvaatteitaan ja hammasharjaansa varten. Ja kysyy myös löytyisikö vaimon matka-arkuista vielä vapaata tilaa – muutamalle kirjalle. Samanlaisella myhäilevällä mutta tarkalla katseella Agatha kohtaa kaiken uuden matkallaan. Paikallinen apulainenkin Syyriassa toteaa, että on hyvä että arkeologin vaimo on mukana, koska tämä nauraa kaikille vastoinkäymisille ja vaikeuksille. Niitä riitti tuona aikana, jolloin matkustaminen ei ollut koko kansan huvia. On Agathallakin huonot päivänsä, päivän kestäneen kuuman automatkan jälkeen hän kaipaa vain teetä ja monta aspiriinia. Enimmäkseen hän on täynnä ihastusta ja iloa osallistuessaan miehensä Maxin ja hyvin coolin arkeologikollega Macin rinnalla löytöretkiin rakastamassaan maassa, etsiessään tuhansia vuosia vanhojen kulttuurien jäänteitä ja tehdessään havaintoja paikallisesta luonnosta, kulttuurista ja ihmisistä.


Paikallinen byrokratia on kaikkialla syvälle juurtunutta. Sekä tullin, pankin että postin virkailijat ovat asemastaan tietoisia ja palveluja tarvitsevia juoksutetaan mielin määrin. 'They are polite, charming, but anxious to evade any actual transaction. Oui, oui, they murmur sympathetically. 'Ecrivez un lettre!' And they settle down again with a sigh of relief at having postponed any action.' Moni päätelmä näyttää nykylukijan silmissä niin karskilta, että kutsuttaisiinko niitä jo nykyään rasistisiksi, ainakin poliittisesti epäkorrekteiksi. Esimerkiksi paikallisten apulaisten hälläväliä-asenne ansaitsemiseen. Kun sato on korjattu, työtä ei tarvitse tehdä tulevan varalle, ruokaa on. Sirkka lauloi lystiksensä-filosofiaa siis. Palveluskuntaan kuuluu hyvin säästäväinen Michel, joka kertoo ostaneensa hyvin halvan hevosen. Se osoittautuu vanhaksi naiseksi.


Kuitenkaan Agathan asenne ei ole alentuva, hän tarkkailee kanssaihmisiä uteliaasti ja antaa heidän olla omanlaisiaan. Kurdinaisia hän vertaa arabinaisiin ja ihailee näiden ylpeyttä, itseluottamusta, ryhtiä. He ovat kuin isoja värikkäitä kukkia, nauravat helposti, katsovat silmiin ja komentelevat miehiään. Arabimiehet ovat tästä tohkeissaan. Kurdinainen ei epäile etteikö olisi miehen veroinen tai vähän parempi. Aavikolla istuessaan Agatha pohdiskelee orientin ihmisen mielenlaatua, sitä kohtalonuskoa, joka toisaalta johtaa passiivisuuteen mutta myös pelottomuuteen. Alueella asustaa arabeja, kurdeja, jesidejä, armenialaisia joilla kaikilla on oma uskontonsa – Syria is full of fiercely fanatical sects of all kinds, all willing to cut each other's throats for the good cause! - Siltä se näyttää tänäänkin!


Ei voi olla ihailematta tuon ajan länsimaisen naisen rohkeutta lähteä vaikealle matkalle miesseurassa, joka on tottunut hyvin askeettisiin olosuhteisiin. Silti Agatha näyttää nauttivan täysin siemauksin kukkivasta erämaasta, kollegoiden, palveluskunnan ja paikalle saapuvien vieraiden tarkkailusta ja samalla hän toteuttaa omia päämääriään, kirjoittaa ja valokuvaa – sekä kuljettaa mukanaan suurta kenkävarastoaan, jota Turkin tulli pitää epäilyttävänä, ja kartuttaa sitä edelleen! Hän myös sopeutuu vaivatta keskusteluihin paikallisten kanssa, kuten päätyessään samaan junaosastoon turkkilaisen naisen kanssa. Turkkilaiset rehvastelevat isolla lapsikatraallaan siihen malliin, että hänkin katsoo asialliseksi lisätä itselleen pari poikaa 'with shameless mendacity' vaikka on oikein tyytyväinen vain yhteen tyttäreensä.


Agathan ja Maxin matkojen aikaan, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Syyria oli Ranskan siirtomaa. Käytäntönä kaivausten jälkeen oli, että löydökset jaettiin puoliksi – 'The Division' – eli ne jaettiin tasa-arvoisiin puolikkaisiin. Paikallishallinnon edustajien käytyä valitsemassa osansa, se osa jäi Syyriaan ja toinen rahdattiin British Museumiin.


Niin, ihanan Agathan ja Maxin mukana matkustaminen oli hyvin miellyttävä turnee toiseen maailmaan ja aikaan eikä vähiten siksi, että brittiläinen vanha englanti on niin hauskaa luettavaa. Max ja paikallinen sheikki keskustelevat kaivausten päättyessä tulevasta. Sheikillä on vaikeuksia peittää rikastumisen haluaan joka hänelle yllättäen kaivausten johdosta avautuu:

- Let there be no talk of gifts between brothers! My only wish is to serve you and the Government. If I am out of pocket by so doing – well, to lose money in such a way is honourable.
- We should know no peace of heart unless we were quite sure that gain and not loss will be the result to you of our work here.


Agatha Christie Mallowan: Come, Tell Me How You Live
Rediscoveries, London 1946, renewed 1974 by Agatha Christie Mallowan
Introduction by David Pryce-Jones
207 s

Muinainen eläin löytää fossiilin