Sivut

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu

Berlin Noir III
Suomentanut Jukka Jääskeläinen
Atena 2014, 343 s



Kaksoisagenttien vilinää kylmän sodan aamunkoitossa


Nimeni on Müller, Heinrich Müller. Ei vaan siis tohtori Moltke. Toinen maailmansota on loppunut, Berliini vuonna 1947 on raunioina ja jaettu voittajien hallitsemiin vyöhykkeisiin. Kuumasta sodasta on siirrytty kylmään: tiedustelupalvelut sekä lännen että idän puolella värväävät entisiä natseja agenteiksi, milloin eivät vangitse näitä sotarikoksista tuomittavaksi. Juutalaiset etsivät samoja sotarikollisia oikeuden eteen vietäväksi. Natsit vaihdattavat hampaansakin, henkilötietojensa lisäksi, jotta välttyisivät pahimmalta ja löytäisivät uuden uran tai tien ulos maasta.

Berliiniä suorempi tie ulos amerikkalaisten, ranskalaisten ja venäläisten valvonnan alta löytyy Wienistä.  Sen lisäksi 'totuus on, että ne miehet, ne natsit, viihtyvät tässä maassa. Heidän olonsa tekee kotoisaksi viisi vuosisataa jatkunut juutalaisviha.'  Sinne vie myös yksityisetsivä Bernie Guntherin tehtävä, johon venäläinen tiedustelu-upseeri hänet palkkaa. Entisellä poliisilla on oma menneisyytensä SS-joukoissa, mutta hän on tarinan sankari, joten hän on haistanut mädän ajoissa ja pyristellyt irti natsikaaderistosta. Ei niin puhtaita jauhoja pussissa ole Emil Beckerillä, entisellä työtoverilla, joka on Wienissä joutunut syytteeseen murhasta. Todennäköisen sotarikollisuuden lisäksi Becker häärää kaikkialla kukoistavan mustan pörssin afääreissä, mutta hänen syyllisyytensä uuteen murhaan on epäselvää ja siihen selvitystyöhön Gunther värvätään. Bernie Gunther ottaa tehtävän vastaan mielellään, työstä maksetaan ja Berliini on muutenkin ahdistava: vaimo on alkanut hoitaa työtään amerikkalaisten suosimassa ravintolassa turhan aktiivisesti, ylitöitä on. Avioliitto alkaa muistuttaa kaupungin näkymiä.

Kaikkien agenttien isä, James Bond, tulee mieleen näistä kylmän sodan alkuvaiheista vaikka sijoittuukin myöhäisempään aikaan: viholliset ovat samoja, aina yhtä inhottavat iivanat. Mutta amerikkalaiset eivät kyllä ymmärrä sakujakaan. Sakut eivät arvosta amerikkalaisia, eikä kukaan ranskalaisia, noita hienostelijoita. Siinä missä James Bond häärii kiiltävissä luksusravintoloissa teknisine vempaimineen, Bernie Gunther ja kollegat liikkuvat maisemassa, joka vielä savuaa sodan jälkeen: Berliinissä asutaan taloissa, joista yläkerrokset on pommitettu pois, ihmiset näkevät nälkää, mustan pörssin kauppa paikkaa puutteita, naiset kauppaavat itseään tai sitten eivät, mutta sitä epäillään silti. Ja kun murhataan, niin sitten oven alta ujutetaan tarjottimella sinihappokiteitä.

Olen huono dekkarien lukija, ja viimeiset lukemani agenttitarinat ovat todellakin Ian Flemingin James Bondit kuusikymmentäluvulla. Muistan ne sarjakuvamaisina, kuten niistä tehdyt elokuvat. Philip Kerrin romaani on autenttisempi; savuava, hajalle pommitettu Berliini ja sodan jälkeinen Wien heräävät eloon toisella tavalla. Samoin mukana on mielenkiintoisia havaintoja ajan ihmisistä.

'Wieniläiset ovat kuin arkkitehtuuri', hän sanoi tarkastellessaan ulkoasuaan ikkunan kuvajaisesta. 'Pelkkää julkisivua. Kaikki kiinnostava näyttää olevan heissä pinnassa. Sisältä he ovat aivan toisenlaisia. Sellaisten ihmisten kanssa voisin tosiaan tehdä yhteistyötä. He ovat synnynnäisiä vakoilijoita.

Osansa saavat kaikki osapuolet, tosin venäläisten kokovartaloparjaus on jo aika sarjakuvamaista; venäläinen ja kommunisti on riittävä yhdistelmä äärimmäisen pahuuden tiivistymäksi. Monenlaisia käänteitä ja yllättäviä puolenvaihtoja tapahtuu vakoilijateemaisessa romaanissa. Yksinkertaisemmalla lukijalla on vaikeuksia pysyä perässä, ja solmut selviävät myöhään. Tämä on ehkä syy, miksi en pidä dekkareista; en pidä kasautuvien kysymysmerkkien sotkusta pikkupäässäni. Philip Kerrin dekkari/agenttitarina on kuitenkin hyvin kirjoitettu, ja sen lukeminen pahan flunssan kourissa sohvalla oli kyllä oikein viihdyttävää, ajoittaisesta väkivallasta huolimattakin. Dialogi on uskottavaa ja Bernie Gunterin huumori hyvin brittiläistä. Kollega tulee sairaalaan tapaamaan murjottua sankaria, jonka käsi on paketissa ojennettuna: hemmetti te sakut saatte jopa murtuneen käden näyttämään isänmaalliselta. Aika hauskaa että skotlantilainen kirjoittaa päähenkilöksi saksalaisen yksityisetsivän.

Kiitän Kirsiä että löysin kirjan.



2 kommenttia:

  1. Mainio kirjoitus. Tuo lopussa oleva käsi paketissa -sitaatti on hersyvän herkullinen ja kuvaa minusta hyvin Kerrin kirjoitustapaa.

    Philip Kerrin Berlin noir -sarja on minustakin muutoinkin kiinnostava. Ensimmäisen osan, Liekit Berliinissä, olen lukenut ja sama hyvä meno vaikuttaa jatkuvan tässä kolmannessakin osassa. Kerr ui minun makuuni varsin autenttisesti aikaan, jota kuvaa ja samalla hän tulee kertoneeksi tuosta ajasta ikään kuin sisältä päin.

    VastaaPoista
  2. Pitänee minunkin sitten mennä noihin aikaisempiin teoksiin, vaikka oikeasti luulen että minulta puuttuu joku älynystyrä, kun olen noissa juonikuvioissa välillä ihan ulalla. Kyllä tässä oli paljon hyvää. Tuossa Kirsin bloggauksessa puhuttiin synkistelystä ja onhan siinä tietenkin paljon väkivaltaa ja sodan jatkumista pinnan alla, mutta tuo kirjoitustyyli, nokkela dialogi ja musta huumori tekee lukukokemuksesta kaikesta huolimatta jopa pirteän.

    VastaaPoista