Pirkko Saisio: Signaali

En ole lukenut yhtään Pirkko Saision monista teoksista ennen tätä. En tiedä, miksi näin on käynyt, koska arvostan häntä, teatteriohjaajana, näytelmäkirjailijana, rohkeana ihmisenä. Viime vuosina olen nähnyt kaksi näytelmää: Kom-teatterin Odotuksen ja Kansallisteatterin Slavan, molemmat hyviä kokemuksia. Olen kuullut hänen haastattelujaan, joissa hän on harvinaisen selkeäsanainen puhuja, juuri semmoinen jota on ilo kuunnella. Voi olla, että hänen työnsä homoseksuaalina sukupuolisen tasa-arvon puolesta ja näkyvyytensä siinä asiassa on jotenkin saanut minut luokittelemaan hänet kirjailijana kapeasti lokeroon, joka ei niin paljon ole kiinnostanut. Tyhmää sinänsä, koska senkin kautta voi kertoa niin paljon maailmasta, ei vain seksuaalisuudesta. Toinen jarru takaraivossani on luultavasti fanaattinen taistolaisaika, joka alkoi ottaa päähän 70-luvun loppupuolella. Saisio oli näkyviä nimiä. Ei tosin ollenkaan niin häiritsevä kuin Kaisa Korhonen, jonka kovaääninen ja lattea laulutapa on aika kammottava ajan kuva ja muisto nyttemmin.

No onneksi luin Luettua elämää-blogin Elinan bloggauksen Signaalista. Näiden kertomusten lukeminen on kuin istuisi Saision kanssa pubissa olutlasillisella ja saisi kuulla hänen vilkkaasti assosioiden kertovan elämästään, kokemuksistaan, seikkailuistaan, luottamuksella ja intiimisti, itseään säästämättä, itseä ironisoiden ja niin hauskasti, että pakko on ääneen hörähdellä. Kertomukset, muistelot, jutustelut on nimetty klassikkoteosten ja -näytelmien mukaan: Mansikkapaikka, Kauppamatkustajan kuolema, Poltettu oranssi, Viettelyksen vaunu jne. Niissä liikutaan pää-aiheiden ympärillä vapaasti tunnelmien mukaan ja pompitaan aiheesta toiseen, mikä sopii tähän mainiosti.

Mikä humoristi ja spontaanin tilannekomiikan taitaja Saisio onkaan! Ihanaa että hän voi nyt päästää sen ominaisuuden täysin kukoistamaan, kun se nuoruudessa piti pitää aisoissa yhteiskunnallisen raivon ja jatkuvan vihaisuuden takana. Enkä tällä halua ollenkaan vähätellä yhteiskunnallisen ja poliittisen sanoman tärkeyttä kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvissa - ja sitähän Saisiolta löytyy edelleen niin teatterista kuin tästä henkilökohtaisesta muistelustakin. Paitsi hauska Saisio on tarkka ja oivaltava havainnoitsija, herkkätunteinen ja liikuttava. Proosateksti on välillä kuin runoa: Ja eräänä yönä, äkkiarvaamatta, iskee se hulluus, että haluat nuoruutesi takaisin. 

Saisio vihittiin viime vuonna Tampereen yliopiston teatteritaiteen kunniatohtoriksi. Mansikkapaikka herkuttelee mehukkaasti tohtoripromootion seremonioilla. Se on täynnä mielenkiintoisia tietoja tästä perinteestä, jonka asioita kunniatohtori itsekin googlaa netistä ennen kuin alkaa valmistautua päänmittauksella Wahlmanin hattuliikkeessä, antaa adjutantin hankkia mustat käsineet, mutta ei vaihda vihreitä kenkiään - jotain anarkiaa sentään! Sitä paitsi teatterintekijänä hän on kiinnostunut tästä näytelmästä. Niin hänkin saavuttaa miekkoineen kaikkineen Pyöreiden Hattujen Tasavallan kansalaisoikeuden, kuten srilankalaistaustainen professori Manjula Waniganayake - nimi kuin kehto. Sekä nimi että sen kantaja kuten moni muu tyyppi on Saisiolle mieleen ja sydämellinen ystävyys tohtorikollegoiden kanssa on ilmiselvää,

Minua itkettää. Arvelen, olen varma, että Jutta Allmendingerin äkillinen, arvaamaton hellyyden ele on osoitettu korkealle iälleni ja syrjinnän ja kärsimyksentäyteiselle elämälleni.
- - -
Nyt seison jo Raatihuoneen ulkopuolella, äidin ikävä on vallannut minut kokonaan, ja hikinorot, jotka tohtorinhatun alta ovat valuneet poskilleni, ovat vieneet Jutta Allmendingerin puuvillahansikoidun kosketuksen mennessään.

Saision sosiaalisuus on suurta kuten kiinnostus ihmisiin ja ihmisten tarinoihin. Sille hän vapautuneesti heittäytyy, kun on päässyt epämiellyttävimmästä: siitä että päätti olla valmistautumatta esitelmäänsä. Esitelmästä, jota ei ole, haluaa päästä mahdollisimman pikaisesti eroon. Mutta teatterinohjaajan taidolla hän luo oman ryhmänsä, naiskunniatohtorit  muodostavat viiden Zorrottaren ryhmän, miekkoja kun kantavat. Puoliso, Honksu, dokumenttielokuvaohjaaja, liikkuu taustalla hajamielisen oloisena, omiin projekteihinsa keskittyvänä - mutta puuttuu tulevan kunniatohtorin vaatetukseen ja lainaakin oman takkinsa. Saisio tarkkailee eri kansallisuuksia ja ihmettelee muiden helppoutta, rentoutta olla. Vaikka tamperelaisten ohje on hyvä: opi oleen.

Monissa muistin pätkissä palataan lapsuuteen, luokkatovereihin, äitiin, kuolemaan, opiskeluvalintoihin, naispappeuteen, teologiaan.  Saisio löytää Unkarissa ja Bulgariassa, sitten Romaniassa signaaleja siitä, että hän sittenkin on kotoisin täältä; vastaan tulee samannäköisiä pyöreäsilmäisiä, raskaspiirteisiä ihmisiä.

Olen varma siitä, että kun kävelen Kolozsvárin katuja tai ajan autolla Romanian maaseutua, jokin geeneihini piirtynyt maisema aiheuttaa erehtymättömän signaalin tuttuudesta. 

Tämä luku Poltettu oranssi - matkasta Unkariin ja Romaniaan teemana Saision kirjan julkaisutapahtuma - on Mansikkapaikan promootiojuhlallisuuksien ohella kirjan herkullisimpia. Itä-Euroopan turneesta tuli vähän mieleen Tuula-Liina Variksen romaani Irma, jossa myös seikkailtiin entisen itäblokin eksoottisessa ja surrealistisessa maailmassa. Myös luku Oidipus Kolonoksessa on hervoton. Enkä paljasta mistä kolonoksesta on kyse.

Kokemuksissa on mukana mustempaakin, on tuttujen tiheitä kuolemantapauksia, omaa selittämätöntä kuumesairautta. Kaikessa helposti koomista näkevä katse, itse mukaanluettuna, on kuitenkin päällimmäisenä Saision muistojen kavalkadissa. Kyllä tapahtumarikkaasta elämästä kannattaa kirjoittaa, tarkka silmä ja taitava kynä riittävät muistojen kertomiseen. Lukija kiittää virkistymisestä ja viihtymisestä.

Juhani Känkänen: Luppa ja Tattis. Karvoineen päivineen.

Vanha keltainen Cadillac kulkee halki kesäisen etelä-Suomen pääkaupunkiseudulta kohti Forssaa. Autoa ajaa Tattis, sika, kyydissä Luppa, koira, Salminen, supikoira sekä kirjallisuustapahtuman päähenkilö, Frans Emil Fasad, fasaani. Vaelluskertomuksessa eläinhahmoiset henkilöt antavat tarinalle veijarimaisen absurdin mausteen, mutta ovat itse asiassa erilaisten ihmistyyppien karikatyyreja. Karikatyyrit eivät kuitenkaan ole välttämättä kliseisiä, vaan sika on sympaattinen, pohdiskeleva, mukavuudenhaluinen kylläkin. Koira on vähän alemmuudentuntoinen, herkkävaistoinen ja alistuvainen, vikkeläkinttuinen tietenkin. Supikoira tulee kyytiin autonkorjaajan ominaisuudessa. Hän on tekninen insinöörityyppi, joka epäilee Lupan kauneuden näkyjen helteessä johtuvan vain sukupuolielinten kuumenemisesta. Fasaani on omanarvontuntoinen mutta myös omiin höyheniinsä vaipuva epätoivoinenkin taiteilija, viinin ystävä.

Teos ei ole eläinhahmoista huolimatta lastenkirja vaan konkreettinen kuvaus ja satiiri tämän ajan yrittämisestä, ystävyydestä, taajamista ja maaseudusta, suomalaisista ja heidän haaveistaan, kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta - mitä se on, mitä sen ei pitäisi olla - monesta eri vinkkelistä. Kirjallisuuspuhetta monella suulla, mutta ennen muuta Tattiksen, fanaattisen kirjallisuuden ystävän ja bloggarin sekä kirjailija Fasadin henkilöhahmoihin sovitettuna.

Life Aid on hyvinvointipalveluja myyvä yritys, jonka palveluksessa työskentelee franchise-sopimuksella Luppa, hyvinvointivalmentaja, personal trainer. Luppa on joutunut velkakierteeseen työnantajalleen, joka sopimuksillaan imee veretkin työntekijästään. Uusien asiakkaiden löytäminen on vaikeaa. Asiakkaille on kaupattava kahvakuulaa ja terveyspatukoita, smoothieita ja muuta terveellisen elämän ohjeistusta. Omat smoothiet Lupan on tehtävä roskiksen omenankuorista ja vanhoista porkkanoista.

Luppa alkaa olla sporttitamineissaan luuta ja nahkaa, hoikka koira. Tattis on Lupan nuoruuden kavereita, jota eivät terveysasiat paljon kiinnosta. Hän ymmärtää kyllä, että hänen olisi tehtävä kropalleen jotain - vaikka sialle pyöreä massu onkin ominaista - mutta hän viettää päivänsä istuen ja intohimolleen, kirjoille ja niistä bloggaamiselle omistautuen. Hyvät kirjat saavat blogissa viisi kärsää, huonot yhden. Oikein huonot saparoita.

Hädän hetkellä Luppa siis keksii uudeksi asiakkaakseen myötämielisen vanhan ystävänsä, jolle terveellisen elämän abct on opetettava alusta alkaen, kuinka kohdata sauvakävelijä esimerkiksi. Tärkeintä on pysyä rauhallisena.

Vaelluskertomuksen ponnin, lähdön syy on kahtalainen, pakoa ja työntöä: Luppa pakenee firman kassavirtaa metsästävää talousvastaavaa, Amerikankääpiötä ja Tattis puolestaan yrittää kuljettaa vastentahtoista kirjailija Fasadia kirjallisuustapahtumaan, Vuoden hämäykseen Forssaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu, sekä autossa että perillä filosofoidaan vapaasti elämästä ja kirjallisuudesta. Ja tehdään havaintoja Suomen maaseudusta ja siellä vastaan tulevasta ihmispopulaatiosta ja yrittäjäporukasta. Muun muassa huoltoaseman baarissa on nurkkapöydässä mulkoilevaa lihakarjaa, yksi sinisestä kielestä päätellen ylämaan juntteja. Rähinänhaluista porukkaa.

Muitakin nähtävyyksiä tulee vastaan, muun muassa Vanhan Pukin ravintola, jonka rivosuisen isännän puheita - Ei ole auki, mutta avataan sano entinen... - vieraat kiirehtivät lopettelemaan. (Ettei vain olisi esikuvana Somerniemessä sijaitseva kotimuseo Hiidenlinna, jossa käväisimme jollain reissulla vuosia sitten. Hieman yllättävää esittelytekstiä kohtasimme siellä isännältä. Eikä niinkään humoristista, enempi kiusallista.)

Veijaritarina vie kirjavan poppoon perille kirjallisuusiltamaan, nokkelien dialogien ja humorististen kommellusten kautta. Matkalla ystävyys syvenee, moni ongelma löytää ratkaisunsa ja puhkeaapa siellä yllättävän romanssinkin suloinen nuppu. En olisi tähän kirjaan varmastikaan tarttunut ilman Mervi Kantokorven riemastunutta arviota HS:ssä. Onko tämä lajityypiltään sukua Arto Paasilinnalle, Jari Tervolle, ehkä Kari Hotakaisellekin? En ole ihan varma, mutta minulle ei kuitenkaan kovin läheinen genre.

Annan kolme kärsää (..) (..) (..)  nokkelasta dialogista ja osuvista eläintyypeistä ja yhden saparon ϧ siitä, että kokonaisuus ei sittenkään ihan maistunut minulle, vaikka suuri eläinten ystävä olenkin, ja varsinkin koirien, possujen ja lintujen.

Juhani Känkänen: Luppa ja Tattis
Teos 2015, 302 s

Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Kuka minä olen?

Rappelle-toi Barbara, il pleuvait sans cesse sur Brest... ja muita ranskalaisia chansoneja alkoi soida päässä, kun Patrick Modianon romaanissa taas kuljetaan pitkin Pariisin katuja. Mutta varsinkin tämä jossa lauletaan muistamisesta.

Kadonneen korttelin jälkeen ajattelin, että taitaa tämä riittää viime vuoden nobelistiin tutustumiseksi. Kuinka ollakaan, kun aloin kirjastossa lehteillä tätä romaania, muutama runollinen lause siellä täällä alkoi lumota kuin kimmeltävä timantti. Se on Modianon ominta: kirkkaat ja täsmälliset lauseet rakentavat kaikkein epämääräisintä, epäselvintä aihetta, kadonnutta muistia ja identiteettiä. Tai vielä enemmän: Modianon henkilöt etsivät elämän tarkoitusta, kiinnekohtaa, joka auttaisi tähän ihmisen eksistenssin tuskaan, vieraantuneisuuteen.

Hyvin lähellä Kadonneen korttelin tunnelmia ollaan tässäkin romaanissa. Muistinsa menettänyt yksityisetsivä Guy Roland - jonka nimen ja uuden henkilöllisyyden hänelle on antanut hänen esimiehensä, etsivätoimiston omistaja, paroni Hutte - etsii itseään ja rakentaa menneisyyttään, sillä hän on itselleen vain läpikuultava siluetti. Miksi muisti on kadonnut, sitä ei kerrota, mutta hiljalleen alkaa rakentua toisen maailmansodan ja Ranskan natsimiehityksen aikaan liittyvistä palasista dramaattinen tapahtuma. Siihen liittyy väärennettyjä henkilöpapereita, värvättyjä avustajia, paon yritys ja petos, rakastetun menetys.

Romaani etenee päähenkilön henkilöhistorian kontaktien kautta. Bottinin henkilöhakemistot ovat etsivätoimiston rekvisiittaa, ne avaavat osoitteita ja nimiä tälle etsivälle, joka alkaa asiakkaiden toimeksiantojen sijaan etsiä itseään. Englantilainen jockey, venäläinen emigrantti, amerikkalainen jazzpianisti auttavat jäljittämään seuraavaa linkkiä, valokuvat ja vanhat postikortit kulkevat miehen mukana Pariisin kaduilla. Eikö hän mielestänne muistuta minua? kysyy historiansa kadottanut minäkertoja tyypeiltä, joita hän yksityisetsivän sinnikkyydellä kaivaa esiin ja matkustaa tapaamaan, enimmäkseen Pariisin eri osoitteisiin mutta muuallekin. Hämärien puotien katu on Roomassa, Via delle botteghe oscure ja lopulta päädytään Tahitille. Vasta myöhään kuva tarkentuu Megèven hiihtokeskukseen Sveitsin rajan lähellä ja mitä siellä tapahtui autossa, joka pysähtyi rajan lähelle lumisessa maisemassa, kun Pedro McEvoyn piti odottaa ja venäläinen ajoi auton yli rajan. Auton jonka mukana katosi Denise.

Mies vailla menneisyyttä kulkee kuin kameran kanssa kadonnutta aikaa etsimässä Pariisin kaduilla, baareissa, hotelleissa ja ravintoloissa. Hän zoomaa milloin mihinkin yksityiskohtaan - miksi morsian istuu yksin baarin pimeässä nurkassa? - eikä ole selvää, viekö tämä havainto kohti arvoituksen kirkastumista vai onko se vain yksi kuva silmän verkkokalvolla monien muiden joukossa tässä kaaoksessa, jota elämäksi kutsumme.  Monet interiöörit, vanhat korkeat huoneet tapetteineen, verhoineen, väreineen on yhtä huolellisesti dokumentoitu kuin Georges Perecin romaanissa Elämä, käyttöohje.

Isä ja poika harmaissa raitapuvuissaan kulkivat ryhmästä toiseen aivan kuin seurapiirien tanssijat pöydästä pöytään. He vaikuttivat itserakkailta ja isä nauroi silloin tällöin heittäen päätään taaksepäin ja minusta se oli sopimatonta.

Olitte oikeassa kun sanotte ettei elämässä tulevaisuus merkitse vaan menneisyys kirjoittaa Guyn entinen työnantaja Hutte eläkeasuinpaikastaan Nizzasta. Niin jatkaa etsimistä Guy Roland alias Pedro McEvoy. Haikea melankolia on romaanin perustunnelma. Viimeinen lause sen tiivistää

Hän on jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?

Loputon etsintä ja uusien jälkien löytyminen, umpikujat ja uudet polut tuntuvat välillä puuduttavilta, kuten edellisessäkin lukemassani, Kadonneessa korttelissa. Modiano onnistuu kuitenkin tiukentamaan löysien johtolankojen kerää loppua kohden, niin että siitä kuoriutuu lievästi trillerin suuntaan tiukkeneva kertomus hämärine vehkeilijöineen. Etsijä päätyy Tyynenmeren rannalle Tahitin Papeeteen. Sinne jäljet johtavat ja katoavat.  Ja se kaikki tuo mieleen sekä ranskalaisen elokuvan että tämän pätkän laulusta Kuolleet lehdet (Feuilles mortes):

Et la mer efface sur le sable, les pas des amants désunis, niin kuin Yves Montand sen lauloi.
Meri huuhtoo hiekasta jäljet.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja
Rue des Boutiques Obscures, suomentanut Jorma Kapari
WSOY  1979, 224 s

Päällyksen kuva Joana Kruse/Arcangel Images
Päällys Martti Ruokonen

Aavikon vaeltajan viimeinen leposija - Hietaniemi

Vaikka oli eilen Helsingin reissulla mukana Hietaniemen hautausmaan kartta ja siinä vielä erikseen merkitty G.A. Wallinin hauta, ei ollut ihan helppoa löytää tätä vanhaa kiveä. Ei ihme, että sekä kristityt että muslimit ovat omineet Wallinin. Hautakivikään ei ota kantaa, ei ristiä eikä kuuta ja tähteä. Mutta sopii karuudessaan hyvin tämän miehen muistokiveksi.

Helsingin Hietaniemessä voisi kulkea ympäri hautoja tutkimassa kokonaisen päivän. Oravat vilistävät, mustarastas laulaa ja kaiken yllä lepää vanhojen puiden uuden vihreä hämy ja tuoksu.

G.A. Wallin. Aavikon vaeltaja. Elämä ja päiväkirjat

'Islam on aavikon kasvi' 

Luin tänä vuonna aikaisemmin Agatha Christie Mallowanin kirjan Come Tell Me How You Live, Elämäni krestomatia/Sanna Aron kirjoituksesta inspiroituneena. Siitä kirjoitettuani kävimme hänen kanssaan pientä keskustelua muista tuon alueen tutkijoista. Toinen minua tähän alueeseen, orienttiin, innoittanut - jokapäiväisen uutistulvan lisäksi - on isäni. Meillä oli lapsuuden kodissani kirjahyllyssä paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Muistaakseni myös G.A. Wallinista. Mm. Aapeli Saarisalon ja Jussi Aron kirjoittamia teoksia. Jussi Aro ja Armas Salonen ovat toimittaneet tätä ennen ainoan suomenkielisen valikoiman Wallinin matkakuvauksista. Se perustuu Kaj Öhrnbergin mukaan sensuroituun ja sovinnaistettuun alkutekstiin eikä näin hänen mukaansa tee oikeutta Wallinin romanttisen seikkailijan luonteelle.

Historioitsija Kaj Öhrnberg on tähän teokseen koonnut Suomen kansainvälisesti tunnetuimman 1800-luvun orientin tutkijan, tutkimusmatkailijan ja - näiden matkojen jälkeen - Helsingin yliopiston itämaiden kirjallisuuden professorin Georg August Wallinin (1811-1852)  kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä mielenkiintoisen ja elävän seikkailukirjan. Matkat, neljä erillistä, suuntautuivat Egyptiin, ja sen jälkeen tutkimusmatkaajan pääkohteeseen, aavikolle, Arabian niemimaalle (ei vielä Saudi-Arabia valtiona siinä vaiheessa), Irakiin ja Persiaan vuosina 1845-1849. Kaikkiaan Wallin oli näillä matkoillaan seitsemän vuotta. Kirjassa heräävät eloon sekä sen ajan matkustustapa, matkan varrelle sattuneet Euroopan kaupungit, Hampuri, Pariisi, Marseille, päämääränä olleet seudut Lähi-idässä kaupunkeineen: Konstantinopoli, Aleksandria, Kairo, Luxor, Jerusalem, Damaskos, Medina, Mekka, Akaba, Bagdad, Isfahan, Shiraz, Basra, Beirut ja monia muita pienempiä kaupunkeja myös tämä erikoislaatuinen persoona, G.A. Wallin, jonka silmien kautta kaikki nähdään, jonka mietteitä ja päätelmiä koetusta saadaan lukea päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistä monille tukijoille ja ystäville. Suuren osan kirjeistä Wallin osoittaa opettajalleen, professori Gabriel Geitlinille. Kirjeiden ja päiväkirjalukujen välissä on Kaj Öhrnbergin taustoittavia välikkeitä.

Voi kuvitella, että tällaisen kirjan toimittaminen maallikolle luettavaan muotoon ei ole historioitsijalle helppoa; niin paljon kulttuurihistorian, poliittisen historian, uskonnon ja filosofian teemoja mahtuu tämän intohimoisen oman tiensä kulkijan polun varrelle. Aika lyhyen polun: Wallin kuoli äkillisesti seuraavaa beduiinien luokse suuntautuvaa aavikkomatkaa valmistellessaan vain 40-vuotiaana. Tätä ei oikeastaan nykylukija ihmettele. Niin välinpitämättömästi Wallin vaikuttaa suhtautuvan kaikkiin matkan varrella tuleviin terveydellisiin ja muihin vaikeuksiin; syöpäläiset, kirput, täit, paiseet, kuumetaudit, paha vatsatauti kun ainoa vesilähde on yhteinen kuudenkymmenen kamelin kanssa ja yksipuolinen ravinto, yöpyminen aavikolla vailla suojaa - kaikki epämukavuudet, joita sen aikaisista, puhumattakaan nykyajan matkailijoista harva sietäisi, ovat hänelle pikkuasioita. Lisämaustetta tautikirjoon saattoi hyvinkin tulla kaikista kaunottarista, joiden kanssa hän käy puolisen tuntia 'kisailemassa' matkan varrella. Tällä elämänalueella Wallin oli kunnostautunut jo opiskeluaikanaan; opiskelu-uran alku oli kaatua ahvenanmaalaisen rovastin vaimon kanssa yllätettynä.

G.A. Wallin oli harvinaisen peloton ja vahva ihminen, sekä fyysisesti että psyykkisesti, sen kuvan saa kirjasta ja se käsitys jaettiin myös ajan tutkijoiden kesken muuallakin Euroopassa. Hän tiesi oman missionsa tarkkaan, oli sen suhteen hyvin varma ja täynnä itseluottamusta. Rahallakaan häntä ei lahjottu poikkeamaan omalta polulta, vaikka matkalle saatu apurahakin loppui matkojen puolivälissä ja rahaa piti odottaa tukijoilta konsulien ja muiden paikallisviranomaisten kautta kuukausitolkulla. Yliopistolla uuden apurahan anomus tyssäsi vastustajiin. Kilpailevat tutkijat ihmettelivät, mihin Wallinin apurahat menivät ja mitä hän aavikolla tutki. Vastustajat pitivät häntä osittain seikkailijana ja voittivat. Se ei kuitenkaan katkaissut Wallinin matkaa. Tukijoita riitti, myös omassa perheessä, eikä hän matkojensa jälkeenkään palannut suoraan Suomeen vaan jäi ensin joksikin aikaa Lontooseen. Hankkimansa ensimmäisen apurahan lisäksi hän oli valmistautunut matkaan opiskelemalla yliopistolla lääketiedettä vuoden ajan. Matkoillaan hän harjoitti sitten lääkärintointa, seudulla, jossa kuka hyvänsä voi niin tehdä ilman suurempia muodollisuuksia, ja antoi rokotuksia.

Wallin tutki matkoillaan, milloin kamelin, milloin aasin selässä taivaltaen, arabian kieltä ja murteita, vanhoja kirjoituksia, rakennuksia ja raunioita, kulttuuria ja tapoja ja islamin erilaisia ilmenemismuotoja alueella. Maallikolle lukemisen tekee hauskaksi Wallinin tarkka ihmistuntemus, se kuinka vivahteikkaasti hän kuvailee tapaamansa ihmiset, kuinka terävä hän on erottamaan teeskentelyn ja tärkeilyn ja pelottelun, vaikka on ensimmäistä kertaa seudulla. Hän on myös hyvin nöyrä matkaaja, valmis seurustelemaan kaikkein köyhimpien, lasten ja tietenkin naisten kanssa kieltä oppiakseen. Hän oli todellinen verkostoituja. Wallin huomasi tulevansa petetyksi, mutta saattoi silti ystävystyä huijarin kanssa. Hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta vakuuttaa toisia paremmuudestaan. Tarpeen tullen hän esittää tietämättömämpää kuin on.  - sitten menin Boktin luo, joka oli epätavallisen kohtelias ja ystävällinen, kaiketi siksi, että olen aina osoittanut karskiutta hänen paskantärkeyttään kohtaan.

Sillä kaiken lopputulema on, että hän arvostaa alueella vain sen alkuperäisiä asukkaita, aavikon paimentolaisia, beduiineja, näiden teeskentelemätöntä ja yksinkertaista uskoa. Se on romanttista luonnollisuuden arvostamista, kuin meillä Lapinhulluus tai kansanomaisten tyyppien ihailu. Monet muut matkan aikana tavatut kansallisuudet saavat tuikeat ja armottomat luonnehdinnat: saksalaiset ovat karkeita ja ikävystyttäviä, venäläiset epäluotettavia, pariisilaiset naiset ovat kyllä aina viekoittelevia, turkkilaiset tärkeilevät, arabit ovat laiskoja ja auktoriteettiuskoisia teeskentelijöitä, juutalaiset rahanahneita, persialaiset turhamaisia etc. Pyhistä kaupungeista Mekasta, Medinasta ja Jerusalemista hän toteaa, että näissä on 'turmeltunutta väkeä enemmän kuin missään muualla on tavannut'. Ylimalkaan vaikuttaa, että Wallinin aavikon ja äärimmäisten kokemusten metsästykseen liittyy levottomuus ja nopea kyllästyminen, niin naisiin kuin ihmisten touhuihin yleisesti. Toisinaan myös pölyttyneiden kirjojen tutkiminen saa jäädä kun jokin toinen tunnelma on henkilökohtaisesti kiehtovampi. Tutkijatyyppiin liittyy vahvasti seikkailijan luonne. Välimeren myrskyissä hän toteaa:

Minusta kaikki oli ollut kuin pystyyn kimmahtavan sinisilmäisen neidon kiukkua, ja Välimeri tuntui minusta niin rakastettavalta, etten luule olevan aihetta pelätä sen pahintakaan raivoa.

Wallin oli sopinut yliopiston kanssa myös lähettävänsä kotiin näytteitä alueelta, spriihin upotettuja eläinten luurankoja, pääkalloja etc. Ne tuhoutuivat matkalla kotiin tullimiesten juotua alkoholin!

Puolinaisen lääkärin roolin ohella Wallin oli keksinyt itselleen myös muslimi-identiteetin päästäkseen kaikkiin paikkoihin, jonne kristityiltä oli pääsy kielletty, moskeijoihin koraanin luentaan, pyhiin kaupunkeihin Mekkaan ja Medinaan. Wallin oli monipuolinen kielitaituri. Suomi kuului Venäjään ja ennen matkaansa hän oleskeli yliopiston dosentuurinsa turvin Pietarissa ja harjoitti samalla täydentäviä arabiankielen opintoja Pietarin yliopistossa. Muslimi-identiteetti oli tältä pohjalta: Keski-Aasian Buharasta kotoisin oleva Wali, Venäjän tsaarin alamainen saapuu Aleksandriasta Kairoon. Vasta viimeisellä matkalla valeidentiteetti oli vaarassa paljastua eikä hän päässyt Riadiin, jossa hengenmeno olisi ollut edessä vaan hän vaihtoi reittiä. Koko matkan ajan hän kamppaili kristitty-epäilyjä vastaan. Häneltä vaadittiin todisteita kielitaidosta ja koraanin osaamisesta. Ne hän läpäisi. Kaupungeissa hän kuunteli moskeijoissa koraanin luentaa ja tarinan kertojia. Lääkärinä hänen luokseen tuli sankoin joukoin hammasvaivaisia potilaita, joiden hampaita hän kiskoi, lääkitsi silmävesillä, kirjoitti talismaaneja ja toivotti 'huomenna jos Jumala suo', 'se on kohtalo'. Liialliset utelut ja koraanin lauseiden testaamiset hän sai loppumaan toteamalla paikallisten tapaan 'Jumala on oppaani'.

Sitten menin kotiin ja nukuin iltapäivän rukoushetkeen asti, jolloin minut herättivät käärmeenpyytäjä 'Ali ja Timofejev; jälkimmäinen toi minulle maksuosoitukseni ja edellinen 2 isoa käärmettä, joitten kanssa pani täällä toimeen aika melskeen, sekä muutamia liskoja. 

Sekä kristityt että muslimitutkijat ovat jälkeenpäin omineet Wallinia itselleen. Öhrnbergin mukaan molempien uskontojen ulkokultaisuus ärsytti Wallinia. Kirjeessään opettajalleen hän pohdiskelee islamin oppineiden täydellistä tietämättömyyttä kaikesta muusta paitsi omasta uskonnostaan. On hämmästyttävää nähdä, kuinka heidän uskontonsa on ahmaissut kaiken muun viisauden, hävittänyt kaiken muun tiedonjanon ja jopa herättänyt vastenmielisyyttä muuta tietämystä kohtaan. Monia islamin vaatimia muotoja Wallin noudattaa tarpeen mukaan, kun on näkijöitä, voidakseen jatkaa tutkimuksiaan. Yksin ollessaan hän ei muodoista välitä ja selostaa monia tapoja vailla myötäelämistä. Toisinaan hän juhlallisissa rituaaleissa tempautuu mukaan tunnelmaan, vaikka ei tunne tarvetta luopua isiensä uskosta.

Arabeille vanhat kirjoitukset ovat pyhiä, niistä ei voi keskustella eikä väitellä, se havainto toistuu Wallinin päiväkirjamerkinnöissä. Meidän on tarvis vain toistaa, mitä he ovat sanoneet. Uskonnon sisällöstä löytyy useampia kriittisiä arvioita. Muun muassa hän pohdiskelee, miksi muslimilta on evätty puhdas henkinen rakkaus naiseen. Hän päättelee, että uskonto - joka niin paljossa muussakin on ohjannut heidän alkuperäistä luontoaan toiseen suuntaan - on jossakin määrin sammuttanut tämän ylevämmän tunteen, jota useimmat kuitenkin yhä kykenevät arvostamaan ja tajuamaan, kukaties kaikki joita ei liika oppineisuus ole päässyt vääristämään.

Wallinille itselleen molemmat rakkauden muodot myös yhdistyvät. Tyttösten - monet 14-, 15-vuotiaita - kanssa kisaillessaan hän myös rakastuu, ja on siitä itselleen ärtynyt. Mutta aina matka jatkuu. Kirjassa mainitaan erään tutkijan päätelleen, että käytännöllisesti katsoen kaikki vuoden 1800 jälkeen Lähi-idässä matkustelleet ja matkojaan tavalla tai toisella kuvanneet eurooppalaiset hakivat idästä yksinomaan sellaisia eroottisia kokemuksia, joita he eivät Euroopasta löytäneet. Tähän liittyy ajan vallitseva romanttinen kirjallisuus, joka oli muokannut Wallinin kuvaa itämaista: Goethe, Rousseau, Schiller ja Walter Scottin historialliset romaanit olivat hänen lempilukemistoaan. Beduiinien aavikolla paljaan taivaan alla yöpyessä Wallin löysi oman El Doradonsa. Sinne hän suunnitteli uutta matkaa, ja oli saanut sille jo kansainvälistä rahoitusta ennen äkillistä kuolemaansa.

Tähän vielä tutkimusaiheelleen niin syvällisesti omistautuneen historioitsija Öhrnbergin  kauniit sanat Wallinin merkityksestä:

Missä sitten piilee hänen suuruutensa? Hän oli, näin uskaltanee vastata, suurin runoilija jonka Suomi on synnyttänyt. Hän oli runoilija, joka siitä huolimatta ettei ollut riviäkään kirjoittanut, antoi meille eepoksen. Ja tämä eepos oli - hänen oma elämänsä. 

G.A. Wallin. Aavikon vaeltaja. Elämä ja päiväkirjat.
Toimittanut Kaj Öhrnberg
Suomentanut Jaakko Anhava (Wallinin ruotsinkieliset päiväkirjat/kirjeet)
Otava, 2007, 591 s