Vanha keltainen Cadillac kulkee halki kesäisen etelä-Suomen pääkaupunkiseudulta kohti Forssaa. Autoa ajaa Tattis, sika, kyydissä Luppa, koira, Salminen, supikoira sekä kirjallisuustapahtuman päähenkilö, Frans Emil Fasad, fasaani. Vaelluskertomuksessa eläinhahmoiset henkilöt antavat tarinalle veijarimaisen absurdin mausteen, mutta ovat itse asiassa erilaisten ihmistyyppien karikatyyreja. Karikatyyrit eivät kuitenkaan ole välttämättä kliseisiä, vaan sika on sympaattinen, pohdiskeleva, mukavuudenhaluinen kylläkin. Koira on vähän alemmuudentuntoinen, herkkävaistoinen ja alistuvainen, vikkeläkinttuinen tietenkin. Supikoira tulee kyytiin autonkorjaajan ominaisuudessa. Hän on tekninen insinöörityyppi, joka epäilee Lupan kauneuden näkyjen helteessä johtuvan vain sukupuolielinten kuumenemisesta. Fasaani on omanarvontuntoinen mutta myös omiin höyheniinsä vaipuva epätoivoinenkin taiteilija, viinin ystävä.
Teos ei ole eläinhahmoista huolimatta lastenkirja vaan konkreettinen kuvaus ja satiiri tämän ajan yrittämisestä, ystävyydestä, taajamista ja maaseudusta, suomalaisista ja heidän haaveistaan, kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta - mitä se on, mitä sen ei pitäisi olla - monesta eri vinkkelistä. Kirjallisuuspuhetta monella suulla, mutta ennen muuta Tattiksen, fanaattisen kirjallisuuden ystävän ja bloggarin sekä kirjailija Fasadin henkilöhahmoihin sovitettuna.
Life Aid on hyvinvointipalveluja myyvä yritys, jonka palveluksessa työskentelee franchise-sopimuksella Luppa, hyvinvointivalmentaja, personal trainer. Luppa on joutunut velkakierteeseen työnantajalleen, joka sopimuksillaan imee veretkin työntekijästään. Uusien asiakkaiden löytäminen on vaikeaa. Asiakkaille on kaupattava kahvakuulaa ja terveyspatukoita, smoothieita ja muuta terveellisen elämän ohjeistusta. Omat smoothiet Lupan on tehtävä roskiksen omenankuorista ja vanhoista porkkanoista.
Luppa alkaa olla sporttitamineissaan luuta ja nahkaa, hoikka koira. Tattis on Lupan nuoruuden kavereita, jota eivät terveysasiat paljon kiinnosta. Hän ymmärtää kyllä, että hänen olisi tehtävä kropalleen jotain - vaikka sialle pyöreä massu onkin ominaista - mutta hän viettää päivänsä istuen ja intohimolleen, kirjoille ja niistä bloggaamiselle omistautuen. Hyvät kirjat saavat blogissa viisi kärsää, huonot yhden. Oikein huonot saparoita.
Hädän hetkellä Luppa siis keksii uudeksi asiakkaakseen myötämielisen vanhan ystävänsä, jolle terveellisen elämän abct on opetettava alusta alkaen, kuinka kohdata sauvakävelijä esimerkiksi. Tärkeintä on pysyä rauhallisena.
Vaelluskertomuksen ponnin, lähdön syy on kahtalainen, pakoa ja työntöä: Luppa pakenee firman kassavirtaa metsästävää talousvastaavaa, Amerikankääpiötä ja Tattis puolestaan yrittää kuljettaa vastentahtoista kirjailija Fasadia kirjallisuustapahtumaan, Vuoden hämäykseen Forssaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu, sekä autossa että perillä filosofoidaan vapaasti elämästä ja kirjallisuudesta. Ja tehdään havaintoja Suomen maaseudusta ja siellä vastaan tulevasta ihmispopulaatiosta ja yrittäjäporukasta. Muun muassa huoltoaseman baarissa on nurkkapöydässä mulkoilevaa lihakarjaa, yksi sinisestä kielestä päätellen ylämaan juntteja. Rähinänhaluista porukkaa.
Muitakin nähtävyyksiä tulee vastaan, muun muassa Vanhan Pukin ravintola, jonka rivosuisen isännän puheita - Ei ole auki, mutta avataan sano entinen... - vieraat kiirehtivät lopettelemaan. (Ettei vain olisi esikuvana Somerniemessä sijaitseva kotimuseo Hiidenlinna, jossa käväisimme jollain reissulla vuosia sitten. Hieman yllättävää esittelytekstiä kohtasimme siellä isännältä. Eikä niinkään humoristista, enempi kiusallista.)
Veijaritarina vie kirjavan poppoon perille kirjallisuusiltamaan, nokkelien dialogien ja humorististen kommellusten kautta. Matkalla ystävyys syvenee, moni ongelma löytää ratkaisunsa ja puhkeaapa siellä yllättävän romanssinkin suloinen nuppu. En olisi tähän kirjaan varmastikaan tarttunut ilman Mervi Kantokorven riemastunutta arviota HS:ssä. Onko tämä lajityypiltään sukua Arto Paasilinnalle, Jari Tervolle, ehkä Kari Hotakaisellekin? En ole ihan varma, mutta minulle ei kuitenkaan kovin läheinen genre.
Annan kolme kärsää (..) (..) (..) nokkelasta dialogista ja osuvista eläintyypeistä ja yhden saparon ϧ siitä, että kokonaisuus ei sittenkään ihan maistunut minulle, vaikka suuri eläinten ystävä olenkin, ja varsinkin koirien, possujen ja lintujen.
Kiva, että bloggari esiintyy romaanissa ja päädytään kirjallisuusiltamiin. ;)
VastaaPoistaOlen lukenut Känkäseltä romaanin Toivon mukaan, josta pidin kovasti. Se on groteski kuvaus antisankari Toivo Päählöstä, taiteilijasta. Minulla tuli siinä vähän mieleen Hannu Väisäsen lapsuudenkuvausten tyyli.
Luppa ja Tattis alkoi kiinnostaa, vaikka annatkin vain yhden saparon.
Kärsä oli se positiivinen = tähti. Saparo on miinusmerkkinen. Kirja on hauska ja nokkela, siinä on rullaava dialogi ja hulvattomat tyypit. Mutta jotenkin se ei ole sen tyyppistä kirjallisuutta, mistä itse nautin eniten. Ehkä sen huumori on jotenkin liian päivänpaisteista minulle, pidän siitä enemmän mustana :)
VastaaPoistaAi jaahas, ne saparonkiekurat olivatkin miinusta. :D
Poista