Sivut

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Pirkko Saisio: Signaali



En ole lukenut yhtään Pirkko Saision monista teoksista ennen tätä. En tiedä, miksi näin on käynyt, koska arvostan häntä, teatteriohjaajana, näytelmäkirjailijana, rohkeana ihmisenä. Viime vuosina olen nähnyt kaksi näytelmää: Kom-teatterin Odotuksen ja Kansallisteatterin Slavan, molemmat hyviä kokemuksia. Olen kuullut hänen haastattelujaan, joissa hän on harvinaisen selkeäsanainen puhuja, juuri semmoinen jota on ilo kuunnella. Voi olla, että hänen työnsä homoseksuaalina sukupuolisen tasa-arvon puolesta ja näkyvyytensä siinä asiassa on jotenkin saanut minut luokittelemaan hänet kirjailijana kapeasti lokeroon, joka ei niin paljon ole kiinnostanut. Tyhmää sinänsä, koska senkin kautta voi kertoa niin paljon maailmasta, ei vain seksuaalisuudesta. Toinen jarru takaraivossani on luultavasti fanaattinen taistolaisaika, joka alkoi ottaa päähän 70-luvun loppupuolella. Saisio oli näkyviä nimiä. Ei tosin ollenkaan niin häiritsevä kuin Kaisa Korhonen, jonka kovaääninen ja lattea laulutapa on aika kammottava ajan kuva ja muisto nyttemmin.

No onneksi luin Luettua elämää-blogin Elinan bloggauksen Signaalista. Näiden kertomusten lukeminen on kuin istuisi Saision kanssa pubissa olutlasillisella ja saisi kuulla hänen vilkkaasti assosioiden kertovan elämästään, kokemuksistaan, seikkailuistaan, luottamuksella ja intiimisti, itseään säästämättä, itseä ironisoiden ja niin hauskasti, että pakko on ääneen hörähdellä. Kertomukset, muistelot, jutustelut on nimetty klassikkoteosten ja -näytelmien mukaan: Mansikkapaikka, Kauppamatkustajan kuolema, Poltettu oranssi, Viettelyksen vaunu jne. Niissä liikutaan pää-aiheiden ympärillä vapaasti tunnelmien mukaan ja pompitaan aiheesta toiseen, mikä sopii tähän mainiosti.

Mikä humoristi ja spontaanin tilannekomiikan taitaja Saisio onkaan! Ihanaa että hän voi nyt päästää sen ominaisuuden täysin kukoistamaan, kun se nuoruudessa piti pitää aisoissa yhteiskunnallisen raivon ja jatkuvan vihaisuuden takana. Enkä tällä halua ollenkaan vähätellä yhteiskunnallisen ja poliittisen sanoman tärkeyttä kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvissa - ja sitähän Saisiolta löytyy edelleen niin teatterista kuin tästä henkilökohtaisesta muistelustakin. Paitsi hauska Saisio on tarkka ja oivaltava havainnoitsija, herkkätunteinen ja liikuttava. Proosateksti on välillä kuin runoa: Ja eräänä yönä, äkkiarvaamatta, iskee se hulluus, että haluat nuoruutesi takaisin. 

Saisio vihittiin viime vuonna Tampereen yliopiston teatteritaiteen kunniatohtoriksi. Mansikkapaikka herkuttelee mehukkaasti tohtoripromootion seremonioilla. Se on täynnä mielenkiintoisia tietoja tästä perinteestä, jonka asioita kunniatohtori itsekin googlaa netistä ennen kuin alkaa valmistautua päänmittauksella Wahlmanin hattuliikkeessä, antaa adjutantin hankkia mustat käsineet, mutta ei vaihda vihreitä kenkiään - jotain anarkiaa sentään! Sitä paitsi teatterintekijänä hän on kiinnostunut tästä näytelmästä. Niin hänkin saavuttaa miekkoineen kaikkineen Pyöreiden Hattujen Tasavallan kansalaisoikeuden, kuten srilankalaistaustainen professori Manjula Waniganayake - nimi kuin kehto. Sekä nimi että sen kantaja kuten moni muu tyyppi on Saisiolle mieleen ja sydämellinen ystävyys tohtorikollegoiden kanssa on ilmiselvää,

Minua itkettää. Arvelen, olen varma, että Jutta Allmendingerin äkillinen, arvaamaton hellyyden ele on osoitettu korkealle iälleni ja syrjinnän ja kärsimyksentäyteiselle elämälleni.
- - -
Nyt seison jo Raatihuoneen ulkopuolella, äidin ikävä on vallannut minut kokonaan, ja hikinorot, jotka tohtorinhatun alta ovat valuneet poskilleni, ovat vieneet Jutta Allmendingerin puuvillahansikoidun kosketuksen mennessään.

Saision sosiaalisuus on suurta kuten kiinnostus ihmisiin ja ihmisten tarinoihin. Sille hän vapautuneesti heittäytyy, kun on päässyt epämiellyttävimmästä: siitä että päätti olla valmistautumatta esitelmäänsä. Esitelmästä, jota ei ole, haluaa päästä mahdollisimman pikaisesti eroon. Mutta teatterinohjaajan taidolla hän luo oman ryhmänsä, naiskunniatohtorit  muodostavat viiden Zorrottaren ryhmän, miekkoja kun kantavat. Puoliso, Honksudokumenttielokuvaohjaaja, liikkuu taustalla hajamielisen oloisena, omiin projekteihinsa keskittyvänä - mutta puuttuu tulevan kunniatohtorin vaatetukseen ja lainaakin oman takkinsa. Saisio tarkkailee eri kansallisuuksia ja ihmettelee muiden helppoutta, rentoutta olla. Vaikka tamperelaisten ohje on hyvä: opi oleen.

Monissa muistin pätkissä palataan lapsuuteen, luokkatovereihin, äitiin, kuolemaan, opiskeluvalintoihin, naispappeuteen, teologiaan.  Saisio löytää Unkarissa ja Bulgariassa, sitten Romaniassa signaaleja siitä, että hän sittenkin on kotoisin täältä; vastaan tulee samannäköisiä pyöreäsilmäisiä, raskaspiirteisiä ihmisiä.

Olen varma siitä, että kun kävelen Kolozsvárin katuja tai ajan autolla Romanian maaseutua, jokin geeneihini piirtynyt maisema aiheuttaa erehtymättömän signaalin tuttuudesta. 

Tämä luku Poltettu oranssi - matkasta Unkariin ja Romaniaan teemana Saision kirjan julkaisutapahtuma - on Mansikkapaikan promootiojuhlallisuuksien ohella kirjan herkullisimpia. Itä-Euroopan turneesta tuli vähän mieleen Tuula-Liina Variksen romaani Irma, jossa myös seikkailtiin entisen itäblokin eksoottisessa ja surrealistisessa maailmassa. Myös luku Oidipus Kolonoksessa on hervoton. Enkä paljasta mistä kolonoksesta on kyse.

Kokemuksissa on mukana mustempaakin, on tuttujen tiheitä kuolemantapauksia, omaa selittämätöntä kuumesairautta. Kaikessa helposti koomista näkevä katse, itse mukaanluettuna, on kuitenkin päällimmäisenä Saision muistojen kavalkadissa. Kyllä tapahtumarikkaasta elämästä kannattaa kirjoittaa, tarkka silmä ja taitava kynä riittävät muistojen kertomiseen. Lukija kiittää virkistymisestä ja viihtymisestä.

7 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus. Vaikka olen pari näytelmää olen nähnyt, pitkälti samoista syistä olen jättänyt Saisiot lukematta. Taidanpa kesän aikana korjata asian.

    Tässä juuri pari päivää sitten päädyin jostain syystä pohtimaan sitä Saision Jukka Larsson -nimimerkkiä. Saisio sai näytelmästään kritiikkiä, ettei hän tunne vankilamaailmaa toisin kuin esimerkiksi kirjailija Larsson. Kritiikin sukupuolittumisen paljastaminen on varmasti ollut hykerryttävä tunne. :-)

    VastaaPoista
  2. Olinkin unohtanut tuon Jukka Larssonin. Saisio on tosiaan monipuolinen, ja vaikuttaa että aika ilkikurinen epeli myös. Semmoiselle teatterin tekeminen on varmaan luontaista ja hyvä taidemuoto toteuttaa noita näkijän ominaisuuksia, kuten esim Slava nyt osoittaa. Mutta että kirjoittaminenkin sujuu kuin tanssi, ja monissa tyylilajeissa. Poskettoman hauska tämä paikoitellen. - Kiitos kommentista!

    VastaaPoista
  3. Saisio on niitä harvoja kulttuurihenkilöitä, joka on kritikoinut julkisesti taistolaisaikaansa sekä haastatteluissa että töissään, mm. näytelmässä Baikalin lapset. Pidän hänen rehellisyydestään ja ironiastaan. Nykyään Saision kerrontaan on tullut vielä lisäannos lämpöä.

    Kun pidit tästä, niin suosittelen elämäkerrallisia Pienin yhteinen jaettava ja Erokirja. Nyt kohistaan autofiktiosta uutena kirjallisuuden ntrendinä, mutta Saisio on tehnyt sitä jo kauan.

    Signaali on hauska, kuten tuossa edellä sanot, ja vaivattomasti syntyneen oloinen, leppoisa.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Marjatta, laitan listalle nämäkin. Leppoisa juuri sillä tavalla kun tähän ikään tullut kirjailija parhaimmillaan voi olla, on viisas ja tietää paljon, mutta ei paineita tuoda sitä erikseen esille tai vetää mitään roolia.

    VastaaPoista
  5. Hieno kirjoitus! Ja olen tosi iloinen, että päädyit lopulta lukemaan Signaalin. Tämä kirja on varsinainen helmi. :)

    VastaaPoista
  6. Samaa mieltä edellisen kanssa, että hieno kirjoitus, kuten muutkin bloggauksesi!

    Minulle kävi 90-luvulla niin, että lukenut useita Saision romaaneja peräkkäin. Heti sen jälkeen luin Hesarista, että Pirkko Saisio on lesbo. Sain hirvittävän sätkyn. Pahinta oli, että tunsin itseni petetyksi ja huijatuksi. Tietysti samalla tunsin itseni idiootiksi. Raivosin itselleni, koska romaaneja lukiessani minulle ei tullut mieleenkään, että Saisio saattaisi olla homoseksuaali. Saision romaaneissahan esiintyy paljon homoja, mutta niitä ei ole kuvattu mitenkään myönteisessä valossa. Esim. jotkut homomiehet oli kuvattu kömpelöiksi ja epävarmoiksi. (oho, tulipa melkoinen avautuminen... :D)

    Kaikista "huijauksista" huolimatta pidän Saision persoonasta. Saisio voisi oikeastaan olla sanakirjassa kohdassa "karismaattinen ihminen". Jos S. on jossain esiintymässä, menen aina katsomaan. Myös näytelmät ovat kolahtaneet.

    Eikö Saisio ole kirjoittanut myös nimimerkillä Eva Wien? Tai jokin samantyylinen nimi?

    VastaaPoista
  7. En jostain syystä ollut huomannut näitä paria viimeistä kommenttia - kiitos näistä! Eva Wein näytti olevan tuo Saision pseudonyymi.
    Mitä väliä sillä on, onko kirjailija homoseksuaali vai hetero? Sinähän vain luet kirjailijaa, et seurustele tai harrasta seksia hänen kanssaan. Fiksu ihminen tosiaan tämä Pirkko Saisio, ja moni muukin homo on. Ja moni heterokin.

    VastaaPoista