Milan Kundera: Identiteetti

Olemisen sietämättömän keveyden paras asiantuntija Milan Kundera syntyi Tšekkoslovakiassa ja muutti Ranskaan vuonna 1975. Pienoisromaani Identiteetti on hänen toinen ranskaksi kirjoittamansa romaani.

Miehet eivät enää käänny katsomaan minua, toteaa Chantal itsekseen ja huomaamattaan ääneenkin, Jean-Marcille. He ovat pariisilainen avopari. Chantal on jo kokeneempi, eronnut uranainen. Jean-Marc on boheemin oloinen mies ja nuorempi, siksi rakkaussuhteessa itsensä vahvemmaksi kokeva mutta taloudellisesti riippuvaisempi.  Lausahduksesta lähtee purkautumaan sarja väärinkäsityksiä pariskunnan välille, mustasukkaisuuden ja nöyryytyksen, vallan- ja vapaudenhalun kamppailu. Tiiviinä siihen asti pysynyt lemmenpesä alkaa hajota tuulentuvaksi. Chantal on näyttänyt salaiset taipumuksensa - jotka eivät ole sen salaisempia kuin ikiaikainen flirttailun ja huomionhalu, kauhu vanhenemisesta, kauneuden katoamisesta.

Nainen alkaa saada nimettömiä kirjeitä, joissa salainen ihailija kertoo seuraavansa häntä kuin vakooja. Koska hän on niin kaunis. Chantal kätkee kirjeet rintaliivivarastoonsa ja alkaa jäljittää kirjeiden kirjoittajaa. Jean-Marc taas huomaa, että hänen rakastava katseensa ei riitä, sillä rakastava katse eristää. Chantal kaipaa tuntemattoman katsetta, se katse pitää hänet ihmisten yhteisössä. Mies herää huomaamaan, ettei tunnekaan rakastettuaan. Pariskunta alkaa ensin toistensa tietämättä pelata peliä, he alkavat punoa, juonitella ja tulkita toisiaan. Hatarat illuusiot riittävät pohjaksi päätelmille ja konkreettisille toimille. Toisilleen omistautuneet rakastavaiset alkavat nähdä toisensa uudessa valossa, vaihtuneessa roolissa, tunnistamattomina.

Kunderan Identiteetti on jotenkin asetelmaltaan liikuttavan vanhanaikainen, niin ranskalaisen 60-luvun elokuvan oloinen, vaikka onkin julkaistu vuonna 1998. Tulee mieleen Catherine Deneuve Buñuelin Belle de Jourissa. Diorin jakkupuvuissa hänellä on varakkaan porvarisrouvan aika ja energia miettiä oman syntisen ja kielletyn seksuaalisuutensa toteuttamistapoja. Chantal ja Jean-Marc löytävät erotiikkansa kyllä toisistaan, mutta  tuntematon kolmas osapuoli kiihottaa. Chantal pukeutuu kardinaalinpunaiseen yöpukuunsa ja antaa ruusuntuoksunsa syleillä kaikkia miehiä. Myöhemmin sekin on taas muistoissa nolo kokemus.

Identiteetti hmm? Nimeksi sopisi myös Mies ja nainen. Tätä lukiessani kuulin jostain sen dabadabadaa dabadabadaa, Anouk Aimée laulamassa - jonka melodian Silja Line on sittemmin ominut. Kundera kertoo identiteetistä rakkaussuhteessa. Tavalleen luonteenomaisesti Kundera kuitenkin filosofoi kuin esseissään romaanihenkilöidensä suulla ja ajatuksilla. Kuten Chantalin työpaikan pomon, entisen alfauroksen, sittemmin älyllään hurmaavan miehen esimerkiksi:

Erotiikka on kaupallisesti hyvin monipiippuinen juttu, sillä jos kaikki himoitsevatkin erotiikkaa, kaikki myös vihaavat sitä, sillä se on aiheuttanut heille onnettomuutta, pettymyksiä, kateutta, komplekseja, kärsimystä.

Muita teemoja, joita Kundera onnistuu tähän jotenkin poutapilven tai kesäsateen keveään juoneen ujuttamaan on erotiikan ja parisuhteen monien totuuksien ja valheiden, vapauden ja riippuvuuden ohella lapsen menetys, vanheneminen ja kuolemakin.  Olisivatko sittenkin aika isoja teemoja näin kevyesti luonnosteltuun raamiin ja ohuisiin hahmoihin? Lopputuloksena on epämääräinen crêpe, josta ei tiedä pitäisikö sen olla suolainen vai makea. Ohimennen livahti sekin ajatus, että tämä on kuin parodiaa niin ranskalaisesta parisuhderomaanista. Naisellisuus ja nainen ovat joka tapauksessa Kunderalle erityisen kiinnostavia ja erotiikan liekit roihuavat tässäkin miniatyyrikokoisessa tarinassa. Sitä mikä siinä on olennaista hän pohtii.

Tekevätkö intiimit salaisuudet Chantalista sen ainutlaatuisen olennon, jota hän rakastaa? Eivät. Salaista on se mikä on yleisintä, tavallisinta, toistuvinta ja kaikille ominaista: ruumis ja sen tarpeet, sen sairaudet, sen kiihko, esimerkiksi ummetus tai kuukautiset. Me emme kätke näitä intiimejä puolia häveliääästi siksi, että ne ovat persoonallisia, vaan siksi että ne ovat niin surkean persoonattomia. 

Milan Kundera: Identiteetti
L'identité, 1998. Suomentanut Annikki Suni
WSOY 1998, 147 s

Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns

Läheltä piti, ettei keskeytyneiden kirjojeni pino kasvanut yhdellä. Työlästä oli kahlata läpi Samuelin, Vandadin ja Laiden tarinaa.

                                                            *

Hän on Samuel, sai uuden nimensä myöhemmin, kun isä ei halunnut hänelle Ruotsissa huonoa kohtelua nimensä takia. Koulussa häntä kutsuttiin myös naurulokiksi, koska on sekä ruskea että valkoinen. Nuorimies, parikymppinen, kohta rakastuva mies joka metsästää Tukholman baareissa rakkauden määritelmää, tekee töitä maahanmuuttovirastossa. Puhuu ruotsia, englantia ja arabiaa. Hän asuu Vandadin kanssa ja joutuu maksamaan enemmän vuokrasta kuin pitäisi. Hän chillailee ja hengailee Vandadin kanssa, täydentää kokemuspankkiaan.

                                                           *

Mä olen Vandad. Kaapinkokoinen kaveri, joka bunkkaan Samuelin kanssa. Me asutaan yhdessä, mä maksan enemmän kuin Samuel. Mä vannon. Samuel lupaa, muttei maksa. Mulla on velkaa ja duunia muuttofirmassa. Kun Samuel rakastuu, en enää näe häntä.

                                                           *

Mä olen Laide, pidemmin Adelaide. Palasin Brysselistä takaisin Tukholmaan, vaikka Tukholma on yks perseenreikä. Det är den enda staden i världen där spädbarn lär sig hur man undviker blickar. (Mitä ihmettä! Ruotsissakin. Tämä alkoi kyllä suomalaista naurattaa, kun kuvaus oli sitä miten meitä kuvataan.)  Olen tulkki. Töitä piisaa koska maahanmuuttajiakin. Tapaan Samuelin - ja sen mukana myös Vandadin vaikka en haluaisi. Me, Samuel ja mä, rakastutaan.

                                                          *

Mä olen Pantteri, Samuelin ja Vandadin kamu, Berliiniin muuttanut taiteilija. Me tavataan bailataan täällä Berliinis, otetaan kuppii ja kaikkee.

                                                          *

Minäkin, tunisialais-ruotsalainen kirjailija, tämän tarinan kertoja, asun Berliinissä, samassa talossa kuin Pantteri. Minä yritän tässä rekonstruoida Samuelin viimeisen päivän tapahtumat.

                                                          *

Tarinan sirpaleet, parista rivistä parin sivun mittaisiin erotellaan tämmöisillä tähdillä *

On kyse tämän kaksi-kolmikymppisten porukan touhuista Tukholmassa. Samuel on kaikkien tarinanpalasten objekti, koska jo alussa on selvää että hän kuolee auto-onnettomuudessa ja sitä edeltänyttä aikaa sekä viimeistä päivää kootaan palasista. Ihan selvää ei heti ole kuka on äänessä milloinkin, mutta se ei ole ongelma. Mitä pidemmälle tarina kehittyy, sen helpompi on nähdä kuka nyt puhuu. Samuelin kuva rakentuu näiden kavereiden jutuista, jotka kirjailija on 'haastattelemalla' koonnut. Teemoina on samoja kuin Murakamin Norwegian Woodissa: nuoruus, rakkaudet, ystävyys. Elämisen ehdot, raha. Kommenteissa vilahtavat myös 'haastateltujen' vaatimukset maksusta kun kerran  suostuvat antamaan kirjailijalle tietoja tapauksesta. Kaikkien on elettävä ja kaikki keinot käytetään.

Maahanmuuttajataustainen yhteisö kasvaa Laiden ja Samuelin rakastuessa. Samuelin mummon mukana dementiakin astuu näyttämölle.  Mummo vastustaa dementiaosastoa ja ajokortin peruutusta. Mutta. Siinä missä Murakami tekee syvällisen ja herkän kuvan nuoruuden tienristeyksistä, Khemiri kirjoittaa samoista teemoista  kuivaa ja pitkästyttävää lätinää. Johtuuko se nuoruudesta, kirjailijan siis, en tiedä. Romaani on löysä ja lörpöttelevä. Tai ehkä tyypit ovat jotenkin tylsiä. En vain kiinnostu heistä. Monet ovat kliseisiä: puolirikollinen luuserikaveri, dementti mummu, maahanmuuttajanaisten touhut. Polttivat talonkin. Jopa rakkaus, sen alku ja sen loppu, on latteaa kuin tämä räntäsade. Olin lukenut romaanista kolmasosan, kun luin, vastoin periaatettani (eihän sitä yleensä kaipaa toisen kokemusta kesken omaa lukemista), Ompun arvion. Tuntui mukavalta lukea sentään vähän samantapaisesta kokemuksesta. Olinhan hieman hämmentynyt, kun romaani on sentään palkittu: 2015 August-priset. Minulle tämä oli oli aika yhdentekevä lukukokemus.

Allt jag inte minns nimenä sopii konkreettisesti parhaiten kuvaamaan mummun katoavaa muistia, mutta yhtä hyvin kaikkien eri tavoin muistamaa Samuelia, herkkää, myötäilevää, yksinäistä, heikkoa, falskia (Laide), itseään tarkkailevaa nuorta miestä, joka pettyy sekä rakkauteen että ystävyyteen. Nuorimies inhoaa itsekontrolliaan mutta ei uskalla päästää irti. Kunnes tekee sen.


Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns
Albert Bonniers förlag 2015, 332 s

Mikaela Strömberg: Sophie

Sophie von Behse syntyy monikulttuurisessa Pietarissa saksalaiseen papin perheeseen vuonna 1828. Kolmetoistalapsiseksi kasvaneen perheen temperamenttisen esikoistyttären elämän kronikkaa kerrotaan romaanissa neljätoistavuotiaasta alkaen lähes hamaan loppuun, Pietarista Suomen maaseudulle, Lapinjärveltä muihin itäisen Uudenmaan maakunnan pitäjiin. Sophie on todellinen historiallinen henkilö. Hänet on haudattu Lapinjärven toisen kirkon hautausmaalle. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että heidän joulurituaaleihinsa kuului hänen lapsuudessaan sytyttää kynttilät myös tämän haudalle. Sukulaisuussuhdetta ei ole, mutta Mikaela Strömbergin lapsuudenkoti on lähellä ja ratsastusmaisemat ovat risteilleet Sophien maatalon mailla.

Sophie on romaanin alussa jo tsarevits Aleksanterin, tulevan tsaari Aleksanteri II:n huomion herättävä kaunotar. Hän on hyvän pappisperheen monta kieltä taitava, kouluja käynyt tyttö ja siksi sopiva jo avioituneen, tulevan tsaarin lasten seuraneidiksi. Ja sitä kautta helposti myös isän seuraneidiksi. Skandaali ei pysy salassa, eikä tsaarilla ole hätää, mutta tytön tilanne on toinen. Vanhemmat pelastavat tytön maineen vanhalla konstilla, nopealla avioitumisella. Saksalaisella papilla on laaja verkosto ja siihen kuuluu hollantilaisen kauppiassuvun, Kauppatalo Smelt, Engbert & Co:n sopivan ikäinen sukulaispoika, levoton aloitteleva kauppamies Engbertus Jansen. Sen verran levoton, että sukulaiset Hollannista ovat mielellään lähettäneet hänet Pietariin setänsä hoteisiin. Niin nuoret, 15 ja 25 v, toisilleen tuntemattomat naitetaan ja varmemmaksi vakuudeksi myöhemmin- ei ole tsaarinkaan enää niin helppoa päästä lähelle - nuoripari muuttaa Suomen maaseudulle. Tyttäriä alkaa syntyä, mutta yksikään ei lopulta ole tsaarin, vaikka se oli lähellä. Intohimo oli molemminpuolista.

Alussa romaani vaikuttaa todella vikkelästi läpilaukatulta historiallisen henkilön elämäkerralta. Vähän kuin dramatisoitu dokumentti. Pappilan perheen arki Pietarissa vilisee ohi välähdyksinä sieltä täältä. Pappi istuu välillä rauhoittumassa sikaria tuprutellen tutun kauppiaan salongissa, Sophie hoitaa sisaruksiaan ja tsaarin lapsia kadun toisella puolella. Välillä paperinukkemaiset hahmot lausahtavat muutaman mein Gottilla koristellun repliikin kuin elävöittääkseen museaalista olemustaan. Tässä vaiheessa mieleen nousi Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää, jonka punaposkinen ja aapiskirjamainen pappispariskunta jätti minut kylmäksi. Mutta kuinka ollakaan, Mikaela Strömberg kutoo sittenkin elävämmän tarinan Sophiesta.

Omintakeinen kerrontatapa, jossa kertojan ääni lausahtaa muutamissa välikkeissä että eipä nyt mennä asioiden edelle tai palataanpa nyt oikeudenkäyntiin, tai niin, joku saattaa olla kiinnostunut kuinka kävi näissä tapauksissa, joissa Jansen oli mukana, sopii sittenkin mukavasti romaanin tunnelmaan. Se tuo kirjaan kuin lämpimän mausteen, kanelin tai rommin aromeja. Kuin oltaisiin jossain vanhojen kirjojen ja jalopuisten mööpeleiden salongissa kuulemassa tästä elämästä, mutta niin että se sittenkin vie kokonaan sinne, sinnikkään Sophien maailmaan. Josta salongit olivat sittemmin kaukana.

Paperinuket alkavat sittenkin elää. Sophie on tsaarista päästään pyörällä ja kaikki mitä he tekevät on ihanaa. 'Och de var lika heta båda två, svettiga vid hårfästet och alldeles genomvåta av lidelse, oj herregud ändå.'  Kauppias Egbert Smelt ei koskaan kerro niistä raaoista ajatuksista, mitkä hänen päässään pyörivät, kun tsaarin kanssa suhteeseen haksahtanut tyttö ja epäilyttävä sukulaispoika vihitään. Dialogi ei edelleenkään vie tarinaa, se on säästeliäästi mutta luontevasti annosteltua. Paikallismurteita Suomen maaseudulta 1800-luvun puolivälissä. Sytningsdemoiseller - mäkitupalaiset? - ja kruununvoudit heittävät repliikkinsä, kun Sophien toisten valitsema puoliso Engbertus osoittautuu rähinäviinaan mieltyväksi ja sotkeutuu aina uusiin juttuihin, joita sitten joutuu virkavallan edessä selvittelemään. Kuppakin vaivaa. Sophie on loppuun saakka määrätietoinen nainen. Venäläisestä upseeristakin on iloa, onhan Sophie vasta 3-kymppisenä jo viiden ison tytön äiti, ei mikään mummu. Etupäässä hän kuitenkin keskittyy tytärkatraansa elättämiseen ja kouluttamiseen, maanviljelyyn, ja löytää vielä lisätienestejä kätilön hommista. Näkökulma on etupäässä Sophien, mutta ei miestäkään, Engbertus Jansenia ole kokonaan juopon pahvikuvaksi karrikoitu. Ei, kyllä hänelläkin on hetkensä tämän viisaan kronikoitsijan kertomuksessa. Se tekee romaanista sivu sivulta mielenkiintoisemman.

Det var inte Jansens fel. Att Sophie vantrivdes på Kulla var inte hans fel. Hon sa ingenting, hon var som en isdrottning hela kvinnan. Engbertus hade svårt att stå ut med hennes tystlåtenhet, hennes märkliga martyrskap.

Romaani etenee lyhyinä parin sivun lukuina, joissa, niissäkin, on hauska vanhahtava otsikointi: Jansen i slagsmål med smeden Weckman och Sophie möter Prozenko. Vanha aika agraariyhteiskunnan terminologioineen ei ole enää ihan selkeää suomenkielisenäkään, joten tässä saattoi jäädä muutama pähkinä pureksimatta, mutta ei haitannut kokonaisuutta. Ajankuvaa täydentävät monet havainnot luonnosta oikeustuvan käräjille. Oli innostavaa lukea Sophien elämän kronikka.

Mikaela Strömberg: Sophie. Roman
Schildts & Söderströms 2015, 277 s

Luiz Ruffato: Tekokukkia

Brasilialaisen kirjailijan toisesta suomennetusta romaanista tunnistaa kyllä esikoisromaanin Rutosti hevosia käsialan. Luiz Ruffato on varsinkin Euroopan ulkopuolisen maailman urbaani vaeltaja. Sen takia hän on täältä katsottuna myös eksoottisen värikäs kirjailija valaisten pienissä kertomuksissa keveästi  mutta terävästi meiltä kaukana olevia maailmankolkkia ja samalla universaaleja inhimillisiä kokemuksia.  Alaotsikkona on Matkoja vieraalla maalla.

Romaanin kokijaksi kirjailija nostaa Dório Finetto-nimisen insinöörin ja Maailmanpankin projektikonsultin. Johdannossa kirjailija kertoo saaneensa tältä kirjeen, jossa maailmaa kiertänyt mies pyytää Ruffatoa kokemustensa kirjalliseksi tulkiksi. Sitä seuraa mainittu kirje ja romaani on siis kirja kirjassa. Sitä voi miettiä, onko tämä totta mutta turhaahan se on. Kohde ei tunnista itseään kirjalijan laatimasta muistiosta. Heijastaako väite elämäkerran kohteen leikkisyyttä vai elämäkerturin kyvyttömyyttä, siinäpä kysymys - kysyy kirjailija.  Ainakin se saattaa heijastaa kirjailijan leikkisyyttä, kun hän haluaa ojentaa lukijalle kimpun tekokukkia. Dório Finetton tarinat ovat mielenkiintoisia pieniä novelleja joka tapauksessa.

Dório Finetto kertoo tapaamiensa ihmisten kohtaloista. Varakas, työpaikkansa kautta maailmaa kiertävä mutta yksinäinen ja juureton matkaaja kuvaa savuisia baareja Sao Paulon kujilla ja Lissabonissa, Rio de Janeiron hotellin aulabaaria, huoltoasemaa lähellä Belo Horizontea. iltapäivää Havannassa. Hän kertoo, miksi täysihoitolan emäntä Hampurissa ontuu, ja sushiaterialla Beirutin Golden Tulip de Villessä tapaamansa Marcelon tarinan. Hän kertoo, miksi Itä-Timorin liian kaunis Susana ei koskaan saanut olla onnellinen. Kuinka englantilaisesta Bobbysta, entisestä palkkasoturista Kongon Katangassa tuli rotanmyrkyttäjä Sao Paulossa.

Maailmanmatkaaja on hiljainen kuuntelija, jolle satunnaiset kulkijat vuodattavat syvimmät salaisuutensa. On jokunen toteutunut unelma - vauras ranskalaisnainen löytää argentiinalaisen tangon - mutta enemmän murskaantuneita. Ihmiset sinnittelevät marginaalisissa olosuhteissa. Tiellä kulkee monia riitaisten perheiden yksin jättämiä. Kadonneiden isien hylkäämiä poikia, jotka kantavat elämän mittaista haavaa: pelko hylätyksi tulemisesta pakottaa lähtemään itse ensimmäisenä. Jossain tarinassa sivutaan myös poliittista vainoa Argentiinassa, ja mm sen seurauksena pakolaisuutta.

Rakastin muutamaa naista, mutta minua piinasi pelko hyljätyksi tulemisesta, joten luovuin heistä aina ennen kuin he ehtivät jättää minut... Kärsin tässä päivässä, jotta ei tarvitsisi riutua tulevaisuudessa...

Romaanin tunnelma ei kaikista koskettavista, itkettävistäkin kohtaloista huolimatta ole murheellinen. Humoristisille näkökulmille löytyy aina aurinkoläikkänsä. Luiz Ruffato on hieno kirjailija.


Luiz Ruffato: Tekokukkia
Flores artificiais, 2014, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2015, 176 s

Bea Uusman Naparetki ja retkeilijän aiemmat seikkailut

Aamun HS/Suvi Ahola  kertoi mielenkiintoisen historiatiedon Salomon August Andréen varhaisemmista tutkimusretkistä. Sama mies, jonka kohtalokkaasta naparetkestä Bea Uusma kirjoitti palkitussa kirjassaan Naparetki. Minun rakkaustarinani.

Kirjasta sai mielestäni sen kuvan, että Tukholman kuninkaallisen patenttiviraston yli-insinööri ei ollut tehnyt mitään koelentoja vetypallolla ennen viimeiselle retkelle lähtöään. Sillä nimenomaisella pallolla ja sen materiaalilla ei hän ollutkaan lentänyt. Kotkaksi ristitty pallo lensi ensi kertaa. Se oli tehty laboratorio-olosuhteissa testatusta silkkikankaasta. Sen sijaan hän oli lentänyt sianrakosta tehdyllä vetypallolla, Svealla.  Korpposeen päätynyt pallo on kuulemma vielä olemassa Andréesta kertovassa museossa Ruotsin Grännassa. Ja sekin lento oli siis mahalasku ja sisälsi samantapaisia hämmentäviä yksityiskohtia, kuin myöhempi katastrofi, kuten jutusta voi lukea. Noita koelentoja oli joka tapauksessa tehty jopa yhdeksän. Korppoon Brunskärille tehdyn lennon satavuotisjuhlia vietettiin vuonna 1993 ja siellä oli juhlapuhuja Elisabeth Rehnin lisäksi toistakymmentä kuumailmapalloa Ruotsista ja Suomesta.

Kirjan lukeneen näkökulmasta tuo tausta on kiinnostava. Outoa, että kirjailija on valinnut rajata sen kokonaan pois tuosta viisitoista vuotta kestäneen tutkimuksen jälkeen tekemästään kirjasta, kun siinä koko porukan taustoja on kuitenkin tutkittu ja niitä kirjassakin kerrotaan.






 Kuvat Iniöstä

Elokuvissa: The Revenant

Leonardo DiCaprio on ihana vaikka tervassa ja höyhenissä pyöritettynä

Vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan nimi, The Revenant olisi käännetty suomeksi. Kostaja. Mutta se merkitsee ilmeisesti myös aavetta, kummitusta. Siis Aavekostaja. Huuliharputon kostaja.

Alejandro González Iñárritu suuntaa kameransa sadanviidenkymmenen vuoden takaiseen Pohjois-Amerikkaan. Turkismetsästäjät ja intiaanit törmäilevät pohjoisissa metsissä ja vuorilla. Talvi tulee. Tuliaseet paukkuvat ja nuolet singahtelevat. Vauhkot hevoset kaiken keskellä. Leonardo DiCaprio esittää Glass-nimistä heppua, jolla on ns. puoliverinen poika. Glassilla on siis epämääräinen ei-valkoinen menneisyys, joka risoo erityisesti yhtä porukasta. Glassilla on ilmeisesti juuri tuon menneisyytensä takia paras tieto maastosta. Hän törmää kuitenkin harmaakarhuun poikineen ja niinpä hän on kohta hyvin raadeltu ja makaa nallen alla. Porukka joutuu seuraavassa hetkessä massiivisen inkkarihyökkäyksen kohteeksi. Henkihieverissä makaavaa, kannettavaa Glassia ei jatkossa hyvällä katsota, hän on taakka, epäilyttävän poikansa kanssa. Ei varsinkaan tuo yksi katso häntä hyvällä. Roiston rooliin puettu on totaalinen niljake, hän ei edes usko Jumalaan. (Meksikolainen ohjaaja on epäilemättä katolilainen.). Hänelle on pyhää vain oma nahka ja omat nahat. Dramaattisten käänteiden jälkeen Glass raahautuu tolpilleen ja alkaa koston siivittämä takaa-ajo intiaanien nuolia ja valkoisten - sekä englantilaisten että ranskalaisten - kuulia väistellen. Välillä intiaanien kanssa vietetty menneisyys, valkoisten tekemät rikokset ja intiaanien mystiset rituaalit sekoittuvat puolikuolleen Glassin uniin ja näkyihin.

Ihan vaan kesyä lähimetsikköä 

Elokuva näyttää upeita talvisia maisemia, vuoria, lumisia puita, vuolaita virtoja, puroja. Ja Leonardo se vaan nousee pintaan kuin korkinpala. Hän nousee karhun alta, haudasta puoliksi jäätyneenä, putoukseen pudonneena ja kurkku auki. Virrasta hän kahlaa entinen karhu yllään ja tähyilee seuraavaa suuntaa. Edessä on vielä paljon koettelemuksia, nuolia ja kuulia. Mutta kosto elää.

Yeah man, aika paljon karskia äijää vipeltää, verenvuodatusta ja väkivaltaa ei voi välttää.  Mutta kypsempikin naisihminen jaksaa istua 2.5 tuntia, lopulta jalat ristissä, veriroiskeita ja suolenpätkiä väistellen hyvän asian vuoksi.

Kyllä Leonardo on Leonardo vaikka näinkin tarjoiltuna: jyrkänteeltä hepon selässä syöksyneenä, sen saman hepon sisällä kylmää pitämässä, sen jälkeen kun on kiskaissut sieltä isommat elimet tilaa viemästä. Niin ja räkä jääpuikoiksi jäätyneenä ja hampaat keltaisina.



Mies ei kiinnostunut elokuvasta kun ei kerran Kate Winslet esitä sitä karhua.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Oi nuoruus, sen kauneus ja kauheus, sen sulo ja kipeys! En löydä proosallisesta sanavalikoimastani riittävästi runoa kuvaamaan Haruki Murakamin Norwegian Woodin herkkää nuoruuden peiliä, peiliä joka heijastaa nuoruuden olemuksen paremmin kuin mikään mitä olen lukenut. Se on kuin romaaniksi tullut laulu, niin tarkkaan se onnistuu olemaan yhtä Lennon & McCartneyn kappaleen haikeansuloisen tunnelman kanssa.

I once had a girl or should I say she once had me. She asked me to stay and she told me to sit anywhere.

Norwegian Wood soi taustamusiikkina kun Boeing 747 laskeutuu Hampuriin vuonna 1987. Toru Watanabe alkaa muistella itseään, 19-vuotiaana, kohta kaksikymppisenä tokiolaisena opiskelijana vuonna 1969. Opiskelijaelämä 60-luvun lopun Japanissa on kuin Suomessa, Ruotsissa ja vaikka Ranskassa. On sattumanvaraisia kohtaamisia, uusia ystäviä, outoja tapoja: huonekaverina on siisteysintoilija, lähes koulukiusattu karttoja piirtävä Kamikaze, toinen opiskelijatuttavuus on ylimielinen nousukiitoansa aloitteleva Nagasawa. Kamikazen omituisuuksilla Watanabe kerää pisteitä naurattamalla niillä muita kavereitaan ja samalla soimaa itseään raukkamaisuudesta. Naokon ja Kizukin, lapsuudesta saakka yhdessä kulkeneen pariskunnan kautta Torun elämään hiipii saavuttamaton rakkaus, ja sen takana vaaniva kuolema. Kaksi nuorta naista, hauras ja rikkinäinen Naoko, elinvoimainen Midori merkitsevät Torulle kahta eri polkua. Kuinka syvälle ihmisen pitää seurata kuolemaan vihkiytyvää, elämästä vieraantuvaa rakastettua? Onko tämän käsitys elämästä jotenkin painavampaa kuin elämän aalloilla kevytmielisemmin keikkuvan? Toru on valmis seuraamaan Naokoa pitkälle, pienestä kirjelappusesta.

Murakami kirjoittaa elämänvaiheesta, jolloin tiet vielä aukeavat moneen suuntaan, mutta niin aukeavat kuilutkin. Ja antaa sille koko sen arvokkuuden joka sille kuuluu. On kimaltelevaa ensirakkautta, konkreettista ja kaunista erotiikkaa. Kuinka paljon kaksikymppinen seksiä ajattelee? Paljon. On pettymystä, kärsimystä, menetyksiä, menetyksistä toipumista. Kaiken sen kohtaamista. Ja huulenheittoa, viskin ja brandyn siemailua, musiikin kuuntelua, kokkaamista. Nuudelia ja sukiyakia. Naokon maisema vie hoitolaitokseen jossain Kioton lähellä vuorilla, eristyksiin. Reiko on Naokon ystävätär joka soittaa kitaraa, ja kertoo tarinoita omasta elämästään kuin Sheherazade.

Toru vaeltaa rakkauksiensa perässä, on kadottamassa ne molemmat, toisen kuolemalle, toisen elämälle. Naoko on kirjeiden päässä jäisessä maisemassaan, Midori keskellä Tokion 60-luvun opiskelijaelämän kuohuntaa. Japanissakin vasemmistolaiset älyköt alkavat papukaijoiksi vastaansanomattoman dogmin äärellä ja alkavat karsia oikeita ja vääriä seuraajia. Midori saa tarpeekseen älyköistä; naisille on tässäkin vallankumouksessa varattu perinteinen rooli, heidät saadaan kilpailemaan parhaista riisipalloista joilla syöttää guruja.

Niin, kaiken kauniin, ikuisen, filosofisen - Euripides ja muut - lisäksi romaani on vielä hauska. Ja dialogit mahtavia.  Kuinka täydellistä!

Arvaa mikä pornoleffoissa on parasta?
En osaa arvata.
Aina kun alkaa seksikohtaus, kaikki nielaisevat yhtä aikaa, Midori sanoi. Rakastan sitä ääntä! Se on niin herttaista!

Satuin tätä lukiessani lukemaan Aleksis Salusjärven blogikirjoituksen Halusin tappaa itseni mutta kliseinen lyriikka pelasti henkeni. Hän kirjoittaa keski-ikäisistä, jotka jälkiviisaasti säälittelevät nuoria kokemattomuudesta, siitä kuinka vähäpätöisiltä näiden ongelmat myöhemmin näyttävät, vaikka juuri keski-ikää edeltävä aika on kohtalokas. Kaikki voi olla yhtä kriisiä ja ne valinnat sitten määrittelevät ihmisen koko loppuelämän. Siitä ajasta Murakamikin kertoo. Ei yhtään vähemmästä. Salusjärvi löytää lohtua Coldplayn lyriikasta, Watanabelle se on Norwegian Wood. Tai sitten taustalla soi, tai Reiko soittaa kitaralla Simon & Garfunkelia, Creamia, Doorsia, Bob Dylania, taas Beatlesiä, Proud Maryä  - kaikkia noita koko maailman omaksi juuri silloin syntyneitä klassikoita.

Kuinka universaali tämä nuoruuden kokemus on, toiseen aikaan syntyneiden kokemuksena, en tiedä. Satun olemaan samanikäinen kuin Toru Watanabe kirjassa sinä aikana, ja Murakami. Kaikki ne laulut, jotka tässä kaiken etsiskelyssä aikuisuuden kynnyksellä soivat, soivat itsellänikin silloin, parikymppisenä. Ja siksi myös ne tunnelmat ovat niin koskettavia. Mutta ei ainoastaan siksi. Romaani kertoo taidokkaasti ja lämmöllä väkevästä elämänvaiheesta. Niinhän se on, että sitä ei koskaan sillä hetkellä tiedosta, kuinka mullistava ja dramaattinen aika se on, kun kotkanpoika lähtee lentoon, siipisulat kiiltävinä mutta vielä osittain untuvan peitossa.

Kauan on kestänyt tämän helmen saapua meille suomennettuna. Romaani on ilmestynyt jo vuonna 1987, englanniksi vuonna 2000 ja siitä suomennettu vuonna 2012. Siinä on hyvätkin puolensa. Sen kieli on nyt luettuna hyvin luontevaa. Hyvä suomennos Aleksi Milonoffilta.

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 1987
Suomentanut englannista Aleksi Milonoff
Tammi 2012, 426 s