Sivut
▼
keskiviikko 24. helmikuuta 2016
Milan Kundera: Identiteetti
Olemisen sietämättömän keveyden paras asiantuntija Milan Kundera syntyi Tšekkoslovakiassa ja muutti Ranskaan vuonna 1975. Pienoisromaani Identiteetti on hänen toinen ranskaksi kirjoittamansa romaani.
Miehet eivät enää käänny katsomaan minua, toteaa Chantal itsekseen ja huomaamattaan ääneenkin, Jean-Marcille. He ovat pariisilainen avopari. Chantal on jo kokeneempi, eronnut uranainen. Jean-Marc on boheemin oloinen mies ja nuorempi, siksi rakkaussuhteessa itsensä vahvemmaksi kokeva mutta taloudellisesti riippuvaisempi. Lausahduksesta lähtee purkautumaan sarja väärinkäsityksiä pariskunnan välille, mustasukkaisuuden ja nöyryytyksen, vallan- ja vapaudenhalun kamppailu. Tiiviinä siihen asti pysynyt lemmenpesä alkaa hajota tuulentuvaksi. Chantal on näyttänyt salaiset taipumuksensa - jotka eivät ole sen salaisempia kuin ikiaikainen flirttailun ja huomionhalu, kauhu vanhenemisesta, kauneuden katoamisesta.
Nainen alkaa saada nimettömiä kirjeitä, joissa salainen ihailija kertoo seuraavansa häntä kuin vakooja. Koska hän on niin kaunis. Chantal kätkee kirjeet rintaliivivarastoonsa ja alkaa jäljittää kirjeiden kirjoittajaa. Jean-Marc taas huomaa, että hänen rakastava katseensa ei riitä, sillä rakastava katse eristää. Chantal kaipaa tuntemattoman katsetta, se katse pitää hänet ihmisten yhteisössä. Mies herää huomaamaan, ettei tunnekaan rakastettuaan. Pariskunta alkaa ensin toistensa tietämättä pelata peliä, he alkavat punoa, juonitella ja tulkita toisiaan. Hatarat illuusiot riittävät pohjaksi päätelmille ja konkreettisille toimille. Toisilleen omistautuneet rakastavaiset alkavat nähdä toisensa uudessa valossa, vaihtuneessa roolissa, tunnistamattomina.
Kunderan Identiteetti on jotenkin asetelmaltaan liikuttavan vanhanaikainen, niin ranskalaisen 60-luvun elokuvan oloinen, vaikka onkin julkaistu vuonna 1998. Tulee mieleen Catherine Deneuve Buñuelin Belle de Jourissa. Diorin jakkupuvuissa hänellä on varakkaan porvarisrouvan aika ja energia miettiä oman syntisen ja kielletyn seksuaalisuutensa toteuttamistapoja. Chantal ja Jean-Marc löytävät erotiikkansa kyllä toisistaan, mutta tuntematon kolmas osapuoli kiihottaa. Chantal pukeutuu kardinaalinpunaiseen yöpukuunsa ja antaa ruusuntuoksunsa syleillä kaikkia miehiä. Myöhemmin sekin on taas muistoissa nolo kokemus.
Identiteetti hmm? Nimeksi sopisi myös Mies ja nainen. Tätä lukiessani kuulin jostain sen dabadabadaa dabadabadaa, Anouk Aimée laulamassa - jonka melodian Silja Line on sittemmin ominut. Kundera kertoo identiteetistä rakkaussuhteessa. Tavalleen luonteenomaisesti Kundera kuitenkin filosofoi kuin esseissään romaanihenkilöidensä suulla ja ajatuksilla. Kuten Chantalin työpaikan pomon, entisen alfauroksen, sittemmin älyllään hurmaavan miehen esimerkiksi:
Erotiikka on kaupallisesti hyvin monipiippuinen juttu, sillä jos kaikki himoitsevatkin erotiikkaa, kaikki myös vihaavat sitä, sillä se on aiheuttanut heille onnettomuutta, pettymyksiä, kateutta, komplekseja, kärsimystä.
Muita teemoja, joita Kundera onnistuu tähän jotenkin poutapilven tai kesäsateen keveään juoneen ujuttamaan on erotiikan ja parisuhteen monien totuuksien ja valheiden, vapauden ja riippuvuuden ohella lapsen menetys, vanheneminen ja kuolemakin. Olisivatko sittenkin aika isoja teemoja näin kevyesti luonnosteltuun raamiin ja ohuisiin hahmoihin? Lopputuloksena on epämääräinen crêpe, josta ei tiedä pitäisikö sen olla suolainen vai makea. Ohimennen livahti sekin ajatus, että tämä on kuin parodiaa niin ranskalaisesta parisuhderomaanista. Naisellisuus ja nainen ovat joka tapauksessa Kunderalle erityisen kiinnostavia ja erotiikan liekit roihuavat tässäkin miniatyyrikokoisessa tarinassa. Sitä mikä siinä on olennaista hän pohtii.
Tekevätkö intiimit salaisuudet Chantalista sen ainutlaatuisen olennon, jota hän rakastaa? Eivät. Salaista on se mikä on yleisintä, tavallisinta, toistuvinta ja kaikille ominaista: ruumis ja sen tarpeet, sen sairaudet, sen kiihko, esimerkiksi ummetus tai kuukautiset. Me emme kätke näitä intiimejä puolia häveliääästi siksi, että ne ovat persoonallisia, vaan siksi että ne ovat niin surkean persoonattomia.
Milan Kundera: Identiteetti
L'identité, 1998. Suomentanut Annikki Suni
WSOY 1998, 147 s
Fanitan Kunderaa. Identiteetti on upea kirja. Pitäisi blogata lisää. Luin Identiteetin Rhysin kanssa samaan aikaan, sopivat hyvin yhteen tunnelmaltaan.
VastaaPoistaKyllä, Kundera on tyylikäs ja hyvin tunnistettava.
VastaaPoistaTästä en ollut ihan varma, häilyin tunnelmissani; välillä romaani tuntui sanovan jotain tärkeää penkoessaan persooniensa mielen syövereitä, välillä se vaikutti aika ohuelta ja mitäänsanomattomalta. Hyvin ranskalainen, sen mukainen tunnelma minkä ranskalaisuudesta olen kerännyt vuosikymmenten varrella, kirjoista ja elokuvista. Jossain muistin Modianon, jossain oli ripaus Madame Bovarya.
Identiteetin lukemisesta on aikaa jo paljon, mutta muistelisin tämän olleen ihan suhteellisen suuri kokemus. Enempää en nyt pysty sanomaan.
VastaaPoistaJatkan omani setvimistä: paljon omaperäistä essehdintää mutta puitteet sille köykäiset ja välillä tuntui että ne eli juoni veti pohjaa filosofoinnilta. Mutta jälki jäi, että siinä mielessä ei ollenkaan mitäänsanomaton.
VastaaPoista