Toukokuisen Helsinki Lit-tapahtuman lauantaissa minulle kiinnostavin oli Sara Stridsbergin ja Claes Anderssonin keskustelu. Claes Andersson oli luonteva haastattelija, runoilija-kirjalija-psykiatrina, joka on itse kirjoittanut ja puhunut paljon mielen järkkymisestä, herkkyydestä, hulluudesta. Sara Stridsbergistä uutisoitiin meilläkin jokin aika sitten, kun hänet kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan, jota kutsua hän ei miettimättä hyväksynyt. Hän on ansioitunut ja palkittu kirjailija. Hänen uusin romaaninsa on omaelämäkerrallinen Beckomberga, joka oli Helsinki Lit
-keskustelun aiheena. Beckomberga oli Tukholmassa sijaitseva valtava mielisairaala, joka suljettiin vuonna 1995 kuusi vuosikymmentä toimittuaan. Näkökulma romaanissa on ilmeisesti toinen kuin mitä näistä isoista laitoksista nykyään yleisesti ajatellaan. Positiivisempi, ymmärtävämpi. Näin ymmärsin keskustelusta. Kirjaa en saanut ostettua, koska se myytiin tilaisuudessa loppuun ennen kuin pääsin tiskille. Ostin sen sijaan Darling Riverin, johon sain oikein söpön signeerauksenkin. Vai miten tuohon nuolen lävistämään sydämeen nyt pitäisi suhtautua?
Ehkä symboli kirjailijan signeerauksessa kertoo siitä, mistä romaanikin: tuskasta. Via dolorosaa ajaa outoja pareja, tiettömillä teillä, Darling Riverin mutaan päättyen, ilman päämäärää. Alaska on välistä päämäärä, mutta saavutaanko sinnekään? Ensimmäinen pari on isä ja teini-ikäinen tytär Lo, jotka lähtevät usein yöllä ajamaan, isän levottomuuden ajamana. Samalla poimitaan kyytiin prostituoituja, joita isä nai etupenkillä katsoen samalla peilistä takana istuvaa tytärtä. Tämä taas ottaa rannalla vastaan keitä tahansa miehiä, joita kutsuu veljikseen - isältä oppineena. Isä ja tytär elävät alkoholilla, makeisilla ja leivoksilla. Äiti oli kerran mukana ajeluilla. Hän katsoi miestään ja tytärtään kameran linssin läpi ennen kuin lähti. Isä ja tytär elävät tuhoon tuomittua elämäänsä kuin se olisi ainoa vaihtoehto. Isä on arkkitehti. Lon luhistuvaa elämää ja mädäntyvää ruumista, joka lihoo hiljalleen muodottomaksi, täydentää hitchkockmainen ja dystooppinen luonto: puihin puhkeavat silmut irtoavat nopeasti, mustia lintuja nousee siivilleen, joki virtaa mustana ja liejuisena, musta aurinko hiiltyy taivaalla.
Sjöarnas svala rop genom bilens fönster och fågelskriken tar henne ut ur detta gyttjiga drömlandskap där hon springer över förstörda åkrar med nedfallna ihjälfrusna fåglar. En vägg av gråa moln täcker himlen. Mors hjärta och kista klädd i svart sammet.
Toisaalla, Ranskassa Jardin des Plantesissa, mies, albinon valkea ja epämuodostuneen hintelä, yrittää läpilyöntiä tutkimukselleen simpanssin älykkyydestä. Simpanssi on tarkoitus opettaa piirtämään. Tutkija tekee työtään saadakseen rakkautta, arvostusta ja läheisyyttä. Mitä kiihkeämmin hän sitä tekee, sen kauemmas muut vetäytyvät. Yön pimeydessä tutkijan armoilla oleva simpanssi on myös hänen eroottisten tutkimustensa kohteena. Päivisin hän saa maksaa kalliisti saadakseen edes yhden prostituoidun palveluja. Mutta lopulta hänelle on tärkeää vain mitä tuo pieni simpanssityttö hänestä ajattelee.
Stranden är övergiven och de är ensamma med havet som de var med floden vid Elfenbenskusten en gång. Han står handfallen inför sin avvisade gåva, han ville ge henne allt detta, dessa bågar av vatten och himlen som en gång skyddade henne. Han har hoppats på att hon ska röra vid honom trots att hon aldrig har gjort det tidigare. Han har längtat efter Célestes tunga kropp över hans magra bröstkorg.
Kappaleiden välissä on osuus 'Encyklopedi', jossa puretaan avainkäsitteitä, kuten peili. Peilistä Céleste-simpanssi voi katsoa itseään. Peilin kautta katsotaan auton takapenkille. Mutta lähes-ihmiset, kuten simpanssit, eivät ymmärrä että peili ei heijasta heitä itseään. Sen sijaan kuvaa erehdytään pitämään kadonneena ystävänä tai äitihahmona.
Kolmas levoton kulkija on tuntematon äiti, joka pakenee pitkin moottoriteitä Yhdysvalloista Eurooppaan, Istanbuliin, Wieniin. Hän kirjoittaa kirjeessä, että ei halua asua talossa, joka on vieraan eikä halua nähdä lastaan. Hänenkin leninkinsä nuhjaantuu matkalla, liha katoaa luiden päältä.
Takakannessa romaania kuvataan melankoliseksi romaaniksi lapsesta ilman lapsuutta ja naisesta ilman tulevaisuutta. En saanut selvää neljännestä tarinasta, mutta sellainen siitä löytyy. En pystynyt erottamaan sitä tuosta kolmannesta. Luin DN:n arvostelusta, että neljäs liittyy Nabokovin Lolitaan ja on sen jatkumoa: pedofiili-isäpuolen hyväksikäyttämä Dolores pakenee Alaskaan.
Minusta romaani on lohduttoman ja pimenneen mielen maisemaa. Runolliset kuvaukset luonnosta - kuitenkin vihamielisestä - viimeistelevät liejun harmaaksi värjäämän mekon tytön päällä. Tytön jonka silmätkin sairastuvat lopulta. Hän ei näe itseään peilistä eivätkä muutkaan enää kohta näe häntä. Romaani on niin täynnä rakkaudettomuutta, hylättyjen traumaa, pahoinvointia että lukukokemus oli raskas. Kirjailija kritisoi naisen ruumiin riistoa, nuorten naisten hyväksikäyttöä. En silti tunne tuota naisen kuvaa, jonka Stridsberg näyttää. Olisin keskeyttänyt, ellen olisi viimeisen puolen vuoden aikana tullut hankkineeksi/saaneeksi useita kirjoja, jotka olen tähän mennessä keskeyttänyt. Päätin kestää loppuun asti. Nyt se on kestetty enkä voi lukea seuraavaksi Sara Stridsbergin Beckombergaa vaikka se olisi odottamassa. Oli sen verran vahva myrkkyannos.
Sara Stridsberg: Darling River
Albert Bonniers Förlag, 2010, 327 s
Vai näin sitten kävi. Hmm! Kyllähän tämän jälkeen Niin raskas on rakkaus kauniilla kielellään olisi varmaan suorastaan terapeuttista. Kiinnostukseni tähän teokseen on ollut erityisesti tuon Lolita-homman kautta, mutta se näkyykin olevan tässä nyt vain pieni osanen. No katsotaan, luen tämän kyllä varmaan joskus.
VastaaPoistaJoka tapauksessa ilahduttaa, että esittelit tämän kirjan, niin tiedän minäkin tästä vähän enemmän.
Niin, raadollisen löyhkäävän rappion kuvaus herätti minussa vain kauhua ja inhoa. Ehkä tuo simpanssitutkija ja hänen parinsa oli vähän mielenkiintoisempi osio, siinä tapahtui jotain muutakin kuin vain pudotusta yhä mustempaan.
VastaaPoistaSelailin vähän Beckombergaa ja löysin siitä samaa tyyliä, josta juuri sain tarpeekseni, varsinkin semmoista epämääräistä taustakuvaa; pöly leijuu, käsi on kalpea, iho ohut, verisuonet risteilevät pinnalla, riekaleiset pilvet purjehtivat. Se näyttää hänellä olevan melkein maneeri. - Nyt jotain muuta:)
Hei, Leena/D.m.
VastaaPoistaKatselin tuota kirjaluetteloa, on se valtava. Poimin sieltä tuttuja tekijöitä ja jos sellaisen tekijän kirja sattui olemaan sama, jonka olen lukenut, vertailin ajatuksiamme siitä. Huomasin, että useimmissa makumme juoksivat yhtä jalkaa, tai ainakin samaan suuntaan, vaikka tuot asioita pelkistäen, löytäen kirjan tai jutun ytimen ja painotat täten oikeita kohtia. Olet mainio kirjan tulkitsija. Heti tykästyin tapaasi kirjoittaa. Teet teräviä huomioita. (Sen taidon haluaisin oppia!)
Vaikka yksi kirja oli, jonka tyrmäsit alkuunsa muutamalla lauseella (Herra Darvinin puutarhuri, joka minusta oli hauska ja siitä löytyi mustaa huumoria, ainakin nautin siitä). Mutta tämä ero tuntui vain mukavalta, oli kuin olisit väsähtänyt sen kirjan kohdalla, ja se on inhimillistä noin valtan paljouden keskellä : )
Tämä kirja, Sara Stridsbergin Darling River, saa myös mainiota kyytiä käsissäsi, herättää mielenkiintoa. Ilmeisen hurja kirja, tietysti haluaisin sen lukea, ei ole ainakaan odotukset selontekosi pohjalta liian korkeita. Mitähän tykkäisit minun rakkaistani, kolmikosta Thomas Bernhard, Marcel Proust ja Joyce Carol Oates (jonka Haudankaivajan tytär oli minusta hyvä), esimerkkeinä. Heistä Bernhard ehkä erilaisin, hän valittaa kaikesta, mitä elämässään kohtaa (minusta sitäkin on riemullista lukea!). Oi että mä tykkään kirjoista. Lukisin, lukisin, lukisin aina, jos se olisi mahdollista. Vaikka yhä useamman kirjan olen kylmästi tuupannut pois, joko liian tylsänä tai liian avuttomana.
Piti oikein lukea uudelleen mitä olin kirjoittanut Carlsonista. Herra Darwinin puutarhuri -merkintä on peräisin ajalta ennen blogia ja on todella mitäänsanomaton arvio, mutta kieltämättä ei näköjään tehnyt vaikutusta. Sen sijaan William N oli rennommalla otteella kirjoitettu ja minulle parempi lukukokemus.
PoistaMietin miten Darwin kirjoitetaan, kiitos että oikaisit. Sanotaan että pahin virhe on sen jos sanoo jonkun nimen väärin. Ja tottahan se on.
PoistaMinusta tuntuu, että jatkan kirjahyllyjeni kirjoissa. Sara Stridsberg ei nyt iske. Sain viime vuonna syvän inhon Näkemiin taivaassa kirjan myötä ja en halua kokea samaa.
VastaaPoistaUlla, miten Näkemiin taivaassa liittyy Sara Stridsbergiin? Pierre Lemaitren romaani sodan jälkeisestä Ranskasta. Vai tarkoitatko että siinä oli samantapaista kuvausta? Se oli pientä verrattuna tähän ja siitä sentään noustiin, mutta tässä ei oikein.
PoistaKiitos kehuista Liisu, aina se tuntuu mukavalta. Vähän outoa kyllä että niin ylistät kun itse kirjoitat niin erinomaisesti, ne omat kertomuksesi blogissasisi siis. Nehän ovat tosi hyviä! Minun listanihan on peräisin jo vuodesta 2003, siirsin pienet merkinnät sieltä blogiin. Luen kuitenkin aika vähän verrattuna näihin päivittäisbloggareihin, joita on paljon seuraamissani.
VastaaPoistaNiin, Kristina Carlson on kyllä minulle noita älykkäitä mutta hieman kuivakiskoisia kirjailijoita, joita en ihan tunne omakseni. Kyllä minä siitä osittain muistaakseni pidinkin. Kiitos noista vinkeistä. En usko, että jaksan tuota Proustia. Knausgård saa korvata sen nykyversiona:) Mutta nuo kaksi muuta, kyllä kiitos. Oatesin Blondi on kauan ollut listallani. Bernhard joka valittaa kaikesta kuulostaa oikein kohottavalta. Kiitos tästä Liisu!
Ihailen sinun taitoasi kirjoittaa lyhyesti ja osuvasti ehkä sen takia, kun itse olen liian runsassanainen. Sinä sanot yhdellä virkkeellä sen, mihin minä tarvitsen ainakin viisi virkettä. Sinusta saa kuvan, että olet asiantuntija siinä mitä sanot. Sanoistasi kuvastuu tietoisuus ja varmuus.
PoistaPiti etsiä hyllystä tuo Darwinin puutarhuri, sillä siitä on jo kauan kun olen lukenut sen, ja muistin vain, että se oli kirja, jota oli mukava lukea ja että se oli minusta hyvä. Nyt kun silmäilin sitä sieltä täältä ja luin uudestaan joitakin kappaleita, huomasin, että se on kirjoitettu preesensissä, ja tulee sen takia lähelle. Ja se mikä siinä miellyttää minua on se, että hän on taitava tunnelman kuvaaja. Kun hän kertoo esim. kyläläisistä, hän saa heidät eläviksi ja siinä on aina mukana kuin kätkettynä lievää ja hyväntahtoista huumoria.
"Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi hahtuvaa lentää ilmaan, hän uskoo että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä."
Ja oikeastaan luen mistä kohti tahansa se on omalla hienolla tavallaan hyvin sanottua ja kirjoitettua tekstiä. Carlsonilla on tyyli, jota olisi mahdoton matkia. Siinä ei tapahtumat vie asioita eteenpäin, vaan ihmiset, joita hän kuvaa. Lukija ei edes odota mitään juonta vaan hän pysyttelee ihmisten tasolla ja elää hetken kerrallaan heidän kanssaan.
Siitä, mitä kirjoitit esim. Aki Ollikaisen Nälkävuodesta, olin sen luettuani täysin samaa mieltä, ja kaikista muista mitä ennätin "tarkistaa" tuosta kirjaluettelosta. Se on muuten oivallinen tapa pitää luetteloa lukemistaan kirjoista. Minäkin olen jossain vaiheessa yrittänyt sellaista, mutta aina se on jäänyt keskeneräiseksi.
No onko se nimen väärin kirjoittaminen nyt niin vaarallista, tavallista se on ja jos se ihminen ei nyt ole keskustelussa mukana tai vastapäätä, kuten esim Darwin nyt ei ole, niin pöhh:)
PoistaHassua, kuinka helposti sitä ihailee sitä joka on itselle vastakohta: minä saatan ihailla juuri tuota runsautta, jota itsekin edustat. Siis blogeissa ja keskusteluissa. Kuinka ihmiset löytävät niin valtavasti asioita, jostakin josta itse en niin paljon sanottavaa löydä. Kirjoissa en kyllä pidä runsaasta maalailusta, olen kyllä lakonisen tyylin ystävä.
Jota muuten juuri Aki Ollikainen hyvin edustaa. Kyllä sitaattisi Darwinin puutarhasta ovat hienoja, myönnän. Kaunista kieltä. Ehkä siinä meidän lukemisessa kuitenkin on se ero, jonka mainitset 'lukija ei edes odota mitään juonta'. Minä odotan ehkä sitä sittenkin jotakin. En varsinaisesti juonta, mutta jotain muutosta, jotain tapahtumaa. Teksti etenee ja lopulta tuntuu tasapaksulta ja itse olen sitten jo unelias :)
Vielä vähän: sitä mieltä olen aina ollut, että se on pelkästään rikkautta, että samasta kirjasta ollaan eri mieltä. Hitsi, olisihan se outoa, jos ihmiset ajattelisivat kaikesta samalla tavalla. Eihän se olis edes mahdollista. Mutta on kiva vertailla juuri sitä, miten eri tavalla voi kirjoihin suhtautua. Samoin kun minusta on aina mielenkiintoista kuunnella livenä mitä ihmiset puhuvat. Jokaisella on oma maailmansa jonka portinvartijana on yliminä. Ja yliminujen sieto- sekä venymistaito on yllättävän erilaisia. Jos on kauhean tarkka yliminä se vaikeuttaa elämää ja itsensä ilmaisemista. Saman tekee heikko itsetunto, joka panee ihmisen käyttäytymään omituisesti. Minulla on, tunnustan, tuo viimeksi mainittu. Ei ole hyvä kaveri. Saa olon aina ja joka paikassa epämukavaksi. Kunnioitan ihmisiä, jotka pystyvät seisomaan sanojensa takana. Itse olen aina valmis muuttamaan mielipidettäni (jos sitä yleensä onkaan, ei ainakaan pysyvää.) Tosin, yksi luennoitsija sanoi kuvaamaani vaihtelevuutta joustavuudeksi, kohteliaasti, kun jakoi aiheita johonkin tutkimukseen, jota en muista. "Hei, sinähän voit ottaa tämän aiheen, kun olet niin joustava!" Arvaa, tuntuiko mukavalta kun olin jo tehnyt kovasti töitä aiemmin minulle antamansa aiheen kanssa. Punastuin ja hermostuin mutta en pystynyt sanomaan EI. Kysymys oli aiheiden vaihtamisesta, kun joku ei ollut suostunut ottamaan vastaan hänelle annettua.
VastaaPoistaPitäisi pystyä pitämään puolensa. Mutta aina minusta on tuntunut, että olen Monsieur Plumen naispuolinen vaihtoehto. Monsieur Plume kuuluu kirjailija Henri Michaux'n "henkilökuntaan". Mischaux'a ei näy luettelossasi, mutta ehkä olet hänet tavannut jossain yhteydessä.
(Enempää en vie aikaasi, lupaan, eikä sinun tarvi tähän vastata, sulla on muutakin tekemistä)
Michaux'kin on uusi nimi. Tutustuin nopeasti wikipediassa. Monsieur Plume vaikuttaa kiinnostavalta, ja ihana nimi. - Mielenkiintoisia aiheita nuo, joita vielä heität. Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että harva enää muuttaa mielipidettään, noin niinkuin isoista asioista, arvoista, yhteiskunnasta, vaan tuntuu mukavalta jatkaa siinä poterossa, jonka jossain vaiheessa on itselleen valinnut ja noukkia sitten ympäristöstä kantoja, jotka sitä edelleen vahvistavat
VastaaPoista(pitäis jotain lukee - ny ledamot i Svenska Akademien)
VastaaPoistaNiinpä. Drömfakulteten olisi ehkä parempi aloitus, ellei kaipaa tämmöistä groteskia tyrmäystä alkuun kuin on Darling River.
VastaaPoistaJohan on karmea kirja! Mieleen tuli heti Nabovin Lolita, jonka olen lukenut. Yhä edelleen ihmettelen, kuinka muutamat ihmiset (ei bloggaajia) ovat luonnehtineet Lolitaa "hauskaksi". Aika vaikea havaita pedofiliassa mitään hauskaa. Taisivat olla samoja ihmisiä, joiden mielestä myös Markiisi de Saden Justine on "hauska". En ihan ymmärtänyt.
VastaaPoistaSynkkyden kuvaukset vetoavat minuun kirjoissa ja elokuvissa, mutta ei ihan tällainen yhdistelmä. Enpä taida juosta viivana kirjastoon lainaamaan tätä kirjaa.
Nabokovia tästä olivat siis perehtyneemmät lukijat löytäneet, eli ruotsalaiset kriitikot. Sara Stridsberg oli sympaattisen oloinen keskustelija. Olin niin valmistautunut elämykseen mutta lukiessa tuli haisevaan liejuun hukkumisen tunne. Ja vielä kiukkuinen olo, kun olin päättänyt lukea loppuun ja piti hillitä itseään etten olisi keskeyttänyt kuten kovasti teki mieli. Kirja ei ole sama kuin kirjailija, kaksi eri asiaa.
VastaaPoistaMarkiisi de Sade ei todellakaan ole kaukaa haettua tämän kohdalla. Masokisti pitää olla että tästä tykkää. Kielihän on taitavaa ja paikoitellen kaunista, tyypit on vivahteikkaasti kuvattu, mutta kaikki mikä tapahtuu, on yököttävää.
Hei, täräytinpä sinulle tietokirjahaasteen.
VastaaPoistaKiitos. Saanpahan jotain muuta mietittävää kuin nyt lukemani ei-niin-innostava romaani, jo toinen peräjälkeen joka tekisi mieli keskeyttää :(
VastaaPoistaMutta siis haaste on ihan :)