J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nimettömät, menneisyytensä pesseet ihmiset, mies ja pieni poika saapuvat merimatkan jälkeen tuntemattomaan maahan. Mistä he tulevat ja miksi he ovat lähteneet, se ei koskaan selviä. Perillä puhutaan espanjaa. Poika on matkalla kadottanut sekä äitinsä että kirjeen, joka sisälsi perhetiedot. Mies on ruvennut pojan holhoojaksi sattumalta, muitakaan ei ollut. Uudessa maassa, vastaanottokeskuksessa he eivät saa ensin edes yösijaa, nuori naisvirkailija tarjoaa takapihansa romuvarastoa, yösuojan rakennusmateriaaliksi.

Poika saa maahan tullessaan nimen David, mies nimen Simón. heille merkitään sama syntymäpäivä, saapumispäivä ja arvioidut iät, 5 ja 45 vuotta. Simón löytää työpaikan satamasta; hän pääsee kantamaan viljasäkkejä laivoista sataman varastoon, vaikka onkin huonokuntoinen ja työkavereitaan puolet vanhempi. Simón kulkee pojan kanssa uudessa asuinpaikassaan ja etsii kadonnutta äitiä. Viranomaisista ei ole apua, koska heillä ei ole mitään papereita tai valokuvia mukanaan. Sen sijaan Simón tietää heti tunnistavansa oikean äidin kun tämä löytyy.

Uusi Novillan kaupunki nimeämättömässä maassa vaikuttaa jälkisosialistiselta ja byrokraattiselta. Kaikilla on oikeus samanlaiseen asuntoon ja leipään. Asunnot ovat samanlaisia kerrostaloja. Ihmiset ovat suopeita mutta eivät ystävällisiä, he vaikuttavat epäpersoonallisilta, he ovat vailla unelmia, haluja ja tarpeita. Aika pohjois-korealaista. Simónilla tarpeita on, intiimejäkin. Elena suhtautuu niihin kylmän rationaalisesti, ne ovat tarpeita, jotka hän voi tyydyttää mutta hän ehdottaa Simonille myös bordellia. Elena on naapuri, Fidel-pojan äiti ja viulunsoitonopettaja. He käyvät keskusteluja, joissa Simon edustaa intohimoa ja tunnetta, Elena käytännöllistä järkeä.  Vakaumus, intuitio, itsepetos - mitä eroa niillä on jos niitä ei voi kyseenalaistaa, sanoo Elena. Keskusteluja katkovat David-pojan välikysymykset - Simón mitä varten me ollaan täällä? - joihin Simón vastaa ja joutuu inttämään yhä itsepäisemmäksi käyvän pojan kanssa. Kyseenalaistavat keskustelut naisten ja työtovereiden kanssa sekä Simónin monologit ovat kaiken punainen lanka.

Romaaniin on upotettu värikäs porukka todenmakuisia persoonia. Álvaro Avocado on kaikille ystävällinen työnjohtaja, joka on kaikkiin olosuhteisiin, elämässä ja työssä, tyytyväinen ja uskoo niiden muuttumattomuuteen.

Álvaro suo hänelle raivostuttavan hyväntahtoisen hymyn. "Siellä missä on laivoja, on myös rottia. Siellä missä on varastoja, on myös rottia. Siellä missä meidän lajimme viihtyy, viihtyvät myös rotat. Rotta on älykäs eläin. Sitä voisi sanoa ihmisen varjoksi. On totta, että ne syövät osan meidän purkamastamme viljasta. On totta, että hävikki tuhoaa osan varastosta. Mutta hävikkiä syntyy kaikkialla: pellolla, junassa, laivassa, varastossa, leipomossa. Ei hävikistä kannata hermostua. Hävikki on osa elämää."

Simón ehdottaa muutoksia - nosturin käyttöä - raskaaseen fyysiseen työhön, siitä huolimatta että työntekijät ovat siihen tyytyväisiä. Lopulta hän lyö vetoa muutoksesta, koska ajan ominaisuus on muutos.

 - Jos me puramme viljaa vielä kymmenen vuoden päästä samalla tavalla kuin nyt, myönnätkö, ettei historia ole totta? - Tietysti myönnän, hän vastaa. Painan pääni todellisuuden voimien edessä. Kutsutaan sitä vaikka alistumiseksi historian tuomioon.

Mystisen pikkumiehen, Davidin vaellus Simónin rinnalla kuvitteellisessa espanjankielisessä maassa on värikäs ja koskettaa monenlaisia tarttumapintoja: lapsen kasvatusta, kielen ja matematiikan opetusta, erotiikkaa, työn tekemistä, moraalia ja moraalittomuutta, sattumaa ja fatalismia, lapsen oikeutta valita ja päättää, tyytymistä siihen mitä on ja muutoshalua; abstrakteja asioita, jotka putkahtelevat esiin karuissa ympäristöissä, työmiesten parakissa, sekaisessa kerrostaloasunnossa, selkeästi kuvatuissa konkreettisissa paikoissa ja tilanteissa. Teemat nostavat kysymyksiä,  tuleeko jollekin enemmän merkityksiä ja painoa. Mutta ei, vastauksia ei tule. David-pojan uudet vanhemmat löytävät toisensa korostaessaan rakkauttaan häneen, hänen erikoislaatuisuuttaan ja käydessään taisteluun viranomaisten tasapäistäviä laillisuusmenettelyjä vastaan. Lapsinero, Don Quijoten lukija, numeroita lateleva David itse haluaa mustalaiselämää, kuten vanhempansakin, pakoon pakottavaa virkavaltaa. Keskustelut pitkin vaellusta jatkuvat, uusia erikoisia tyyppejä tulee vastaan, uusia paikkoja, Estrellina  (pikku tähti), Nueva Esperanza (uusi toivo). He etsivät paikkaa jossa aloittaa uusi elämä.

Kun luen Coetzeen uusinta teosta/suomennosta, hänen viileän harkitseva katseensa pureutuu kirjan läpi, takakannesta. Kuten aina, nautin tästä koruttomasta kielestä, joka punoo villejä käänteitä, syöttää ajatuspähkinöitä purtavaksi, kuvaa omituisia kohtaloita niin helpon tuntuisesti. Varsinkin nyt, minusta tuntuu myös, että en selvästikään tajua mitä tällä tarkoitetaan. Arvoituksellinen allegoria? Suorastaan armoton länsimaisen äärirationalismin ja tekopyhän moraalin kritiikissään, sanoo takakansi. Allegoria ei avaudu minulle. Onko tämä kuvaus ihmisen loputtomista valinnoista ja elämän merkityksettömyydestä ilman selkeää motiivia, sellaista kuin kadonneen äidin etsiminen? Erilaiset elämänfilosofiat näyttäisivät käyvän keskustelua. Maa johon päähenkilöt ovat sattuman kautta päätyneet ei anna mahdollisuuksia valintoihin,  se on valmis. Kaikki on keskinkertaista, harmaata ja intohimotonta, eikä tämä keskenään ristiriitainen pienryhmä halua sitä, omista syistään. Tässä lopullisen harmonian maassa mikään muu ei ole mahdollista kuin jäädä paikoilleen.

Romaani ei missään vaiheessa pitkästyttänyt vaan pysyi loppuun asti kiinnostavana, mutta jätti turhautuneen tunnelman; pääni täyttyi kysymysmerkeistä. Suurin kysymys on se, mitä tekemistä Jeesuksella on kirjan nimessä. Kristinusko tai uskonnollisuus ei tule esille. Onko se pelkkää hämäystä?

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus
The Childhood of Jesus, 2013, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2014, 292 s