Sivut

maanantai 1. elokuuta 2016

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä




Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.


Himmlers Hirn heißt Heydrich - Himmlerin aivot ovat Heydrich. Tämä on Laurent Binet'n teoksen nimilyhenteen taakse kätkeytyvä viesti. Ranskalaisen Binet'n unelmien kaupunki on Praha, ei Pariisi. Prahan ja Tšekkoslovakian asukkaat ovat hänen suuren myötätuntonsa kohteena tässä Goncourt-palkitussa esikoisromaanissa. Romaani? Jos tämä olisi elokuva, se olisi helppo luokitella dramatisoiduksi dokumentiksi. Kirjana se käsittelee historiallista faktaa samoin: Natsi-Saksan Tšekkoslovakian miehityksestä  vuonna 1939 alkavaa Reinhard Heydrichin käskynhaltijan uraa Böömin ja Määrin protektoraatissa. Prahan teurastajan, pyövelin, valkoisen pedon jäljet käydään läpi kronologisesti, uutisten, elämäkertojen, muistelmien, kirjeiden kautta. Tapahtumia elävöittävät kirjailijan fiktiiviset dialogit, joita hän sitten pohdiskelee ja antaa niille myös vaihtoehtoisia kulkuja. Kirjailija siis pohtii myös historiallisen tapahtuman kirjoittamista fiktioksi, miettii omaa rooliaan ja suhtautumistaan, vertaa sitä muihin samasta aiheesta kirjoittaneisiin, mm. Jiří Weilin romaaniin Mendelssohn katolla, jossa Heydrichin salamurha tapahtuu taka-alalla.  Luulisi, että tapa olisi omiaan tekemään lukemisesta katkonaista ja väkinäistä. Omituista, että kävi ihan päin vastoin. Vaikka on kyse historiallisesta tapahtumasta, jonka kulku ja lopputulos tiedetään, kertomus vyöryy eteenpäin kasvavalla intensiteetillä, jännitys tiivistyy vastarintaliikkeen punoman attentaatin yksityiskohdissa ja pitää otteessaan hellittämättä siihen asti että Heydrichin musta Mercedes, yli tunnin myöhässä, kaartaa erään tien mutkaan Prahan esikaupunkialueella.

Lontoossa majaileva Tšekkoslovakian pakolaishallituksen tukema vastarintaliike valitsi attentaatin - operaatio Anthropoid - tekijöiksi kaksi miestä: tsekkiläisen Jan  Kubišin ja slovakialaisen Jozef Gabčíkin, Binet'n teoksen sankarit. Kirjailija kertoo, kuinka hän onnistuu saamaan haltuunsa attentaatin historiasta tehdyn seikkaperäisen vihkosen Prahan armeijan museosta, löytämään nimiä ja osoitteita, täydentämään kuvan siksi tavallisten ihmisten urheaksi taisteluksi hirviömäistä hallitsijaa vastaan, jonka hän haluaa kertoa omalla tavallaan. Kummallista on, että vaikka tarinoita, elokuvia ja dokumentteja on riittämiin aiheesta tehty, tämäkin tapa kertoa historia on tärkeä ja vavahduttava.

Heydrich-Eichmann -työparin muodostuminen noina vuosina hioi julmuuden käytännön toteutuksen äärimmäisen tehokkaaksi. Eichmann oli se joka keksi, ettei natsien tarvitse etsiä juutalaisia vaan heidät velvoitettiin ilmoittautumaan, näyttämään juutalaisuutensa, ja muu väestö toimi apupoliisina, jonka velvollisuus oli valvoa ja ilmiantaa kaikki epäilyttävä käytös, mihin juutalaiset syyllistyvät. Hitlerin ulkopoliittista voittokulkua seurataan Englannin ja Ranskan myötämielisten hallitusten kabineteissa. Tsekkoslovian presidentti Hácha ajetaan Englannissa myönnytyksiin, jotka ovat tappaa hänet paikan päällä.

Onneksi talossa sattuu olemaan tohtori Morell, pistosekspertti, joka pumppaa sittemmin Hitleriin amfetamiinia useita kertoja päivässä, aina tämän kuolemaan saakka (millä saattoi sivumennen sanoen olla osansa sihen, että Hitlerin mielenterveysongelmat kehittyivät aina vain vakavampaan suuntaan).

Heydrich tuntuu olleen niin tehokas ja julma, että omatkin alkavat suhtautua häneen pelonsekaisesti. Paikallisten teloitusten katsottiin hiljalleen heikentävän saksalaisten omienkin joukkojen kestokykyä ja lopulta junakuljetukset keskitysleirien kaasukammioihin syntyivät Heydrichin ja Eichmanin ajatustoiminnan tuloksena.

Attentaattia seuraavat kosto ja sekasorto. Vastarintamiesten viimeinen pakopaikka on kirkon krypta, sielläkin taistelu jatkuu päiviä. Petturille ja kollaboraattorille Karel Čurdalle maksetaan hyvät korvaukset ilmiannoista, joiden seuraukset ovat kammottavat: Lidicen kylä valikoituu sattumanvaraisesti koston ja teurastuksen kohteeksi. Tämä tapahtuma avasi maailman silmät ja oli siinä mielessä Hitleriltä virhelaskelma.

Tapahtumia kerratessaan, Binet kertoo myös henkilökohtaisesta kamppailustaan kirjan kanssa. Näyttää että tämä teos on ollut hänelle lähes pakkomielle, jossa läheisillä on ollut kestämistä. Natashalla varsinkin. Mietin Oscar Wildea, sillä kuten tavallista toistan taas samaa kaavaa: 'Koko aamupäivän työstin erästä tekstiäni vain poistaakseni siitä lopulta yhden pilkun. Iltapäivällä panin sen takaisin.'  Ranskan nykykirjailijoista Binet mainitsee  Houellebecqin, jota kutsuu postmoderniksi nihilistiksi. Laurent Binet ei ole nihilisti eikä välinpitämätön, hän on yhtä täynnä vihaa Heydrichiä kohtaan kuin jaloja tunteita, ylpeyttä ja myötätuntoa sankareitaan Jan  Kubišia ja Jozef Gabčíkia, heitä piilottanutta kirkonmiestä ja heitä ruokkinutta mummoa kohtaan.

Omppu pohtii hienossa arviossaan paljon historiasta kirjoittamisen näkökulmia, ja yksi sama sitaattikin meillä näkyy olevan. Ja sama sitaatti vielä Suketuksenkin arviossa. Tuo millä oman arvioni aloitin. Siinä oli jotain oleellista tämän kirjan pyrkimyksestä tiivistetty aivan ilmeisesti.

En haluaisi sitä myöntää, mutta kai se on niin että sotahistoria kiinnostaa, sen verran paljon on aiheesta jo tullut kirjoja luettua. Jollain epämiellyttävällä tavalla tuntuu kuin tunnustaisi olevansa sotakiihkoilija eikä rauhaa rakastava ihminen. Mutta eivät kai dekkareiden lukijatkaan ole murhanhimoisia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
HHhH, 2010, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus 2015, 344 s





16 kommenttia:

  1. Leena, ihailen miten rauhallisen selkeästi ja samalla lumoavasti tätä teosta kuvaat. Tämä oli mulla viime vuoden paras käännöskirja. Välillä vieläkin mietin, että kuinkakohan monessa kohtaa menin Binet'n lankaan? Hän kirjoittaa niin, että häneen uskoo ja välillä sitten kertookin huijanneensa. Varmaan oli myös niitä kertoja, kun hän ei asiaa paljastanut. Tämä on mahtava kirja!

    Binet'ltä on tullut myös jo uusi teos, mutta sitä ei ainakaan vielä kun viimeksi tarkastelin asiaa ollut käännetty edes englanniksi. Se on kyllä käsittääkseni aikanaan tulossa suomeksi Gummerukselta. Eihän tässä mikään kiire eli haluaisin sen uuden kirjan heti. Mieluummin jo eilen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu. Arviosi lisäksi löysin Hesarin Jukka Petäjän, joka ei ollenkaan arvostanut Binet'n kirjoitusteknistä ratkaisua. Minusta juuri tuo fiktion kirjoittamisen pohdinta antoi tälle mielenkiintoisen lisäulottuvuuden. Jännite oli niin taitavasti rakennettu, että se kesti hyvin, ettei vain olisi jopa kasvanut niistä poikkeamista.

      Poista
    2. Mitä se Petäjä nyt tolleen? Olen seurannut HHhH:n vastaanottoa maailmalla (siis jo pari kolme vuotta ennen kuin tämä tuli suomeksi) ja se on ollut hyvin positiivista. Mitä on tapahtunut sille Jukka Petäjälle, jonka arvioista ennen niin nautin? Kirjamakutiemme taitavat olla eronneet :D :D :D

      Poista
    3. Minä taas olen huomannut jo aika kauan, että Petäjä on se HS kriitikoista, joka poikkeaa eniten omista kokemuksistani. Ja tämähän sitten vahvisti samaa asiaa. Majanderin kanssa on yhteiset lukemiset osuneet paremmin.

      Poista
  2. Onpa hienoa että luit ja pidit. Kuten Ompulle, minullekin tämä oli viime vuoden ehdotonta kermaa. Huikea kirja, monitasoinen ja moniääninen, itseään ja kirjoittajaansa problematisoiva. Minäkin olen sotakirjallisuuden perään, sitten kuitenkin, vaikkei kyllä pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää lukea uudelleen sinunkin arviosi. En ollenkaan ymmärtänyt, että tässä oli kyse näin erilaisesta romaanista. Minusta ratkaisu oli oikein virkistävä kun kyse on tällaisesta aika puhkikirjoitetusta aiheesta. Näin siihen tuli aivan uutta virtaa. Kiitos Suketus, meillä on paljon yhteisiä lempikirjoja :)

      Poista
    2. Lisäsin vielä linkin arvioosi - ja löysin sieltäkin tuon saman sitaatin :))

      Poista
  3. Luin kaikki kolme arviota tästä kirjasta. Innostuin niin, että laitoin kirjan heti kirjastovaraukseen. Minua kiinnostaa tässä kirjassa eniten historiankirjoituksen totuudella leikkivä toteutus. Kirjahan on romaani eikä tietokirja. Kieltämättä myös karmeudet kiehtovat aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi loistavaa Tuija. Minua on surettaut, että tätä hienoa kirjaa ei paljoa ole blogeissa luettu.

      Poista
    2. Olikohan se sitten vielä Turun Sanomien arvostelija, jonka myös löysin netistä, joka luonnehti tätä punk-henkiseksi :) Joka tapauksessa ehdottomasti raikas lähestymistapa eikä missään nimessä katkonut minulta, huonolta keskittyjältä, lukukokemusta - kuten on tullut tässä jo jankutettua :))

      Poista
  4. Upea kirja, hankin tuon omaksi jokin aika sitten ja luinkin. Ehkä tuon blogiini myöhemmin. En ehdi kirjoittamaan elokuussa paljoakaan ja a-kappaleet menevät ohi. Pidin tuon lukemisesta, paikoin tuntui tosi jännälle, vaikka tarinan kulun tiesi. Kartan sotaa mahdollisimman paljon. Luen, jos sota on taustalla, historiana, mutta pyrin karsimaan sotatantereet. Luin viime vuonna joitakin kirjoja, jotka tuntuivat tosi pahalle, siis oma olo. Esim. Sopimus, Näkemiin taivaassa, Kuudes mies. Olen liian herkkä niihin.

    VastaaPoista
  5. En minäkään usko nauttivani sotatantereiden kuvauksista, Näkemiin taivaassa niitä oli siinä alussa tosiaan. Tämä taas on hyvin toisenlaista ja kuten sanot, se oli yllättävän jännittävä, suorastaan trillerimäisesti etenevä kaikista noista muista teemoista huolimatta joita oheen oli kirjoitettu. Taitavaa.

    VastaaPoista
  6. Kun tämä teos on sijoitettu poikkeukselliseen historialliseen kontekstiin, siinä käsityskyvyn ylittäviin tapahtumiin, viattomien ihmisten tietoiseen surmaamiseen niin pidän valittua tyylilajia rienaavana. Juutalaisen joukkomurhista kuten myös Neuvosto-Venäjän aikaansaattamista hirmuteoista jne. pitää kertoa mutta tavan jolla ne esitetään on oltava asiallinen ja pidättyvä. Niistä ei saisi tulla rahantekokoneita. Se että näin nykyisin tapahtuu on osoitus kulttuurimme vinoudesta, voi olla tuhoisistakin tendensseistä.

    Yllä olevasta selvinnee mitä Binet'n kirjasta ajattelen: Kirjoittaja on vielä nuori mies, paljolti elämänkokemusta vailla ja sellaisena vielä ajattelematon. Toivoisin selityksen olevan tässä, voin erehtyäkin. Ehkä väärä tyylilaji, alatyylin runsas käyttö ja loputon minä - minä -minä -efekti selittyvät iälle ominaisesta kiihkosta?

    Kirjasta lukemani arvostelut ovat olleet huomattavan positiivisia mikä ehkä selittyy sen dekkari-luonteella mikä johtaa kenties siihen, että se sellaisena myös luetaan, ei romaanina. Mukaansa tempaavasti se on kirjoitettukin mutta henkilöiden luonnehdinnat ovat, ainakin minulle, koko lailla sotakirjatasoa. Luin jonkun arvostelun kotimaan ulkopuolelta (esim. Guardian) ja samansuuntaista esitetään sielläkin. Kirjoitusprosessin aukaiseminen on varmasti monille hauska jippo. Sitä myös kehuttiin.

    Että kirjalle on suotu kuuluisa kirjallinen palkinto on paitsi liikaa, myös anteeksiantamatonta Äh, iso sana mutten keksi tähän hätään parempaakaan! hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet siis lukenut kirjan? En ole samaa mieltä. Minusta tuosta tragediasta voi kirjoittaa monella tavalla. Jokainen tapa säilyttää sen muiston. Uusi tapa tavoittaa uusia lukijoita. Tässä on lähtökohtana se, että jokainen tietää nuo hirmuteot, niitä ei sen pidemmälle kerrata kuin mitä tuli tuona ajanjaksona esille. Sen sijaan lähdetään kertomaan noista rohkeista ihmisistä, jotka uskalsivat ryhtyä hengenvaaralliseen hankkeeseen ja siis uhrasivat henkensä. Minusta tyylin ei missään nimessä tarvitse olla pidättyvä ja asiallinen, sitä ei asia vaadi.

      Poista

    2. No, varmaan tämä on myös ikäpolvikysymys. En halua mitään todistella, pidän vain enemmän esimerkiksi siitä tavasta millä eilen kuollut Arne Nevanlinna sotaa eri kirjoituksissaan kuvasi. Binet'n kirja oli jo aiemmin käsissäni mutta jäi silloin kesken, kai yllä mainitusta syystä. Nyt on jäljellä muutama kymmen sivua, luen ne illalla. Sen kummemmitta :-) hh

      Poista
  7. Niin kaikilla meillä on mieltymyksemme. Mutta tässä ei joka tapauksessa ole mistään rienaamisesta kyse, se on selvää vaan sen vastakohdasta: kunnianosoituksesta noille vastarintamiehille. Se että kirjailija sotkee itsensä ja oman selvittelytyönsä mukaan teokseen, on se erikoisuus. Monia se ärsyttää. Samoin kuin Knausgårdin kirjoissa monet ärsyyntyvät siitä hänen oman henkilönsä esille tuomisesta. Miksei kirjailija voisi olla yhtä kiinnostava kuin hänen luomansa henkilöt? Näissä kahdessa tapauksessa kirjailijan näkyminen kirjassa toi minulle läheisen tunnelman eikä mahdollinen itsekeskeisyys häiritse minua ollenkaan. En asu heidän kanssaan, luen heidän kirjojaan.

    VastaaPoista