Raija Siekkinen: Kaunis nimi

Lukuelämässäni eräs polku on ristennyt toiseen huvittavalla tavalla. Sattumalta vanha tuttu paikka tuli vastaan Raija Siekkisen novellikokoelman ensimmäisessä novellissa Pyhä Ambrosius. Siinä ryhmä suomalaisia naiskirjailijoita on opintomatkalla Puškinin kotimuseossa. Naisparat tarpovat ruokkoamattomassa maastossa, ovelan likinäköisen tulkin perässä, joka lopulta nappaa yhden naisen silmälasit omaan käyttöönsä. Majoituspaikat, mökit ovat lahoamaisillaan ja naiset niissä jäätymäisillään. Puškinin museokin on lopulta virallistettu jäljennös. Näin hän olisi voinut asua. Näin siihen aikaan asuttiin. Niin, tämähän on aivan kuin oltaisiin Sergei Dovlatovin Ulkomuseossa. Ettei vain tulkkikin olisi ollut sama mies.

- Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia, ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, -tässä meillä on Pushkinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä ei ole muualla kuin täällä. Sitä säilytetään Moskovassa. Se on tuhoutunut.
- Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin.

Pyhä Ambrosius on poikkeus Siekkisen novelleissa; se on tunnelmaltaan absurdin koominen, lopussa suorastaan riehakas. Venäläiset ja suomalaiset naiset löytävät hetkittäin toisensa laulaessaan, mutta venäläiset ukot puhuvat virkansa puolesta palturia, varastavat silmälaseja eikä saunamatkan päästä löydy enää saunaa. Se paloi jo. Silti tässäkin novellissa nainen muistaa pahaenteisen näyn asemalaiturilta kotoa lähtiessä. Pahalta suojaisi museon myymälästä hankittu Pyhä Ambrosius.

Kokoelman muut novellit ovat täynnä melankoliaa, eroa, pettymystä, yksin jäämistä, kesän muistoja marraskuussa. Niminovelli Kaunis nimi on arvoituksellisin, melkein jo itsetarkoituksellisen. Salaperäinen Iris on kaunis, puhumaton nainen keskellä ymmärtämättömiä ja moukkamaisia miehiä. Mutta ei vain saa sanottua mikä painaa. Miehet hänen kanssaan puhuvat elokuvasta, mutta eivät sisällöstä. Mystinen nainen tapaa toisen samanlaisen baarin vessassa. Toinen on sivusta näkemässä, mitä on tulossa ja samalla oman nuoruutensa. Ero taitaa tässäkin olla edessä.

Lentoasemanainen on voittanut Karibian matkan arpajaisissa. Kuten kaikilla Siekkisen novellien naisilla, hänelläkin näyttää olevan kuudes aisti, joka kertoo lähestyvästä uhasta. Sen pelon takia naiset eivät uskalla tehdä irtiottoa. Novellissa Esineet on muistoihinsa vaipunut ihminen, joka on surunsa takia kuin koomassa. Muistoissa tuoksuvat metsän sienet saunassa kuivuessaan, pariloitu kala, soi kreikkalainen musiikki meren rannalla, mutta nainen ei pääse muistoistaan suruunsa ennen kuin muistaa kadonneen sormuksensa.

Kokoelman viimeinen novelli Vedet vaihtuvat on himpun verran valoisampi hulluine kaivontekijöineen. Siinä mieskin vaihteeksi ilon antajana, katon pellittäjänä, veneen hoitajana; kaverina eikä vain ainaisena murheen lähteenä.

Siekkisen lause on timanttisen luja ja samalla säkenöivän kaunis. Tässä kokoelmassa on kahdeksan novellia, joten olen novellihaasteessa päässyt lukemaan 30.

Elokuvissa: Isäni Toni Erdmann

Meitä oli elokuvateatterin isossa salissa tänään 4 katsojaa. Arvelinkin, että maanantaina puolelta päivin, jouluviikolla esitettävä elokuva saattaisi olla aika ylhäisen yksinäistä katsottavaa. Sen verran paljon vapaita hyviä paikkoja, että pakko oli kerran vaihtaa.

Toni Erdmann alias Winfried Conradi on lähes eläkeikäinen opettaja, boheemi, entisen hipin oloinen harmaatukkainen heppu, joka on omistautunut ihmisten, postilähetin, naapureiden, sukunsa, oppilaidensa elämän hauskuuttamiseen. Pyytämättä tai pyynnöistä huolimatta. Tekohampaat kulkevat vakiovarusteena rintataskussa ja peruukki etc muukin rekvisiitta tulee ketterästi tarvittaessa käyttöön.

Tämän boheemin isän elämä törmää railakkaasti tyttären, jo vuosia uraansa menestyksellisesti rakentaneen konsultin sekunttiaikataululla pyörivään arkeen. Hippie meets orava pyörässä. Isä panee kaiken kekseliäisyytensä peliin saadakseen tyttären kuolemanvakavaan elämään, verenmakuiseen kamppailuun paikasta auringossa vähän leikkisyyttä. Siinä sitten tyttären urakin on vaarallisesti uhattuna, mutta isä on sen verran ovela tempuissaan, että saattaa sittenkin toimia edelleen tyttärelle paremminkin majakkana pimeydessä.

Matkan varrella käydään nauttimassa kokaiinia parkkipaikalla bisnesväen jytäillassa Bukarestissa, Romanian maaseudulla öljyalan yrityksessä ja romanialaisissa perinteisissä juhlissa opettelemassa kananmunan maalausta. Sillä Romaniahan on houkutteleva halvan työvoiman eurooppalainen maa, josta moni globaali yritys on kiinnostunut. Tuota nykyistä yrityselämää elokuva valaisee mielenkiintoisesti, antaen siitä - ei mikään yllätys - hyvin kalsean kuvan. Tyttärelläkin on mentori, joka havaitsee että nainen on siis esityksessään kuunnellut vastapuolta. Se on tietenkin hyvä asia, mutta parempi on keskittyä omaan asiaansa.

Hyvin saksalainen kohtaus elokuvassa on nakubileet. Eivät sellaiseksi tarkoitetut, vaan paremminkin kyse on tyttären pyyhkeen heittämisestä nurkkaan. Joka tapauksessa minusta saksalaiset ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita nakuilusta ja minusta tämäkin pätkä elokuvassa henki sitä samaa. Vaatteettomuus on Saksassa erityisen houkuttelevaa, näin olen ymmärtänyt. Pitäisikö vaan löysätä sitä kravattia/jakkua?

Isäni Toni Erdmann selvisi siis ulkomaisten elokuvien Oscar-sarjaan, samaan josta suomalainen Hymyilevä mies karsiutui. Ei hassumpi elokuva, mutta voi olla että pidin Hymyilevän miehen tarinasta sittenkin enemmän.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Tavallisten ihmisten elämä on mielenkiintoista. Tavallisilla tarkoitan vaatimatonta elämää viettäviä, tavallisissa töissä tai työttömänä eläviä perheenisiä ja -äitejä, pariskuntia, naapureita ja työkavereita, postiljooneja ja leipureita, juoppoja ja raitistuneita, lapsenvahteja ja kalastajia, eronneita ja rakastuneita, levottomia ja rauhoittuneita, petettyjä ja jätettyjä, näkeviä enemmän näkeviä sokeita. Aiheeseen sopii, että Raymond Carver ei novelleissaan julista eikä moralisoi, ei saarnaa eikä osoittele vaan kertoo koruttomasti, rehellisesti ja myötämielisesti kaikkien noiden Eileenien, Carlylien, Rogerien, Wesin ja Ednan rakkauksista, kohtaamisista, iloista, suruista, menetyksistä. Haaveista ja niiden rapistumisesta, mutta myös ennakkoluulojen hälvenemisestä. Maisemat voivat olla missä päin Amerikkaa vain, ne ovat tuttuja elokuvista - siellä on aina yksittäisiä taloja rivissä, takapihoja ja autoja - ja niin on jokainen kertomuskin kuin kokonainen elokuva, elokuvia noin 50-, 60- ja 70-lukujen Amerikasta. Jostain siististä auringon valaisemasta pihasta tuli mieleen elokuva American beauty, mutta sama maisema löytyy tv-sarjoista, lukemattomista elokuvista. Kun puhumme rakkaudesta, niin puhumme ainakin ihmissuhteista, parisuhteista. Ja siitä mitä onni on ja missä se luuraa.

Miten Carver sen oikein tekee, sen mielettömän latauksen, odotuksen, jännityksen, joka jokaisesta tarinasta, lähikuvasta, yksityiskohdasta lähtee kasvamaan viivyttelemättä?  En osaa sanoa, mutta siihen riittävät yksinkertaiset ja konkreettiset lauseet. Arkisesta keittiöstä, postiljoonin tulosta pihaan, näennäisen tavanomaisista askareista hän virittää aavistuksia lähestyvästä uhasta, vihjaa tapahtuneista kauheuksista. Tragedian odotukseen sekoittuu äkillisesti tilannekomiikkaa. Mustasukkaisuudesta seonnut mies näyttää olevan valmis tuhoisiin, tai ainakin itsetuhoisiin tekoihin. Mutta unistaan ei kukaan ole vastuussa eikä ruma ja väsynyt leipuri ole niin paha miltä näyttää. Rakkaus voi hiipua, vaikka nainen on raikas kuin iso lasillinen vettä ja rakkaus kukoistaa, vaikka nainen pitää oikojan tekemää hammasmuottia TV:n päällä ja lemmikkinä tepastelevaa riikinkukkoa olohuoneessa.

Nyt riikinkukko oli koonnut rohkeutensa ja alkoi hiljakseen vaappuen ja nytkytellen siirtyä keittiöön. Sen pää oli koholla mutta vinossa, sen punaiset silmät olivat nauliutuneet meihin. Sillä oli päässä muutaman tuuman korkuinen kruunu, pieni sulkatöyhtö. Sen pyrstöstä nousi pitkiä sulkia. Se pysähtyi pienen matkan päähän pöydästä ja mittaili meitä katseellaan. 'Ei niitä turhan päiten paratiisilinnuiksi haukuta', Bud sanoi.

Niminovelli, jossa kaksi keski-ikäistä pariskuntaa viettää iltaa giniä kulautellen tuo etsimättä mieleen elokuvan Kuka pelkää Virginia Woolfia. Samalla tavalla vanhempi pariskunta alkaa sohia toisiaan - oliko naisen exän väkivalta rakkautta - ja nuoremman tuoreempi suhde altistuu myrkylle. Mutta yllätys on siinä että ei se nyt niin mene. Sen sijaan lukija pääsee illanistujaisiin kuuntelemaan keski-ikäisten keskustelua rakkauden väkevyydestä, ja samalla sen omituisen vikkelästä katoamisesta, jota kukaan ei haluaisi tunnustaa.

Mutta nyt en voi sietää häntä. En todellakaan. Kuinka se on selitettävissä? Mitä sille rakkaudelle on tapahtunut? Mihin se haihtui? Sen minä haluaisin tietää. Sitten meillä on tapaus Ed. Okei, taas me olemme palanneet Ediin. Hän rakastaa Terriä niin vimmatusti että yrittää tappaa hänet ja lopuksi tappaakin itsensä', Mel lopetti ja kulautti lasistaan.

Novellit ovat paitsi täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia myös erityisen hauskoja nimiltään: Mitä te San Franciscossa teette?, Olisitko jo hiljaa, olisitko, Säilöttyä, Pieni hyvä asia, Sulat, Se kolmas asia, joka teki isästäni lopun. Carver lumoaa. Naislukijana voi ärsyyntyä vain siitä, että naiset ovat useassa tarinassa, mutta ei aina, jotenkin yksiulotteisempia; Carver tuntee miehen psyyken, nainen on toisinaan kuin siinä sarjakuvassa Naisen kanssa, jossa naiset ovat kuin maljakoita.

Voi että oli innostavaa lukea Carverin novelleja, nyt on taas pikkuisen tyhjä olo, kun ne on luettu! Jos sinulla, parahin lukija, on tylsää etkä ole tätä lukenut, niin haepa tästä itsellesi hyvää seuraa. Tiedät sitten mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta.

Kirjassa on 14 novellia, joten panokseni novellihaasteeseen on tässä vaiheessa yhteensä 22.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Will You Please Be Quiet, Please? (1978), What We Talk About When We Talk About Love (1981), Cathedral (1983), suomentanut Raija Mattila
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1986, 230 s

Luin muutaman novellin

Katherine Mansfield: Laulutunti

Miss Meadows, opettajatar tyttökoululla, 1900-luvun alkupuolella on poissa tolaltaan. Kaikki hänen tavallisessa ympäristössään, koulun käytävillä ja luokassa, näyttää vastenmieliseltä. Miss Meadowsin, Murielin koulupäivä värjäytyy mustalla. Kesken lauluharjoitusten - Ah, niin lyhyt ompi suven aika - hänen ajatuksiinsa sekoittuu pätkiä kihlatun kirjeestä. Aiemmin saapunut kirje on suistanut Murielin raiteiltaan. Kaikki tähänastinen, yhteinen tulevaisuus, on haihtumassa tomuna ilmaan, sillä kihlattu on ajatellut. - Mansfield tarttuu rakastuneen ihmisen epävarmuuteen, näyttää kuinka haavoittuvainen on mieli. Nainen aavistaa onnensa lopun lähestyvän, pelkojensa toteutuvan. Muste oikein ryöpsähtää ihmisen sisimmästä ja värjää ympäristönkin. Kuinka jokapäiväinen maisema, ja ihmiset siinä, voikin näyttää erilaiselta, kun mielenmaisema järkkyy. Lopussa sähkösanoma keikauttaa taas Murielin maailman. Ajattoman psykologisen kuvauksen taitaa Katherine Mansfield, 1888-1923.

James Joyce: Valitettava tapaus

Mr James Duffy on dublinilainen kassanhoitaja, jonka elämä on samalla tavoin koristelemattomassa järjestyksessä kuin setelipinot kassassa. Hän syö ravintolassa ja käy joskus konsertissa. Eräässä konsertissa hän tapaa Mrs Sinicon, kapteenin yksinäisen vaimon, johon tutustuu hiljalleen, tavattuaan tätä sekä sattumalta että järjestetysti sattumalta. Pimenevinä iltoina he viettävät yhä enemmän aikaa keskustellen. Sitten nainen rohkaistuu, mutta mies vetäytyy kuoreensa.  Muutaman vuoden päästä hän lukee lehdestä traagisesta onnettomuudesta ja ymmärtää oman osansa tapahtuneessa. - Sadan vuoden takainen Dublin piirtyy Joycen kertomana Mr Duffyn askeettisessa huoneessa, ravintoloissa, rautatieasemalla. Sitäkin paremmin puumaiseksi kuivettunut, normien ja sääntöjen kutistama päähenkilö, joka ei osaa iloita osakseen tulevasta lämmöstä, eikä näe uutta elämää lähellä toista, ennen kuin se on myöhäistä. Sovinnaisuuden ja arkuuden näivetystautia Joyce kuvaa taidolla.

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja

Kylmettynyt kertoja miettii, kuinka saada lapiollisen hiiliä uuniinsa, pakkasen kylmettämän huoneensa tulisijaan. Hänen on saatava hiilikauppias ymmärtämään, että hän muuten kuolee. Siksi hän ratsastaa kauppiaan luo tyhjällä sangolla. Kauppiaspariskunta istuu kuumassa kellariasunnossaan ovi auki. Kauppias kuulee avunhuudot, mutta vaimo ei vain kuule tyhjällä sangolla saapunutta asiakasta. Lopulta vaimo suostuu menemään ulos, mutta ei edelleenkään kuule ketään - vaikka joutuukin olematonta esiliinallaan pois huiskimaan. - Kafkamainen tilanne, toinen on jäätymässä, kuolemassa, toinen ei halua nähdä. Novelli on vanhemman oloinen kuin kaksi edellistä saman ajan novellia. Se on ihan museaalinen hiilisankoineen, koska ei-konkreettinen taso ei sen kummempaa minulle ilmaise, julmuuden ja itsekkyyden ohella, konkreettinen on museosta. Toisaalta ovat kai esim pikalainat korkoineen tämän ajan hiilisankoja.

Franz Kafka: Maalaislääkäri

Lääkäri on pulassa, koska hänellä on kiireinen kutsu syrjäiseen kylään lumipyryssä eikä hänellä ole hevosia. Hevoset löytyvät kuitenkin omasta tallista yllättäen, vieraan renkimiehen hallusta. Lääkäri saa hevoset käyttöönsä, mutta vieras haluaa vastineeksi kauniin piian itselleen. Lääkäri saapuu potilaan luo.  Lähemmässä tarkastelussa lääkäri ei löydä pojasta vikaa. Perheen odotukset ovat toisenlaiset ja lääkäri sitten löytääkin pojasta ison haavan ja haavasta matoja. Lääkäri mietiskelee ihmisten odotuksia: pappeihin he eivät enää usko, mutta lääkärin pitäisi tehdä ihmeitä. Perhe vaatii lääkäriä jäämään potilaan kanssa, hänet riisutaan ja hänelle lauletaan rienaava laulu. Lääkäri päättää karata ja kannustaa hevosensa laukkaan, mutta ne vain laahustavat. Kaikki on menetetty, piikakin uhrattu. - Edelleen kafkamaisia tunnelmia, painajaista, mutta en osaa novellin symboleita tulkita. Ehkä niitä ei tarvitsekaan sen kummempia löytää, lääkärin painajaisen lisäksi.

Rudyard Kipling: Bimi

Miehet keskustelevat merellä matkalla Malajista Englantiin. Samassa laivassa kuljetetaan orankia näyteltäväksi Englantiin. Siitä toinen saa aiheen muistella Bimiä. Se oli oranki, jonka Bertran, luonnontutkija oli kesyttänyt kaverikseen ja elänyt sen kanssa yli kymmenen vuotta. Bimillä oli sänky ja lakanat ja se istui miehen kaverina pöydässä. Kunnes mies tapasi mukavan naisen ja meni naimisiin. Sitä ei Bimi hyvällä katsonut ja jälki on sen mukaista.  - Tämän novellin muistin aika hyvin kouluajoilta. Teemana ihmisen tuhoon tuomittu yritys hallita luontoa, villiä eläintä, josta ei ole ihmisen kaveriksi. Kehyskertomuksen kertoja olisi voinut puuttua tapahtumiin, mutta selittää että kammottavassa tragediassa vaimonsa menettänyt mies halusi kohdata vastustajansa yksin, kun kerran oli erehtynyt kohtalokkaasti, luontokappaletta ihmisenä pitäessään.

Karen Blixen: Sormus

Kertomuksessa 'sataviisikymmentä vuotta sitten' avioitunut nuori tanskalainen aatelismies ja hänen vaimonsa Lise käyskentelevät maillaan. Avioliitto on ajan mittapuiden mukaan hieman erisäätyinen, sillä vasta 19-vuotias vaimo on varakkaampaa sukua. Mies on huolissaan sairastuneista lampaistaan, mutta vaimo ei jaksa niistä kiinnostua vaan pitää miehen huolia lapsekkaina. Seudulla on tavattu lampaita ryöstelevä väkivaltainen roisto, jota ei ole saatu kiinni. Aviomies osoittaa onnensa keskellä myös sääliä roistoa kohtaan, jota hänen ylhäinen vaimonsa ei ymmärrä. Vaimon mielestä mies on selvästikin 'vaarallinen vallankumouksellinen' kuten isoäiti oli sanonut.

Novelli kuvaa avioparin yhteiskunnallisen näkemyksen eroja, sitä kuinka humaanimpi näkemys on vaimon mielestä heikkoutta. Tai sitten mies lampaineen on yksinkertaisesti vaimon silmissä tylsä ja vaimon rakkauden tunteet ovat hiipumassa. Hän jättää hattunsa lähtiessään miehelle; aviovaimon ei kai noina aikoina sopinut kuljeskellä hiukset liehuen. Vaimon oma tausta on antanut hänelle sellaisen itseluottamuksen, joka jähmettää jopa väkivaltaisen roiston aloilleen, kun he sattumalta, muilta näkymättömissä kohtaavat. Sormus on tarkoitettu lahjontaan, mutta sitä ei tarvita ja samalla se katoaa, kuten avioliitton perusta ja rakkaus nuoren aviovaimon sydämestä.  Blixenin vapauden kaipuun tuulet puhaltavat tämänkin sankarittaren ympärillä.

John Steinbeck: Korkeat vuoret

Novelli vie lukijan Kalifornian vuoristoseudulle, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla ja kerrotaan Jody-pojan näkökulmasta. Hän asuu kuivalla ja kuumalla seudulla perheensä ranchilla, on pitkästynyt ja tekee aikansa kuluksia pientä kiusaa koiralle ja linnuille. Hänen suurin mielenkiintonsa ovat ranchin läheisyydessä nousevat Korkeat vuoret; ne sekä lumoavat että kauhistuttavat. Poika kyselee niistä sekä vanhemmiltaan että rengiltä ja saa kaikilta saman vastauksen: ei siellä mitään ole - tai sitten jotain outoa ja pelottavaa. Vuorilta saapuu myös yksinäinen vanha ukko, Gitano, joka väittää syntyneensä seudulla, tulleensa takaisin ja jäävänsä. Perhe ei ole samaa mieltä, mutta poika on ukosta yhtä kiinnostunut kuin vuorista. Tilalla elää viimeisiä päiviään myös raihnainen hevonen, isän mielestä yhtä turha kuin ukkokin, ei enää hyödyksi. - Steinbeck luo mestarillisesti arkaaisen maiseman ja sen tunnelman, kotitila edustaa turvaa mutta myös tylsyyttä, vuoret houkuttelevat salaisuuksillaan. Seudulla kulkevat köyhät paisanot hakevat töitä rancheilta, jotka hädin tuskin elättävät omiaan. Perhe ja poika ovat sidottuja siihen, vanha mies on köyhempi, mutta vielä vapaa valitsemaan. Hän valitsee vielä oman tiensä. Jody on uskottava pojan maailmassaan, hän on utelias, koettelee rajojaan ja kaipaa jännitystä - vuorten takana on meri.

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies

Tapahtuu Andalusiassa, Algecirasin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Gibraltarinlahden vastakkaisella rannalla. Ensinnä minäkertoja muistelee tuttunsa jännittävää silminnäkijäkokemusta Napolista, jossa sattuu äkillisen tapon todistajaksi, ennen kuin minäkertoja palaa omaan majataloonsa. Täällä hän kohtaa espanjaa tutusti ääntävän matkailijan, joka osoittautuu skotlantilaiseksi, Glasgowsta. Sitkeitä skotteja tapaa näet Espanjassa paljon useammin kuin englantilaisia. Varsinainen kertomus on sitten Glasgown miehen kauhukertomusta suurelta yksinäiseltä maatilalta vuoristossa. Kauhu on alkanut toukokuisesta helteestä, siitä seuranneista painajaismaisista öistä yhdistyneenä talon historiaan; siellä on asunut mielipuoli. Äänet, kauhunhuudot täyttävät tienoon aina täydenkuun aikaan... Ei oikein uponnut tämä novelli, vaikka kävi selväksi että tulevakin yö oli oleva täydenkuun - ja kuka siellä sitten huutaa ja kenen pään sisällä. Tämä novelli saattoi olla vieläkin museaalisempi kuin Kafkan hiilisanko.

Aloittelin siis Ompun lanseeraamaa novellihaastetta tarttumalla tähän kouluaikaiseen, kirjahyllystä löytyneeseen teokseen: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja Aulis Ojajärven valikoimana, ja poimin siitä nuo edellä referoidut. Olen aina pitänyt novelleista, mutta kuten moni muukin, en niitä tule niin usein lukeneeksi. Katherine Mansfield, Alice Munro, Raija Siekkinen ja Anton Tšehov ovat olleen ne toistaiseksi mieleen painuvimmat. Niin, ja Octavio Paz, jonka kokoelmaa en enää löytänyt kirjastosta. Elämäni aallon kanssa oli se kertomus, jonka muistan hyvin. Törmään Turun kaupunginkirjastossa usein siihen, että kirja on varastossa eikä sitä täällä saa saman tien mukaansa, kuten Helsingissä. Pitää täyttää lappu tai tehdä varaus.  Novellihaaste on ensimmäinen lukuhaaste, johon osallistun. Olen samaa mieltä Ompun kanssa, novellit ovat hienoa luettavaa ja ansaitsevat lukijoita siinä kuin romaanit. Levottomalle lukijalle novellit, short stories, ovat etenkin sopivia. Eipähän ehdi kyllästyä aiheeseen tai tyyliin, sen sijaan saa makupaloja monesta.

Kahdeksan novellia kertyi tästä.

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

Mun Rio on suurenmoinen
ja hurmaa tulvillaan...

Paulo Lins on elävä esimerkki siitä, että Rio de Janeiron läntisessä favelassa kasvaneella nuorella, ainakin yhdellä heistä, on ollut toinen polku kuin hänen Jumalan kaupunki-romaaninsa henkilöillä. Jumalan kaupunki on Rion läntinen kaupunginosa, favela, joka perustettiin vuoden 1966 suurtulvan jälkeen kodittomiksi jääneille. Sinne siirrettiin köyhiä muualtakin Riosta, alueilta jotka haluttiin keskiluokan käyttöön.

Favela-sana on peräisin tyräkkeihin kuuluvasta kasvista, joka peittää vuoria mm Rion ympäristössä. Samoille alueille syntyi laittomasti yhä uusia asuinalueita ja turvapaikkoja kodittomille ja köyhille. Yksi noista alueista nimettiin favelan mukaan ja nimi muuttui vähitellen paikalliseksi yleisnimeksi. Favelat ovat köyhyyden, rikollisuuden, huumekaupan, väkivallan ja rasismin leimaamia alueita. Rion kauneus levittäytyy kukkuloilta, mutta kujilla väistellään luoteja, kodeissa vedetään kokaa, viskiä ja pilveä. Eikä poliisi taatusti tarjoa turvaa, katujen äkkinäiset tilanteet vaihtuvat järjestelmälliseen mielivaltaan; huonosti palkatut poliisit haluavat osansa huumerahoista ja vangeilta palveluksia, mieltymyksiensä mukaan. Hierarkiassa mustien gangstereiden yläpuolella elelevät huolettomat valkoiset Pojat, joiden joukosta jokunen lipeää mukaan veriseen peliin, siinä missä mustien joukosta yksittäinen tyyppi pääsee irti köyhille mustille osoitetulta tieltä.

Paulo Lins on elänyt nuoruutensa Jumalan kaupungissa. Siksi Jumalan kaupungin henkilöt, nuoret gangsterit Hornanhenki, Vemmelsääri, Sähikäinen, Hunskeli, Nikkari, Varpunen, Pikku Zé, Komee Zé ovat verta ja lihaa, heidän dialoginsa niin autenttisia. Tarja Härkösen suomennos, favelan kieltä lähinnä kai pääkaupunkiseudun/Helsingin nykyslangia mukaillen, on kerta kaikkiaan mahtava suoritus. Varsinkin sen jälkeen kun luin Svenska Dagbladetin arvostelun ruotsinnoksesta, jossa kriitikko epäili lukijoiden naureskelevan väärissä kohdissa ja suositteli, että kääntäjä olisi tutkinut esim Rinkeby-ruotsia.

Batmanin baarin edustalla hän näki Appelsiinin harppovan Keskusaukiota kohti.
- Kuis hurisee? Sano mistä saisi kunnon tienestit?
- Hei kuule, on vähän kiire. Tässä ehdi nyt pälättää, vastasi toinen hiljentämättä vauhtiaan. 
Hunskeli ei vastannut, ajatteli vain että tappaisi moisen nuijan jonain maanantaina. 

Romaani on jaoteltu kolmeen osaan, jotka seuraavat lähemmin yhden henkilön kohtaloa, Hornanhengen tarina, Varpusen tarina ja Pikun tarina. Tarinat kertovat, että nuorilla, lapsilla on haaveensa jättipotista, elämästä muualla, turvassa vaimon ja lasten kanssa, kalastajana rannalla, vuoristossa, mutta favelan kadut viettävät alaspäin, imevät mukaan, pakottavat ottamaan aseet käyttöön, opettavat tappamaan, diilaamaan huumeita, valitsemaan jengin. Jättämään koulun. Kahdeksanvuotiaat nappulat, shakkinappulat katsovat isoja gangstereita, kaksikymppisiä ihaillen, juoksevat huumekuriireina pomojen asioilla, osallistuvat ryöstöihin ja tappoihin. Kosto ja väkivalta ottaa lisäkierteitä jokaisesta ruumiista. Taustalla soi samba, käydään sambakoulujen kilpailuissa, joissa favelassa syntynytkin voi menestyä. Gangsterille on tärkeää näyttää hyvältä ja saada kaunis tyttöystävä. Jos ei hyvällä, niin sitten väkisin. Mustasukkaisuus korventaa häviäjää. Välillä nuoret ottavat henkeä pakomatkalla guavapuiden alla, yöllä moskiittojen armoilla, tuijottavat kaunista maata ja ihmettelevät, miksi eivät saa tätä kaikkea pysäytettyä, miksi on oltava mukana tappamassa.

Kaikesta tästä kaaoksesta ja väkivallasta Lins onnistuu tekemään brutaalin, silti säkenöivän kertomuksen haaveista, rakkauden ja ystävyyden kaipuusta, köyhyyden ja rikollisuuden lujasta liitosta. Teksti kulkee paikoitellen dokumentin omaisena kuvauksena paikallisista oloista, naisista ja äideistä kodeissa, lapsen viimeisistä ajatuksista kun hän katsoo kiväärin suuhun, kukosta joka pääsee pakoon juhlaväen padasta. Puuttuvaa koulutusta paikkaa taikausko ja oma pombagira. Ja taas palataan nuorukaisten dialogin tykitykseen. Taitavasti Lins erottelee ja taustoittaa henkilöitään, joita pujahtelee joka kujalta lisää; he eivät favelassakaan ole samasta puusta. Eräs kahden kaverin suunnittelema ryöstö ei missään vaiheessa toteudu, koska bussikuski on mukava, kassalla on mukava tyttö, ryöstettävä autoilija on mukava.

Jengien sota kuitenkin kiihtyy Jumalan kaupungissa. 'Kylmää se, suolaa se'. Kohtalot ovat enimmäkseen surullisia heillekin, jotka pyristelivät jäädäkseen väkivallan ulkopuolelle. Mafiameininki jyllää valinnoissa, joihin kaikki lopulta pakotetaan. Hyljeksitty homomies Ana Flamengo, saattaa olla niitä harvoja onnellisia. Vakavarainen perheenisä ei enää jaksa teeskennellä vaimonsa vierellä. Sähikäisen ja hänen nuorten gangsterikavereidensa elämä syttyy, paukkuu, sammuu ilotulitteena Rion yössä.

Paulo Lins on haastattelujen mukaan kirjoittanut tätä menestysromaaniaan kymmenen vuotta osallistuen samanaikaisesti tutkijana köyhien rikollisuutta ja oikeutta tutkiviin projekteihin.

Yö teki itsestään kukkulan kuninkaan. Katuvalojen syttyessä perhoset kerääntyivät joka toisen lyhtypylvään ympärille. Laella lapsijengi kysyi Bahian Paulolta gangstereiden liikkeistä. He halusivat juhlia onnistuneita tuoreita rikoksiaan mestareidensa kanssa. Tuona päivänä vanhukset, raskaana olevat naiset ja humalaiset olivat saaneet tuntea heikkoutensa noiden ahneiden lapsenkäsien edessä. Lapset olivat myös kerjänneet ja kiillottaneet kenkiä São Franciscon aukiolla. 

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Cidade de Deus, 1997, suomentanut Tarja Härkönen
Aviador, 2016, 491 s