Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997/Osa 2

Vuosi 1997 jäi Erkki Tuomiojan Poliittisista päiväkirjoista 1995-1997  lukematta. Uuvahdin pitkiin päiviin, valiokuntatyöskentelyyn ja koko siihen raadantaan Brysselissa, Moskovassa, Helsingissä ja ympäri Suomea työväenyhdistyksissä ja muissa kekkereissä. Levättyäni sohvalla muutaman romaanin kera jatkoin taas Tuomiojan poliittisen uran läpikäyntiä. Ensin tuntui puuduttavalta, mutta kyllähän vuosi 1997 oli lopulta myös aika mielenkiintoinen politiikan vuosi.

Tuona vuonna jatkettiin Euroopassa EU:n laajenemisneuvotteluja, Liettuan, Slovakian, Puolan, Romanian, Turkinkin suuntaan.  EMU eli Euroopan talous- ja rahaliitto puhutti ja aiheutti Tuomiojalle jatkuvaa piinaa. Suomessa käytiin läpi valtiosääntöuudistusta ja lähinnä presidentin asemaa, Ahtisaaren presidenttinä tietenkin vastustaessa valtaoikeuksiensa supistamisia. Toinen paljon vääntöä vaativa aihe Suomessa oli kaksikymmentä vuotta sitten liikeaikalaki. Kansainvälinen ilmastokokous pidettiin Kiotossa. Ilmastonmuutoksesta puhuttiin silloin kasvihuoneilmiönä (joka nykyään on Vanhan Turuntien varressa sijaitsevan antiikki-sekatavaraliikkeen nimi). Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin tapasivat Helsingissä. Tony Blair voitti vaalit Brittein saarilla. STS-pankin skandaali johti Ulf Sundqvistin syytteeseen ja alun perin Lipposen suosikin, toisen valtiovarainministeri Arja Alhon eroon.

SDP:n sisällä Tuomioja kärvistelee edelleen Lipposen hallituksen toimintaa kiroillessaan. EMU:sta on tullut lisäaihe epämukavuudelle, Lipposen ja hänen kannattajiensa ylistäessä sen siunauksellisuutta Suomelle. Tuomioja ei ole siitä niin varma, mutta  epävarmuus ratkaisusta on yhtä tukalaa kuin Lipposen varmuus. Hän etsii samanmielisiä Vihreistä ja omasta eduskuntaryhmästä ja käy monissa eurooppalaisissa neuvottelupöydissä aiheesta keskustelemassa ja omia näkökantojaan esittelemässä - jotka eivät siis ole niin varauksettomia joskaan eivät täysin kielteisiäkään. 'Toisaalta - toisaalta - Tuomioja' hän kutsuu linjaansa.

Vaikeus seistä Lipposen linjan takana saa Tuomiojan vakavissaan harkitsemaan politiikan jättämistä ja suurlähettilään virkaa ja vaihtoehtoisesti varmistelemaan Vihreiltä turvapaikkaa, joka Soininvaaralle ja Hautalalle ainakin sopisi. Sopiva lähetystö olisi Oslossa. Sitä ollaan tosin petaamassa myös Ole Norrbackille, jonka jotkut mielellään näkisivät kauempana. Ahtisaari on yllättynyt, mutta ehdottaa myös Prahaa asemapaikaksi. Tämä taustatyö ei siis toistaiseksi ole johtanut sille tielle. Tuomioja jatkaa aktiivisesti poliittista työtään edelleen.

Moneen otteeseen Tuomioja potee poliittista yksinäisyyttään, kun ei ole oikein ketään sellaista kenen kanssa voisi avoimesti puhua asioista. Hän lukee liikuttuneena Nelson Mandelan muistelmat ja vertaa sitä Margaret Thatcheriin, molempia yhdistää selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa. Sitä päiväkirjoittaja kaipaa itselleen.  Mutta kyllä hän tietää minkä takana voi olla. Sellainen on esimerkiksi Sadankomitea, antimilitaristinen, pasifistinen rauhanjärjestö, jonka merkin hän luovuttaa kauluksestaan Kanadan entiselle finanssiministerille, kun tämä siitä innostuu. Ja Meksikon lähettiläs saa jäsenhakupaperit.

Poliittisen toimen ohella Tuomioja näkyy Helsingin yliopiston historia-seurassa, poliittisen historian dosenttina, Nesteen hallintoneuvostossa, ja seniilissä Paasikiviseurassa. Hella Wuolijoki-tutkimus vie Manchesterin yliopistoon ja jatkuviin yrityksiin avata arkistoja Venäjän puolella.

Kuinka meillä voikaan olla niin samanlainen käsitys Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä!
Filmi ei sytytä ja teennäisen taiteellinen kuvauskin melkein vihastuttaa enemmän kuin ihastuttaa. Postmoderniin elokuvaan sopii hyvin, että yhteiskunnallisuus on siinä redusoitu mellakkapoliisin ja mielenosoittajien käyttämiseen pelkkänä ohimenevänä taustakulissina. - Tämä on minun mielestäni hyvä tiivistys ja sama pätee sellaisenaan myös Philip Kaufmanin elokuvaan Kunderan romaanista Olemisen sietämätön keveys.

Enemmän kuin uutisista nähdyistä poliittisista kuvioista kiinnosti lukea Tuomiojan omista henkilökohtaisista pohdiskeluista, tuskailuista ja tietenkin muista poliittisista päättäjistä, EU:ta myöten. Moni niistä, joita Tuomioja arvioi happamasti, suhtautuu häneen leppeämmin. Vaikuttaa, että Lipponen on Tuomiojalle isompi ongelma kuin päin vastoin. Hän on ehkä altavastaaja puolueessa, lipposlainen oikeistodemarius on kai yleisempi suuntaus. Luulen, että Tuomioja on kansainvälisesti arvostetumpi kuin Suomessa tiedetään, verkoston perusteella päättelen näin. Onneksi Tuomiojalla on monet ystävänsä, Soininvaara, Hautala, Andersson ja Ilkka Taipale. Ei hän ollenkaan yksin ole. Ja minäkin fanitan häntä aina vaan.

Ilkka Taipale soittaa aamulla. Hänellä on meneillään jonkinlainen puuhulluusvaihe, hän puuhailee arboretumeita ja puuistutuksia vähän sinne sun tänne ja kysyy minulta, voinko auttaa Nesteen sponsorituen saamisessa nyt yhteen Latvian lähetystön kanssa sovittuun uuteen hankkeeseen.
On sisänsä pakko ihailla tätä Ilkan ehtymätöntä energiaa ja kadehtiakin hänen kykyään suunnata positiivista energiaa kaikenlaisiin pienempiinkin asioihin joilla muuttaa maailmaa paremmaksi, ottamatta turhia murheita siitä kuinka pieleen makrokehitys samanaikaisesti saattaa olla menossa. Toivoisin itselleni samanlaista kykyä valjastaa positiivista energiaa työhöni, nyt olen hyvin tietoinen siitä että jo pitkään olen myrkyttänyt itseäni negatiivisilla tunteilla. (Lauantai, 17.toukokuuta 1997).

Grebe & Leander: Pietarin kapellimestari. Mockba Noir 1

Ruotsalaiset bisnesmiehet kohtaavat venäläiset oligarkit. Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä, villin kapitalismin ja uusrikkaiden gangstereiden aika antaa runsaasti aihetta mehevälle rikosten, petosten ja poliittisen juonittelun vyyhdille. Camilla Greben ja Paul Leander-Engströmin  Pietarin kapellimestari tuli joululahjakirjana yllättäen ja pyytämättä. Olin kyllä selaillut kirjaa ruotsinkielisenä siskon seurassa kirjastossa. Berlin Noirin ja Philip Kerrin jälkeen dekkarien maailmanvalloitukseni jatkuu lupaavasti Moskva Noirin suuntaan. Olen jo puolivälissä kymmentä luettua dekkaria.

Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuoden 1993 Pietariin, josta lyhyen ja dramaattisen episodin jälkeen siirrytään 10 vuotta myöhemmin Moskovaan. Pietarissa ruotsalainen asianajaja Fredrik Kastrup osallistetaan brutaaliin tapahtumaketjuun, jossa hänelle ei jää vaihtoehtoja. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen hyvä ystävänsä, niinikään ruotsalainen Tom Blixen, menestyvä investointipankkiiri saa toimeksiannon mahtavalta öljy-yhtiö RusOililta ja sen legendaariselta oligarkilta Romanovilta. Tehtävänä on hankkia merkittäviä osuuksia pienemmästä kilpailijasta, Neftnikistä. Toimeksianto ei olekaan niin yksinkertainen kuin ensiksi näyttää, sillä kentälle ilmaantuu lisää saalistajia. Moskova on siirtynyt uuteen aikaan voimalla, länsimaiset liikkeet ja kahvilat kilpailevat Tukholman kanssa, mutta oligarkkien mittatilauspuvut ja korkeilla koroilla hoippuvat assistentit eivät kokonaan peitä sitä mikä on käynnissä: syvissä vesissä uiskentelevat terävähampaiset hait, jotka eivät keinoja kaihda kun valtion miljardibisnes on katettuna ja tarjolla. Siinä tsetseenitkin kutistuvat pelkiksi pelinappuloiksi.

RusOilin ja oligarkki Romanovin esikuvana tulee heti mieleen öljy-yhtiö Jukos ja Mihail Hodorkovski, ivallista hymyä myöten - ja epäilemättä muillakin tyypeillä on elävä esikuvansa, siinä määrin elossa he ovat. Napakan ja jännittävän trillerin parasta antia ovat Moskovan paikallisväri, tapojen ja tyyppien tuore kuvaus, joka selvästi pohjaa kokemukseen. Roistoja riittää ja he vastaavat kliseistä kuvaa venäläisestä turvamiehestä, joka tarvittaessa halukkaasti heittäytyy pomon käskystä käyttämään kidutusvälineitä. Auton pysäyttävä liikennepoliisi, joka pystyy sakottamaan sydämensä kyllyydestä ja mistä hyvänsä syystä. Mutta on myös isällinen autonkuljettaja Nikolai, joka on valmis majoittamaan takaa-ajetun pankkimiehen omaan kaksioonsa. Ja on neuvokas valtion syyttäjäviraston Skurov, sitkeä ja lahjomaton - muttei tahraton - tyyppi, jolla on suuri sydän. Skurov myös tiputtelee Neuvostoliiton aikoja eläneen kokemuksia mietteissään. Uskottavaan ja mielenkiintoiseen Venäjän ja Moskovan kuvaukseen on ilmiselvä selitys: toinen tekijöistä, Paul Leander-Engström on työskennellyt Venäjällä yli kymmenen vuotta sekä tiedustelutehtävissä että investointipankeissa. Kuinka todellisesta poliisivaltiosta tulikaan yksityinen vartiointivaltio.

Paitsi paikallisväriä kirja kuvaa onnistuneesti ajan ilmapiiriä, sitä ahneuden ja villin vapauden sekaista pulssia, jonka voi uskoa vallinneen Venäjällä Neuvostoliiton romahdettua. Kuten Fredrik Kastrup kuvailee ystävälleen:

Mehän sanomme usein, että me sekä vihaamme että rakastamme Venäjää ja että elämä on täällä jollakin tavoin paljon intensiivisempää kuin Ruotsissa. Vähän sama kuin jos asuisi koko ajan sota-alueella, niin kuin israelilaiset tekevät. Tunteista tulee voimakkaampia, tuoksut tuntuvat väkevämmiltä, värit vaikuttavat täyteläisemmiltä. Mutta kun sillä samalla sota-alueella elää vuosi toisensa jälkeen...

Päähenkilöillä Fredrikillä ja Tomilla on omat salaisuutensa, eri syistä kätketyt, ja niitäkin romaanissa käsitellään kiinnostavasti. Miksi Tom ei halua palata kotiin Ruotsin Dalbyhyn vaikka koti-ikäväkin vaivaa, eikä päästä ketään lähelleen? Venäjällä ei kukaan kysy tungettelevia kysymyksiä. Kaiken päälle rahoituslaitostenkin seinien sisäpuolella käydään asiantuntijan seurassa.

Mielenkiintoinen ja nautittava lukukokemus, ei voi muuta sanoa. Kulttuuri kukoistaa - blogin Arja ei ollut ollenkaan niin innostunut.

Camilla Greben ja Paul Leander-Engström: Pietarin Kapellimestari
Dirigenten från Sankt Petersburg, 2013, suomentanut Pekka Marjamäki (Höyhentakki on untuvatakki. Pankin asiantuntija ei kai tee asiakkaalleen esitelmää, vaan selvityksen, selonteon.)
Gummerus 2014, 451 s

Clarice Lispector: Tähden hetki

Brasilialaiset kirjailijat, ne harvat joihin olen tutustunut, alkavat mielessäni liimautua toisiinsa. Siellä pauhaavat yötä päivää Luis Ruffaton Sao Paulon kadut, Paulo Linsin Rion faveloiden hornan henget ja nyt, Clarice Lispectorin sisäisen monologin puhuja, senor Rodrigo, Rion katuja kulkeva yksinäinen.

Tähden hetki on samanlainen sirpale elämää, nopea väläys kuin ovat Ruffatonkin katkelmalliset kuvat kaaosmaisesta koskaan sammumattomasta suurkaupungin sykkeestä. En tiedä, kuinka tämä pienoisromaani suhtautuu Clarice Lispectorin koko kirjalliseen tuotantoon, koska tämä on ensi tutustuminen.

Senor Rodrigo, minä-kertoja, on hyväosainen riolainen. On kuin hän olisi jollain kujalla astunut ulos kiiltävästä autostaan ja törmännyt toisessa todellisuudessa elävään sankarittareen. Hän ihmettelee köyhän, näkymättömän Macabea-tytön elämää. Hänen on kirjoitettava tytöstä, koska hän on ainoa joka välittää. Koillisen tyttö tulee Alagoasin takamailta, hän on nuori nainen joka vain on - Rodrigon mielestä. Tekee työtä konekirjoittajana, on vähän yksinkertainen, ei kovin viehättävä, ei vaadi mitään itselleen, ei haaveile eikä suunnittele, ei ole onneton. Onnellinen hän on kun saa olla rauhassa ja yksin. Tyttö, jota ei kukaan näe. Joka ei tiedä mitään. Hänessä on sulut ympärillä.

Macabeasta Rodrigo yrittää kertoa. Välillä kirjailija menettää uskonsa kertomukseen, mutta palaa taas jatkamaan. Macabean elämässä tapahtuu vähän, mutta joskus hän saattaa tehdä jotain yllättävää. Siitä kertoo (räjähdys). Kuten että hän lainaa rahaa ja lintsaa töistä. Silloin hän voi yksin tanssia muutoin monen Marian kanssa jakamassaan huoneessa ja kuunnella radiosta Carusoa, Una lagrima furtivaa.

Puolet pienestä kirjasta on Rodrigon tytön mitättömyyden, olemattomuuden pohdintaa, sen että joku voi elää sellaista elämää. Myöhemmin ilmaantuu yhtä olemattoman oloinen poikaystävä Olimpico de Jesus, joka kuitenkin elättelee itsestään suuria kuvitelmia ja tiuskahtelee, hänkin, kiltille ja tottelevaiselle Macabealle. Työkaveri Gloria ilmaantuu häiritsemään Macabean parionnea, mutta johdattaa hänet myös selvänäkijän luo. Gloria ei ole mikään ruudinkeksijä hänkään. - Miksi sinä näytät ihan? Macabea ei helposti ärsyyntynyt, mutta Glorian tapa jättää lauseensa kesken koetteli hänen kärsivällisyyttään.

En tiedä minäkään. Tähden hetki on selvästi sukua muille brasilialaisille lukemilleni, maisemaltaan, henkilöhahmoiltaan. Ihmisiä syntyy vailla mitään edellytyksiä hyvinvointiin. Hyväksikäytettäväksi kehdosta hautaan. Ilman tietoisuutta siitä, että on hyväksikäytetty tai että olisi vaihtoehtoja. Filmitähdeksi Macabea olisi halunnut. Hänessä on aistillisuutta, jota hän ei itse huomaa, kirjoittaja kyllä.

Hän ei koskaan ajatellut 'minä olen minä'. Ajatteli kai, niin luulen, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, oli sattuman satoa. Sikiö joka on kääritty sanomalehteen ja heitetty roskapönttöön. Onko hänenlaisiaan tuhansia? On, sattumia. Tarkemmin ajatellen: kuka ei olisi sattuman satoa? Mitä minuun tulee, olen vapauttanut itseni tuolta kohtalolta kirjoittamalla, sillä mikä on aktista on faktista.

Minusta romaani on kuin vähän keskeneräinen harjoitelma. Jotain sen tapaista kirjoittaja itsekin sanoo. Välillä dialogi kulkee kiinnostavasti ja Rio de Janeiron selvännäkijän salonki näyttää värikylläiseltä kuin ne maalaukset, joissa oli paljon vaaleanpunaisia pulleita naisia värikkäillä sohvilla. Olisiko ollut Botero. Mutta muutoin, en tiedä mitä sanoa senor Rodrigosta ja Macabeasta. I feel stupid but on  a much higher level.  Tähden hetki tulee ja jokaisen suuruus.

Clarice Lispector on nostettu sittemmin, ehkä jo eläessäänkin, kulttimaineeseen. Häntä on verrattu Virginia Woolfiin ja Marguerite Durasiin. Omaperäisen ja alitajuntaan pureutuvan kirjailijan voi tästäkin kirjasta aavistaa, mutta Tähden hetki on vaikea pala; välillä lukiessa teksti vetää ja seuraavassa hetkessä kirjailija ilmoittaa väsyvänsä. Tarja Härkösen suomennos on taas oivallinen, kuten Paulo Linsin Jumalten kaupunki jo osoitti. Jäljen Tähden hetki jätti, häiritsevän ja vaikeasti tulkittavan.

Hyönteisdokumentin hdcanis  tiivisti lukukokemuksensa ytimekkäästi. Nannan kirjakimaran Nanna koki romaanin haastavaksi, se vähän irvistelikin.

Clarice Lispector: Tähden hetki
A Hora da Estrela 1977, suomentanut Tarja Härkönen
ai-ai 1996, 107 s

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Charlotte ulvoo naurusta ja painaa kädet suulleen, osoittaa sitten Bunnya ja huudahtaa: 'Uskomaton tyyppi!'
'Niin kuulemma', Bunny sanoo.
'Mistä sinut on oikein kaivettu esiin?'
'Miten niin?'
'Sinut pitäisi palsamoida ja asettaa näytteille eläinmuseoon.'

Katsoin muutama ilta sitten tv:stä elokuvan Hesser. Siinä hevinuorukainen asettautuu asumaan kaaoksessa olevaan kotiin. Kaaos kodissa johtuu äidin kuolemasta. Isä on masentunut, mummu vanha ja väsynyt ja perheen noin 10-vuotias poika palaa aina koulusta hämärään, likaisten astioiden kotiin, jossa kotiväki on samassa asennossa kuin lähtiessä. Hesser saa aikaan paitsi lisää tuhoa myös liikettä.

Asetelma piittaamaton isä ja nuori poika toistuu Nick Caven romaanissa. Holtittomuus ja pojan yritykset sinnitellä kaikesta huolimatta ovat yhteisiä. Siihen ne yhtäläisyydet loppuvat. Bunny Munron kuoleman osat on nimetty Pelimies - Myyntimies - Kuollut mies. Bunny Munro, kauppamies on paitsi kanimainen tiheässä parittelun tarpeessaan myös sikamainen sikailussaan. 'Laadukkaita kauneustuotteita' ovelta ovelle kaupitteleva Bunny on nimittäin pahasti alkoholisoitunut, seksuaalisesti häiriintynyt, kävelevä paalutuskone, joka jos ei ole naimassa, niin runkkaamassa tai seuraavaan aktiin suunnistamassa. Kaikkialla, missä ajelee keltaisella Fiat Puntollaan hän näkee ihania vaginoita, sekä tuttuja että uusia tuttavuuksia, ja julkkisten ihanuuksia, kuten esim Kylie Minoguen tai kaikkein pyörryttävimmän Avril Lavignen.

Bunnyn vaimo Libby poistuu kuvioista oman käden kautta jo alkumetreillä. Se ei näytä seksillä ja alkoholilla käyvää pelimiestä sen enempää muuttavan kuin että pojan, Bunny Juniorin on seurattava kaupparatsua matkalle mukaan keltaisella Puntolla pitkin Englannin etelärannikkoa. Ja pakkomielle näyttää kasvavan entisestään. Isän kierrosten käydessä yhä hurjempaa vauhtia, sitä hiljaisempaa on pyörremyrskyn keskellä: keltaisessa Puntossa istuu hiljainen Bunny Junior tietokirjoineen, pieni ja kärsivällinen muistinero. Hän odottaa, ja rakastaa isää ehdoitta. Isä ei näyttäisi sellaista poikaa ansaitsevan. Poika on valmis tarvittaessa näyttelemään isänsä pelastaakseen. Koska, niin, 'isä pystyis myymään sun pyörän vaikka barrakudalle'. Ja juuri kun hänelle alkaa tosissaan suuttua, hän tekee taas jonkun tempun. Isä, olet ihan huippu! 

Vastenmielisen päähenkilön seurassa olo on kuin pakkosyötetyllä hanhella: onko tätä vielä kauan nieltävä? Mitä tällä yritetään sanoa? Onneksi Nick Cave on lahjakas. Hänen maalaamaansa onnettoman miehen sielun maisemaa jaksaa seurata kohti tuhoa, koska hän osaa kertoa miehensä kohisevasta päästä mielettömän koskettavasti. Miehen elämäntyylistä tulee mieleen William S. Burroughs tai Hunter S. Thomson. Mutta olisiko tämä sittenkin moraalisempi tarina?

Taustaporukoissa pyörivät Bunnyn työnantajayrityksessä häärivät kollegat, yhtä lailla sekopäisen oloiset mutta kaverilliset tyypit. Bunnyn elämän kiinnekohdat, jos niitä on koskaan ollut, huuhtoutuvat ränsistyneiden lähiöiden pubeissa, nukkavieruissa hotelleissa, kaatosateessa katuojaan. Se mitä hän vielä yrittää, löytää yhteyden kuolevaan ja häijyyn isäukkoonsa, voi ei, eihän siitä mitään tule. Antiikkikauppiaalle ovelta ovelle myyjä on roskasakkia. Näkeekö Bunny sen ainoan joka häntä arvostaa? Ei.

Nick Cave ei tarjoile helpotusta lukijan äimistelyyn, mutta pieniä tirkistysaukkoja sittenkin tuon käsittämättömän antisankarinsa, rivon ja vastuuttoman äijän pään sisälle. Hiljalleen ja palasista Bunnyn koko kuva, ainakin palaset siitä kertovat omaa selitystään. Samalla, äärimmäisyyksien kautta, tämä groteski farssi, 'kuolettavan hauska satiiri', alkaa minusta tuntua painavammalta.

'Mitä sinä oikein teet täällä?' muusikko kysyy.
'Yritän vain panna asioita kuntoon', Bunny sanoo.
'Aha. Selvä', muusikko sanoo. 'Meidän kaikkien on rakastettava toisiamme tai kuoltava.'
'Joo, niin kuulemma', Bunny sanoo, ja jälleen hänen sisällään nousee katumuksen hyöky ja hän painaa käden sydämelleen.
'Rakkaus on superliimaa', muusikko sanoo ja puhaltaa vaimeasti saksofoniin. 'Sen avulla maailman sydän jaksaa sykkiä.'

Viimeisellä lehdellä kirjailija kiittää myös Kylie Minoguea ja Avril Lavagnea ja pyytää heiltä samalla anteeksi. Paha sanoa, mutta oli myös pakko nauraa jonkun kerran, vaikka enemmän yökötti. Ja silloin nauroin räkäisten äijien kanssa aiheena seksi vankilassa. Huh ja hyi minua.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Ketjukolaaja.

Nick Cave: Bunny Munron Kuolema
The Death of Bunny Munro, 2009, suomentanut Jukka Jääskeläinen
Like, 2009, 238 s

Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997. /osa 1

Erkki Tuomiojan blogi oli ensimmäinen, joka tutustutti minut blogimaailmaan. Olen seurannut sekä hänen poliittisia kommenttejaan että kirjallisuusvinkkejään. Silloin en vielä lukenut kirjablogeja eikä niitä tainnut kovin paljon vielä silloin ollakaan, ei mitään verrattuna nykyiseen tarjontaan. Luinkin itse asiassa politiikkaa kiinnostuneemmin hänen kirjavinkkejään. Häneltä olen löytänyt mm historioitsija Bengt Jangfeldtin ja Christer Pursiaisen (Trotski-elämäkerta). Pidin paljon myös Sofka Zinovieffin Punaisesta ruhtinattaresta, sekin löytö häneltä. Tietenkin myös Tuomiojan oma Hella Wuolijoki-elämäkerta Häivähdys punaista tuli luettua. Se on hyvin kirjoitettu ja jännittävä. Sääli, että ainekset hienolle elokuvalle ilmeisesti hukattiin, koska siitä tehty elokuva oli kuuleman mukaan vaatimaton. En harmistukseltani viitsinyt käydä katsomassa, koska näin sen lukiessani mielettömän rikkaana elokuva-aiheena.

Joululahjatoiveeni siis toteutui ja nyt on tullut kahlattua vasta pari vuotta Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjamuistiinpanoja. - Kuinka monta hyllymetriä näistä lopulta tuleekaan, ura kun jatkuu täyttä häkää! - Tässä kohden, ennen vuotta 97, minun on pidettävä lukupaussi, koska valiokuntatyöskentely on osittain raskasta ja Tuomiojan päivät valiokunnista seminaareihin, Helsingistä Brysseliin, Oxfordiin, Köpikseen ovat tavalliselle pulliaiselle läkähdyttävän täysiä.

Poliittisesta historiasta kiinnostuneelle päiväkirjamuoto on silti monella tapaa hauska muoto virkistää vanhoja tapahtumia. Politiikan toimittajille ja tutkijoille tämmöiset kirjat ovat tietenkin arkista kauraa ja tarjoavat sisäpiirin tietoa, yhden vaikuttajan näkökulmasta. Silti päiväkirjat ovat maallikollekin mielenkiintoinen kurkistus politiikan, eduskuntatyön ja lainsäädännön yksityiskohtiin. Poliittiset lehmänkaupat eli kulissien takaiset vehkeilyt ovat parhaimmillaan kuin jostain Shakespearen draamasta juonitteluineen.

Noina vuosina oltiin herättelemässä EU:n valuuttaunionia, EMUa. joka oli Tuomiojalle kova päänsärky. Hän kuului silloin euro-skeptikoihin, the most pro-European of the Finnish socialdemocrats' eurosceptics, kuten eräs saksalainen poliitikko hänet vaimolleen esittelee. Tuomioja oli silloin kannattamassa hankkeen lykkäämistä lisätiedon saamiseksi, kaivaten asian perusteellisempaa tutkimista. EU:ssa, sen hankkeissa ja seminaareissa, muiden eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden tapaamisissa ja Pohjoismaiden Neuvoston kokouksissa Tuomioja reissaa henkeä vetämättä. Mitä nyt välillä flunssa kaataa kovan kuntojuoksijan petiin. Pohjoismaiden Neuvoston kuvauksista tuli kyllä mieleen Stubbin kuuluisa 'vittu mitä paskaa'. Tuomiojakin nimittäin antaa ymmärtää, että muut pohjoismaiden edustajat ovat liian valmiita mukavuudenhaluiseen lörpöttelyyn monipäiväisissä tapaamisissa sen sijaan että hoidettaisiin asiat alta pois yhdessä päivässä. Ja Tanska vielä erikseen luulee voivansa esittää asiat muiden puolesta.

Mutta siis se Lipponen! Hän on Tuomiojan varsinainen päänsärky ja kivi kengässä, pain in the ass. Pääministeri, jonka vara-Paavona Tuomioja joutuu välillä toimimaan. Syynä siis vakavat linjaerimielisyydet, jotka ajavat Tuomiojan raivareihin harva se päivä. Lipponen on Tuomiojan mielestä kokoomuksen keskiviivan oikealla puolella, huomioi markkinavoimat, nuo nuoret pankkileijonat, vaan ei vähävaraisia puolueen kannattajia. Pääministeri jyrää kansanedustajan ja suurenvaliokunnan pj:n eikä Erkille jää riittävästi vaikutusmahdollisuuksia, vaikka puolueessa iso kannattajakunta onkin. Silti lipposlaisuus jyrää tuomiojalaisuuden. Tuomioja mietiskelee yhdessä suosikki-kokoomuslaisensa, Sirpa Pietikäisen kanssa hyppyä Vihreisiin tai sitten suurlähettilään hommia jossain viileässä maassa. Omaa linjaansa hän peilaa mm Margaret Thatcherin itsevarmaan visioon. Sellaista ideologista varmuutta hänellä ei ole, mutta sille mitä haluaisin maailmassa aikaansaada ei ole nyt sosiaalista tilausta.

Poliittiset juorut ja tymäkät henkilökuvat kuuluvat tietenkin päiväkirjaan. Lipposesta on hyvääkin sanottavaa: hän on äkkipikainen mutta ei pitkävihainen kuten Kalevi Sorsa. Riitta Uosukainen asettaa Tuomiojan sovinistiset epäilyt hänen menestyksestään eduskunnan puhemiehenä häpeään: tämä on johdonmukaisesti puolustanut eduskuntaa EU-kiistoissa hallituksen kanssa ja pärjää yllättävän hyvin emäntänä Venäjän parlamentin ylähuoneen puhemiehelle. Hän on tällaisissa tilanteissa kaikkine lirkutteluineenkin omassa elementissään, sillä huumoripitoisen lirkuttelun lomassa on myös selkeää asiaa. Ben Zyskowicz on kokoomuksen kova luu valiokuntatyöskentelyssä, toki ärsyttävä mutta Niinistön rinnalla hänkin on suorastaan asiallinen ja miellyttävä tapaus. Niinistö tulee paikalle vain sabotoimaan ja asettamaan kaikki laskelmat kyseenalaiseksi ja vielä hyvin öykkäröivään, käskevään ja muut keskeyttävään tyyliin. Niinistö toimi näinä vuosina ensin oikeus- ja sitten valtiovarainministerinä. Euroedustaja Timo Järvilahti oli iltalehtien otsikoissa seksistisistä ehdotuksista delegaation Australian matkalla. Tuomioja ei voi olla naureskelematta, että tämä on alkanut lähennellä yhtä EP:n tosikkomaisimmista besserwissereistä. Olisin voinut varoittaa Järvilahtea seurauksista.

Erkki Tuomiojan imago on aika ärhäkkä, osittain epäsosiaalinenkin. Oman puolueen kannattajakin käy ehdottamassa, että ottaisi sentään omat joukkonsa paremmin huomioon ja olisi heitä kohtaan sosiaalisempi. Sillä ei puolueeseen Paasion takia liitytä, mutta Tuomiojan takia kyllä. Joka tapauksessa Tuomiojalla on valtava kansainvälinen ja suomalainen politiikan, talous- ja kulttuurielämän verkosto. Siihen kuuluu sekä politiikan johtajia että tutkijoita ja professoreita Oxfordia ja Moskovaa myöten. Lähipiiriin näyttää kuuluvan Suomen ruotsinkielisiä, Jörn Donner ja Claes Andersson, Vihreistä Osmo Soininvaara ja Heidi Hautala. Pitkälle iltaan jatkuvan eduskuntatyön ohella Tuomioja valmistelee väitöskirjaansa Pekka Kuusesta ja kokoilee materiaalia kirjaansa Hella Wuolijoesta. Varsinainen tehopakkaus!

Yksi yhteinen pikku riesa meillä lukiessa tuli: Tuomioja koittaa sanoa - asiasta jotakin jollekin. Arvatenkin jollekin pässinpäälle, mutta hän ei ikinä koeta vaan koittaa, jatkuvasti. Kirjoitustyyli ei tietenkään muutenkaan ole yhtä hiottua kuin esim Hella Wuolijoki-kirjassa, vaan se painuu välillä monista substantiiveista raskaaksi kapulakieleksi. Mutta silti. Vaikuttava dokumentti politiikan työkentästä. Kiva lukea kaunokirjallisuuden vastapainoksi. Jokaisen kuukauden alussa on teoksen toimittajan, valtiot.tri Veli-Pekka Leppäsen listaus ajankohdan tärkeimmistä tapahtumista Suomessa ja maailmalla. Ukrainan parlamentti muuten kumosi Krimin autonomisen alueen perustuslain 17. maaliskuuta 1995 - jonka Krim oli ottanut käyttöön 1992.

Tässä olivat vasta vuodet 1995-96. 1997 jää odottamaan sopivaa väliä.

Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997.
Toimittanut Veli-Pekka Leppänen
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016, 613 s