Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja/III

Jatkan lukumatkaani venäläisissä novelleissa.

Juri Buida: Mihel. Mihel on lastenkodin isännöitsijä, hyvä mies, joka ottaa adoptiolapsekseen lastenkodin kiusatun, Pikkurilliksi kutsutun, ulkoisilta ominaisuuksiltaan väheksytyn ja muutenkin kiusatun, älyllisesti jälkeenjääneen pojan. Mihel on kiltti Jeesus, joka näkee valoa sielläkin missä muut eivät. Pikkurillin onnenpotku ja levollinen olo muuttuu, kun Mihel avioituu ja samalla taloon muuttaa tytärpuoli, kaunotar.  Kaunotar ei Pikkurillin palvonnasta innostu.

En tiedä, mitä tällä novellilla halutaan sanoa. Mihel uhrautuu ottopoikansa puolesta, joka osaa sytyttää valon pulloon Mihelin opettamalla tavalla, mutta muuta valoa ei  häneen tartu. Hän on vain paha; häneltä on vain yksi ihminen odottanut hyvää eikä se riitä. Novellissa tökki jokin epämääräisen tunkkainen kohtaloon alistuminen, tai muu jota en osaa selittää. Tai sitten se oli vain pimeä.

Maija Kutšerskaja: Käkönen. Novellin sankaritar, perheenäiti ja lempeäsydäminen nainen rimpuilee - siitäkö nimi Käkönen? - nykyisyytensä ja entisen rakastettunsa, narkomaani Grishan välissä. Eikö hän ole päässyt irti hurmaavasta hulttiosta, vai yrittääkö hän vielä pelastaa jotain, se on epäselvää. Koti ja mies tuottavat huonon omatunnon, jota hän käy lievittämässä ortodoksipapin puheilla.

Kiihkeä kertoja ei oikein saanut minua eläytymään dilemmaansa.

Aleksandr Kabakov: Ylinopeutta.  Valeria Pustovaja kutsuu esipuheessaan Aleksandr Kabakovia johtavaksi venäläiseksi kirjailijaksi, mikä adjektiivi kumisee kuin kipsipää. Johtava kipsipää.

Novellissa menestyvä mies nautiskelee mukavasta arjestaan, johon kuuluu moderni elämä tasokkaine asuntoineen, autoineen, vaatteineen. Naisetkin asettuvat siinä osaksi menestyksen merkkejä, vailla tunnesiteitä. Vielä tarkemmin niin, että jos joku enemmän innostuu, hän, Maks Vinogradov tekee selväksi että ei pidä. Matkalla lentokentälle, hän tulee pysäytetyksi ylinopeudesta. Se saa hänet väläyksissä näkemään toisenlaisen tulevaisuuden mahdollisena. Näky on puistattava. Mies on niin rakastunut elämäänsä. Onneksi hän tietää miten liikennepoliisin voi hoidella.

Miehellä on vauhtisokean nousukkaan maailmankuva. Se on tyly ja epäkiinnostava, kuten aika pitkälle koko novellikin, niin johtava kirjailija kuin Kabakov onkin.

Roman Sentšin: Jääpalloa. Työssään rutinoitunut keski-ikäinen Burkov on väsynyt ja innoton. Hän löytää työpäivän aikana keinon päästä ulos tylsyyden kehästään ja lähtee kutsumatta asiakaskäynnille paikallisjunalla. Matkan aikana hän kelaa elämänsä valintoja. Nuoruuden muisteloissaan hän ajautuu seuraamaan nuorten tyttöjen jääpalloharjoitusta. Hän herää muistoistaan, kun hänen kiinnostuksensa tulkitaan väärin. Onko novellin ydin se, että jokainen pysyköön ikäistensä ja kaltaistensa seurassa, omassa kopperossaan, muuten ei hyvää seuraa, ulkopuolisten väärinymmärrys on todennäköistä - ei muuta kuin takaisin töihin?

Alan jo olla vähän epätoivoinen. Hyviä lukukokemuksia novellikokoelmassa alkaakin lupaavan alun (I ja II ) jälkeen olla vähemmän kuin vähemmän hyviä. Mutta sitten vastaan tuleekin

Aleksandr Snegirjov: Parisataagrammainen. Tässä on taas muhevaa ja värikästä kerrontaa kiinnostavassa ympäristössä. Ollaan kokki Semjonin seurassa ravintolan takahuoneessa, jossa otetaan vastaan tuoretta kalaa, mutta kun kaikki osapuolet, tavarantoimittajat, kokit ja asiakkaat haluavat päästä halvalla, niin mitä siitä tulee. Kalat eivät sätki enää perillä. - Ovat taas kupsahtaneet, Semjon totesi. Mutta parisataagrammainen on ainoa elossa pysynyt ja siitä tuleekin ravintolan akvaarion lemmikki. Harvoin kala ui novellin päähenkilöksi. Kalan ja Semjonin, omaperäisen mutta ammattiylpeän kokin kautta tulee sitten tutuksi myös muutama asiakas, ja lopulta ravintolan omistaja, joka joutuu lähes käsirysyyn - parisataagrammaisen kanssa. Eikä ole ihan selvää kumpi voittaa.

Aleksandr Snegirjov on armoitettu kertoja. Häneltä lukisin mielelläni lisää. Hän onkin näköjään vasta nuori mies, s. 1980 joten toivottavasti häntä vielä suomennetaan.

- Tännekö tilattiin kalaa?! kalantoimittaja rohisi viikset lemuten. Hän oli haljeta ylpeydestä.

Alisa Ganijevan Putoaminen on perinteinen Kaukasukselle sijoittuva maalaiskuvaus matkamiehestä, joka saapuu vuoristolaispariskunnan vieraaksi. Iltateellä jutustelu alkaa kiertää kylässä tapahtunutta tragediaa, nuoren naisen putoamista alas vuoren jyrkänteeltä. Ilmenee, että nainen on ollut raisu tavoiltaan ja vahva tunteissaan, joten intohimodraaman aineksia alkaa hahmottua.

Ei kovin perinteinen sen sijaan ole Anna Matvejevan Oota, mä kuolen ja tulen sitten, joka tulevaisuuden kuvittelullaan karkoitti minut oitis. Jätän sen suosiolla lukijoille, jota se puhuttelee.

Onko Googlella jotain Boris Jekimovia vastaan vai miksi hänestä ei saa suomeksi edes syntymäaikaa esille?  Sen sijaan tulee jotain hollanninkielistä tietoa, ja myös tsekin kielistä. Onko hän siis emigranttikirjailija? Hänen novellinsa Lumentuloon asti perusteella veikkaan hänen olevan 50-60 vuotias. Esikirjoittaja kuvaa häntä perinteisen proosan patriarkaksi. Novellissa kaksi entistä koulukaveria tapaa paimenen hommissa jossain Donin arolla. Luonto ja ulkona vapaana oleminen näyttäytyy ihanteellisena minäkirjoittajalle, jolle homma on väliaikaista. Sen sijaan toinen on köyhästä kolhoosin paimenen työstä päätynyt vielä köyhemmäksi karjanomistajan paimeneksi. Ja kaipaa Neuvostoliittoa ja sen aikaista, sittenkin helpompaa tapaa pysyä hengissä.

Vladislav Otrošenkon Ukkovaari Grišan talo osui luettavaksini juuri ennen Katja Gauriloffin hienoa dokumenttielokuvaa isoäidistään Kaisa Gauriloffista ja kolttasaamelaisista, Kuun metsän kansa. Ukkovaarin talossa heiluu monenlaista monta sataa vuotta vanhaa huru-ukkoa, hiilenmurskalla ja kuorellisilla ravuilla eläviä, jotka  heittävät toisiaan loitsuilla kuolemaa huijatakseen. Se mikä Gauriloffin elokuvassa näytti harmoniselta ja runolliselta, ystävyys sydämelliseltä, on Griša-vaarin talossa pimeää ja täynnä räkätystä. Turha kai noita on verrata mutta näin nyt kävi.

Seuraavaa kirjailijaa Jevgeni Babuškinia esipuheen kirjoittaja Valeria Pustovaja luonnehtii artistisimmaksi. Hänen kolmesta lyhytproosastaan kaksi on nimetty saduiksi ja kolmas on nimeltään Atomit koostuvat enkeleistä. Se on aika nihilistinen kertomus kahdesta isoksi kasvaneesta miehestä, joilta puuttuu pohja ja suunta elämästä. He kai toivovat, odottavat jotain, että kaikki muuttuisi. Vaikka räjähdystä, jossa atomit järjestäytyisivät uudella tavalla. Siihen asti he ryypiskelevät, Ruslankin vaikka on ydinfyysikko, ainakin omasta mielestään. Menossa on maailmanlopun meininki, sankareilta on järki kadonnut kauan sitten, mutta tunnelma on kepeän ilakoiva. Kontrastia kerrakseen.

Tässä välissä minut armahti lehmänhäntämäisesti laskeutuvasta tunnelmastani loistava Tatjana Tolstaja. Häneltä on kaksi novellia: Seurustelua ja Savu ja varjo. Molemmat kertovat rakkaudesta, tai oikeastaan ensimmäinen rakastumattomuudesta (hmm) ja toinen rakastumisesta ja sen vaivalloisuudesta. Savun ja varjon rakastunut käy päänsisäistä kamppailua tunteensa kanssa niin, että kohde istuu saman amerikkalaisen campuksen opiskelijakahvilassa. Tunnettaan hän penkoo patologin lailla, vetää siltä sisälmykset pöydälle ja ruotii siinä sivussa koko amerikkalaisen (opiskelija)elämän pikkukaupungin kaduilta Nevadan autiomaahan. Ja tämäkin sankaritar (kuten novellissa Käkönen) suunnittelee neuvonpitoa ortodoksipapin kanssa, sen kuitenkaan toteutumatta. On pakko laittaa seuraava lainaus, koska ymmärrän sen niin hyvin

--- vuokraan tosi leveän jeepin, ostan saappaat kuvioitua nahkaa, kippurakärjin, ostan cowboy-hatun naisten mallia ja lentäjänlasit, varustauden vedellä ja ilmakuivatulla naudanlihalla ja painallan savuke hampaissa läpi Kalifornian, Nevadan ja Arizonan, halki kivisten autiomaiden, ruskeiden ja ruusunpunaisten, sinisten ja violettien, missä kangastukset väreilevät hopeisten, vedettömien suolajärvien yllä. Minne? En tiedä. Minkä tähden? Ei minkään, muuten vain: maailmassa ei ole mitään autiomaata parempaa. Puhdas, kuiva tuuli avoimesta ikkunasta, kiven tuoksu, tyhjyyden, yksinäisyyden, vapauden tuoksi - se oikea tuoksu. 

Tatjana Tolstajan rakastunut on ilmeisesti myös länkkäreiden ja niiden maisemien uhri. Vappu Orlov on suomentanut Tolstajan novellin upeasti ja niin, myös häneltä lukisin mielelläni lisää.

Mihail Šiškinin Pelastunut kieli ei ole novelli, vaan lyhyt essee kielestä ja ymmärtämisestä. Nimi on lainattu Elias Canettin teoksesta. Etsiessään Zürichin hautausmaalla James Joycen hautaa, kirjoittaja ihmettelee väenpaljoutta: menossa on Canettin hautajaiset. Kuten Canetti lapsuusmuistojensa takia, kirjoittajakin pelkää kadottavansa kielensä schwyzerdütschin keskellä. Hän pohtii kääntämisen mahdottomuutta, virheellisiä merkityksiä joita asia alkukielestään irrotettuna saa. Sitäkin enemmän koska hän sanoo kielessä kaiken tähtäävän ymmärtämisen vaikeuttamiseen; kieli on alusta alkaen luonut loputtomia rajoja ja esteitä, saanut aikaan tavatonta sekaannusta. Täytyy sanoa, että hän onnistui kyllä tekemään sen itsekin. Loppua kohden en ymmärtänyt mitä kieltä tässä nyt puhutaan, vaikka suomea olikin. Onnistui vaikeuttamaan ainakin minun ymmärtämistäni. Se ei kyllä todista mitään yleisellä tasolla.

Novellihaasteessa minulla tähän mennessä luettuna 48.