Pierre Lemaitre osaa kertojan taidoillaan vetää levottomankin lukijan hetkessä mukaansa. Tämän tiesin ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Näkemiin taivaassa romaanin perusteella. Lisäksi rikoskomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia kuvaavaa trilogiaa on blogeissakin ahkerasti luettu. Siksi tein itselleni epätyypillisen poikkeaman rikosten maailmaan. Ja väärässä järjestyksessä. Irenestä olisi pitänyt aloittaa, mutta kun vastaan tuli ensinnä Alex niin ei voi mitään.
Alku on niin tymäkkä, että olin jo vähällä lopettaa. Nuori kaunis nainen eli Alex siepataan Pariisissa tyhjällä kadulla kotimatkaltaan. Kukaan ei nähnyt tapahtumaa. Hän päätyy hylättyyn tehdashalliin killumaan alastomana puuhäkissä, syömään samaa ruokaa rottien kanssa. Haluanko lukea jonkun mielipuolisen sadistin keksimistä kidutuskeinoista tämän enempää? - Kysymys heräsi nopeasti.
No, mikään ei tässä jännärissä ole sitä miltä näyttää. Kuka on uhri, kuka on sarjamurhaaja, kaikki roolit ehtivät vaihtua ja sehän tässä sitten pitää valppaana ja virkeänä. Poliisin, taskukokoisen ylikomisario Camille Verhoevenin ja hänen kollegoidensa arkeen palataan joka toisessa luvussa. Rikostutkijat tyypittyvät eläviksi persoonikseen, joiden väliset suhteet organisaation hierarkiassa tuovat kertomukseen huumoria ja mielenkiintoista ranskalaista paikallisväriä.
Lyhytkasvuinen Verhoeven kompensoi mahdollisen ulkoisen haittansa nopealla älyllä ja temperamentilla. Hän tarttuu tapaukseen vastentahtoisesti, koska vaimon murha sieppauksen uhrina palautuu mieleen liian läheisesti. Verhoevenia tasoittaa tarpeen tullen aristokraattisen syntyperänsä jalostama apulainen Louis, aina tyynenä mutta silti tarkkakatseisena. Kolmas muskettisoturi on pihiytensä äärimmilleen vienyt Armand, jonka taskut pullottavat ilmaisia kyniä, lehtiöitä ja hotellien aamiaispöydistä siivottuja eväitä. Verhoevenia seurataan päähenkilönä pidemmälle. Puolison, Irènen murhan jälkeen kotona odottaa pikkukisu Doudouche ja taitelijaäidin jäämistö, joka odottaa selvittämistä. Äidiltä on peräisin Verhoevenin piirustustaito, jolla hän luonnostelee epäiltyä. Äidiltä on peräisin myös rikoskomisarion lyhyys, äidin ketjutupakoinnin seurausta.
Juonta ei voi sen enempiä paljastaa, mutta sarjamurhaaja kulkee kuolemaa kylväen samalla kun silmukka kiristyy. Jälki on veristä, rikkihappo sihahtaa. En ehkä haluaisi nähdä tätä elokuvana. Lemaitre kirjoittaa kuitenkin hienoa kieltä, sekä ympäristön että psykologinen henkilökuvaus on tarkkaa ja dialogi napakkaa.
Motiivit koko tragedialle saavat selityksensä hiljalleen; koko raadollinen menneisyys paljastuu vähä vähältä. Jännitys säilyy loppuun asti. Epäilty, takaa-ajettu - uhri vai syyllinen? - on kerännyt itselleen niin paljon osaamista, että saa kuin saakin viimeisen sanan omassa henkilökohtaisessa missiossaan. Se missio ja sen oikeutus alkaa selvitä lukijallekin. Sitä ennen silmänväriä, nimeä ja paikkaa vaihtava päähenkilö - kameleontti - herättää nopeasti vaihtuvia tunteita.
Romaani voitti parhaan ulkomaisen rikosromaanin palkinnon The CWA International Dagger 2013. Vielä olisi jäljellä Verhoeven-sarjasta Irene, Camille ja Rosie.
Pierre Lemaitre: Alex, 2011
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva Kustannus 2015, 405 s
Minäkin aloitin trilogian lukemisen tästä kirjasta (kun se suomennettiin ensimmäisenä), eikä se haitannut laisinkaan. Kirjan alku on tosiaan aika hyytävä... tykkäsin tosi paljon tästä ja koko sarjasta. Juuri nuo yllättävät juonenkäänteet toimivat hienosti, ja pääsivät ainakin minut yllättämään kiitettävän hyvin. :)
VastaaPoistaYllätyksellisiä käänteitä ja lisäkierrettä Lemaitre osaa todella kehittää. Jotenkin outoa viihtyä näin kammottavien touhujen parissa, mutta eihän siinä mitään uutta ole. Dekkareita kai luetaan eniten kaikista lajityypeistä. Liityin näköjään norjalaistraditioon, uutisissa kerrottiin että Norjassa dekkarit kuuluvat pääsiäiseen :)
VastaaPoista