Kevyesti kohti uutta vuotta 2018

En harrasta naturismia - vaan maalausta. Pariskunta kuvastaa optimistista ja pelotonta asennetta tulevaan. Se kantakoon uutena vuonna! Maalauksen on inspiroinut valokuvaaja Elliott Erwittin retrospektiivinen näyttely, josta oli artikkeli HS:ssä. Näyttely näyttää jatkuvan Salon taidemuseossa helmikuulle 2018 asti.

Hyvää Uutta Vuotta, tutut ja tuntemattomat - rauhaa & rakkautta!

J.D. Vance: Hillbilly Elegy. A Memoir of a Family and Culture in Crisis

The best way up for a hillbilly was out.
I was the abandoned son of a man I hardly knew and a woman I wish I didn't.

Lue tämä kirja niin ymmärrät, miksi Trump valittiin. Tai jotain sinnepäin oli näkemäni otsikko, josta innostuin etsimään kirjan luettavaksi. The political book of the year (Sunday Times), A great insight into Trump and Brexit (Independent), ja You will not read a more important book about America (Economist).

J.D. Vance (s. 1984) teki epätodennäköisen irtioton taustastaan ja yhteiskunnallisen nousun Yhdysvaltain ruostevyöhykkeeltä, Ohion Middletownista ja Kentuckyn Jacksonista nykyiseen kotipaikkaansa San Franciscoon. Työpaikka on Silicon Valleyssä sijoitusyhtiössä. Hän kirjoittaa matkastaan kaoottisesta lapsuudesta nuoruuteen, lukiosta korkeakouluun, merivoimista Irakin sodan kautta lopulta Yalen yliopiston lakimiesopintoihin.  Muistelma on sekä sosiologinen raportti että henkilökohtainen sukutarina ja kasvukertomus. Hän kertoo lapsuuden perheensä, tai oikeastaan perheidensä tragediasta ja yhden ihmisen - Mamaw'n, mumminsa - rakkauden merkityksestä siinä, että hän lopulta onnistui ja jaksoi nostaa itsensä suosta. Samalla hän kertoo oman amerikkalaisen identiteettinsä - Appalachian Americans - muutoksesta perheensä esimerkin kautta.

Mies on vielä nuori, mutta muistot raastavia ja vaativat kertomista. En lukisi sosiologista tutkimusta, varsinkaan englanniksi, mutta yhden ihmisen, ruohonjuuritason näkökulma omaan kotiinsa, kaupunkiinsa, naapureihinsa, koulutovereihinsa sen lisäksi että Vance  on myös lahjakas kirjoittaja, tekee kirjan hyvin luettavaksi. Se on täynnä dramatiikkaa, intohimoja, värikkäitä tyyppejä - ja tunteita; häpeää, ylpeyttä, vihaa ja rakkautta. Koulutus on antanut kirjoittajalle paitsi mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun myös kyvyn asettaa asioita laajempaan yhteyteen ja analysoida yhteiskunnan muutosta. Kirja on ilmestynyt Obaman kauden viimeisenä vuotena, juuri ennen Trumpin valintaa.

Hillbilly on kai suomeksi juntti. Ruostevyöhyke, Kentucky ja Ohio ovat niitä aiemmin kukoistaneita teollisuusvyöhykkeitä, joista työpaikat 70-luvulta alkaen alkoivat kadota, kaupungit rapistua, perheet hajota. Huumeet toivat kaoottisuutta. Lehdessä oli tänä syksynä kuva amerikkalaisesta pariskunnasta, joka istui sammuneena auton etupenkillä kun takapenkillä istui perheen pikkulapsi, vain hänellä silmät avoinna. TV:ssä on näytetty dokumentteja noista seuduista nyt. Alueen ihmiset ovat valtaosin irlantilais-skottilaista perinnettä edustavia köyhiä valkoisia, mutta he ovat monin tavoin samassa tilanteessa kuin Detroitiin etelästä saapuvat mustat. Kaikki, jotka vain pystyivät, muuttivat muualle. Middletownin keskustan pääkatu autioitui liikkeistä ja ainoat aktiivit olivat huumediilereitä asiakkaineen. Se toi epävakautta ja epävakauden kierre toi teiniraskauksia, hajoavia perheitä, riitoja, kaaosta, uutta väestöä hukkuvaan sukupolveen. Heillä ei ole enää sankareita eikä taloudellinen tilanne mahdollista American dreamiä. He syöttävät lapsilleen hampurilaisia ja antavat vauvaikäisille lapsilleen pepsicolaa. Obama ja demokraattinen eliitti on sylkykuppina.

Barack Obama strikes at the heart of our deepest insecurities. He is a good father while many of us aren't. He wears suits to his job while we wear overalls, if we're lucky enough to have a job at all. His wife tells us that we shouldn't be feeding our children certain foods, and we hate her for it - not because we think she's wrong but because we know she's right.

Vancen suvun, isoäidin ja isoisän perintö on kahtalainen. Toisaalta heissä on vahva lojaalius ja huolenpito omistaan, toisaalta he kuljettavat aina asetta mukanaan, ja käyttävät oman käden oikeutta kun se heistä sitä vaatii. Sitä se vaatii usein, se on melkein kuin Italian mafian käyttäytymiskoodistoa. Vancen suojelusenkeli, mummi on suvun matriarkka joka ei pelkää ketään, mutta jota monet pelkäävät. Hän on kova kiroilemaan ja on ollut valmis karkottamaan varkaan asella uhaten jo pienenä tyttönä. Hänen lapsensa, Vancen äiti on riitelyn mallin omaksunut epävakaa tyyppi, jolla miehet ja kodit vaihtuvat, niin että lapsen mielestä jokainen miehistä on vain äidin future ex-husband. Arjen kaaos ja ihmisten aggressiivinen käytös oli niin jokapäiväistä, ettei siihen enää kiinnitä huomiota. Kulutusjuhlasta ei koskaan haluta luopua, koska siihen on totuttu; rahoitustavat vaihtelevat pika-vipeistä shekkien päiväyksellä temppuiluun ja lainoihin isovanhemmilta. Äiti pelkää työpaikkansa menetystä huumeiden käytön takia. Poika saa lainata pissaansa työpaikan testeihin.

Kaikkein onnettomin hahmo kirjassa on juuri pojan äiti. Hän sotkee asiansa yhä uudelleen ja pojan viharakkaus vaihtelee laidasta laitaan, kun äiti on lähes tappaa lapsensa ja muuttaa osoitetta miesten mukaan. Kaikki toistuu niin usein, että poika ei enää äitinsä kanssa halua elää - ja mummi on samaa mieltä. I couldn't pretend to feel at home with her. Silti äiti on pojastaan muille hoitajille mustasukkainen.

Pojan elämän onnen avaimet olivat mummin tuki ja rakkaus sekä sitkeys patistaa poikaa opiskelemaan. Merivoimat opetti Vancelle itsekuria ja sitä täydensi vielä komennus Irakin sota-alueelle. Näin hän sanoo vapautuneensa 'from learned helplessness'

Vancen pointti on poliittisesti raflaava. Hän väittää, että köyhät valkoiset hillbillyt vain sanovat tekevänsä kovasti töitä, mutta itse asiassa käytännössä välttelevät jokaista suurempaa ponnistusta, koska siitä ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä. Ihmiset näillä seuduin kannattivat demokraatteja niin kauan kuin töitä vielä oli, koska demokraatit 'protected the working people'.  Kun terästehtaat ja hiilikaivokset suljettiin, ihmiset katkeroituivat, syyttivät aina hallitusta tai yhteiskuntaa ja alkoivat äänestää republikaaneja. Ei ole yllätys, että nousun tehnyt kentuckylainen Vance ei myöskään ole demokraatti, vaan konservatiivi. Hän ei ehkä ole trumpilainen mutta joka tapauksessa oman onnensa seppä, republikaani, jonka mielestä yhteiskunnan rakenteet turvaavat riittävästi. Ihmisten vain pitäisi katkaista kierre, hoitaa lapsensa, käyttää mahdollisuutensa, nähdä että omilla valinnoilla on edelleen merkitystä. Siitä hän on itse esimerkki.

J.D. Vance kertoo tarinaansa väkevästi ja hänellä on oikeutuksensa omaan päätelmäänsä; hänelle ovat kelvanneet ne hard work-paikat, joiden tarjouksista moni työtön naapuri ei kiinnostunut. Kirja sisältää paljon läheltä nähtyjä kokemuksia amerikkalaisen yhteiskunnan toiminnasta ja lisävalaistusta esim. koulutukseen. Kuten senkin näkökulman, kuinka paljon Yalen tapainen yliopistokin voi tukea köyhää mutta lahjakasta ja/tai työteliästä opiskelijaa. Tässä on Vancen mielestä oleellinen asennevirhe monilla köyhillä nuorilla. He ovat luovuttaneet jo ennen ensimmäistä yritystä. Hän sanoo myös asian, joita meillä ja Ruotsissakin on pidetty esillä; kaupunkien asuinalueet on pidettävä kirjavina, gettoutuminen on vaarallista. Put the lower-income kids with those who have a different lifestyle model, and the lower-income kids start to rise up.

Mielenkiintoinen ja värikäs yhteiskunnallinen puheenvuoro ja muistelma entiseltä hillbillyltä. No 1 New York Times bestseller vuonna 2016. Silti yhteiskunnalliset näkemykset heijastavat hänessä jo saatua koulutusta, eliitin puolelle pääsyä. Kun leimaa kokonaisen seutukunnan ihmiset laiskoiksi tappelupukareiksi heidän kotiseutunsa elinolosuhteiden muututtua radikaalisti syistä, jotka sittenkin ovat rakenteellisia ja poliittisten päätösten seurausta, on se  poliittinen kannanotto josta voi olla monta mieltä. Vaikka lausuja olisikin siitä ryhmästä lähtöisin.

J.D. Vance: Hillbilly Elegy. A Memoir of a Family and Culture in Crisis.
William Collins, 2016, 264 s

Elokuvissa: The Square

Installaatio. Paperi, kivi, nuket.

Tom Wolfen romaanissa Turhuuksien rovio (1987)  sliipattu investointipankkiiri ajaa New Yorkissa erehdyksessä väärästä tienhaarasta ja ajautuu tyystin toisenlaiseen maailmaan, Bronxiin kuin mihin on tottunut kotona Manhattanilla. Tästä lähtee miehen hallittu maailma hajoamaan.

Romaani välähti mielessä Cannesissa palkitun elokuvan alkukohtauksessa. Museokuraattori Christian, tanskalainen muuten, Tukholman hienon nykytaiteen museon viestintä- ja markkinointivastaava törmää kaupungin keskustassa äkillisesti syntyvässä hässäkässä maailmansa rajoihin. Häneltä ryöstetään tärkeimmät eli älypuhelin ja lompakko. Mies on kalliin lifestylen mannekiini sekä ulkoisesti että sisäisesti eikä hän jää vaille auttajia hädässään. Onhan hänellä työpaikalla alainenkin, jonka voi laittaa omille asioilleen. Hän voi kokea tapahtuman vain piristävänä; lisää adrenaliinia alkavaan työpäivään.

The Square, neliö voisi olla myös puhkikulunut käsite kupla. Rajoista ja omalta mukavuusalueelta pois joutumisesta on kyse. Siitä ulos liukuessa törmäyksissä tuntemattomaan mitataan sitten moraalia ja sen vahvuutta. Ohjaaja Ruben Östlund osaa valottaa rajakysymysta monesta näkökulmasta. Nykytaidemuseon tuleva näyttely on nimeltään The Square. Se esittää yksinkertaista katukiveyksestä erotettua ruutua, jolla on valaistut rajat. Taidepuheessaan kuraattori kuvaa näyttelyn ruutua turvan ja luottamuksen paikkana; neliön keskelle voi jättää vaikka laukkunsa, se on turvassa. Neliössä seisova lapsi saa apua.

Satiiri piruilee keisarin uudet vaatteet-henkisesti nykytaidepiirien rituaaleilla, kuvaa kovaa keskinäistä kilpailua, taidepuheen onttoutta ja sitä, kuinka mediahuomion kalastelussa tarkoitus pyhittää keinot. PR-toimiston nuoret miehet suunnittelevat kampanjan, josta kasvaa skandaali. Museon sisällä nykytaiteen rajoja kolistellaan, kun - taas kerran - siivooja tuhoaa epähuomiossa tarkoin muotoiltuja hiekkakasoja.

Tukholman katukuvassa metelin keskellä feissarin kysymys 'haluatko pelastaa ihmishenkiä' saa vastauksen 'ei nyt'. Taustalla romanikerjäläiset kalisuttavat kuppejaan. Christian saa omalla sivupolullaan nähdä, kuinka sekin porukka koostuu erilaisista ihmisistä, joilla edelleen on arvokkuutensa. Ulkomaailman tilanteet kärjistyvät trillerinomaiseksi kierteeksi, jossa uusia uhkia alkaa nousta edellisen perään. Elämän epävarmuus näyttäytyy kaikkialla.

Vaikuttavin törmäys tapahtuu taidepiirien juhlaillallisilla, kimaltavien kattokruunujen alla. Juhlayleisölle on järjestetty ohjelmanumero, jonka aikana hämmennys alun hihityksen jälkeen jähmettyy kauhuksi ja nostaa hiuksia. Missä kulkee raja taiteelle, viihteelle, hyväksikäytölle, ihmisyydelle - monia kysymyksiä nousee. Katsoja on yhtä sekaisin kuin juhlayleisö illallisella.

The Square on varsinainen potpuri erilaisia tilanteita, joissa oman elämänsä sankari pannaan kohtaamaan epämukavia ja hämmentäviä rajoja, joiden yli hän yrittää päästä ja vetää itsensä upottavasti suosta. Katsoja on samanlaisessa puolihymyilevässä ja ällistyneessä hämmennyksessä, ahdistuneena. Elokuva on palkittu Yhdysvalloissa parhaana komediana jollain festivaaleilla! Se on kyllä paljastavaa, sillä komediana sitä varmaan harva pitää meillä päin. Kyllä se on enemmän monenlaisia nykyajan ilmiöitä ruotiva draama. Ehkä tämä ero vastaanotossa kertoo aika paljon yhteiskunnista. Tapahtumat, jotka meillä elokuvassa näyttäytyvät moraalisina valintoina ja ehkä herättävät syyllisyyden tuntojakin, ovat ehkä Yhdysvalloissa enemmän hyväksyttyjä, eivätkä näyttäydy mielenkiintoisina ristiriitoina. Sankarin umpikujat ja ahdistukset nähdään siellä vain huvittavina kömmähdyksinä. Ilmeisesti? Vai ollaanko meillä päinvastoin tekopyhiä ja kaksinaismoralistisia?

Ohjaaja on kuitenkin ajatellut elokuvan valaisevan sitä säröä luottamuksessa ihmisten välillä, joka koko ajan kasvaa kun yhteiskunta muuttuu yhä individualistisemmaksi ja ihanteet uhrataan (wikipedia). Joten eiköhän pohjoismaissa ole ymmärretty ainakin ohjaajan tarkoitus vähän paremmin. Kiinnostava ja tämän ajan näköinen elokuva.

The Square
Ohjaus Ruben Östlund 
Ruotsi, 2017

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska (s. 1953) on Virossa tunnettu elokuvan ja teatterin maailmasta. Hänen perheensä oli monien muiden virolaisten tapaan karkotettuna kotiseudultaan, ja hän syntyi Kirovissa, silloisessa Neuvostoliitossa. Hän opiskeli Moskovan filmi-instituutissa ja työskenteli Tallinnassa ja pitkään myös Ruotsissa tuottaen ja ohjaten teatteri-esityksiä ja elokuvia. Neuvostoliiton kaaduttua Taska perusti 1994 Viron ensimmäisen yksityisen televisiokanavan ja työskenteli monissa kansainvälisissä elokuvaproduktioissa.

Vuonna 2011 Ilmar Taska julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa Paremp ku elu josta tuli arvostelumenestys. Yksi novelleista poimittiin Dalkey Archivesin eurooppalaisten novellien kokoelmaan Best European Fiction 2016. Taskan novellikokoelma on ilmestynyt Ruotsissa ja Tanskassa, yksittäisiä novelleja on julkaistu kokoelmissa useilla eri kielillä. Pobeda 1946 on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se nousi heti ilmestyttyään arvostelu- ja lukijamenestykseksi.

(WSOY)

Olisin oikeastaan kaivannut tässä vaiheessa lukemisiani toiseen ilmansuuntaan, mutta kirjaston varausjonosta pullahti  Pobeda 1946, ja niinpä sain jatkaa kitumistani Neuvostoliiton varjossa.  Ei suurempaa kärsimystä sittenkään, sillä Ilmar Taskan romaani on hyvin perinteistä ja selväpiirteistä kerrontaa ja juonen kuljettelu vetävää. Elokuva-alan kokemus näkyy hyvin; romaanin jokaisen kohtauksen näkee jo lukiessa hyvin elokuvallisena. Vaikka aika ja aihepiiri on sama kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, Taska saa henkilöihinsä enemmän eloa, ja herättää muitakin tunteita kuin järkytystä ja kauhua. Siihen vaikuttanee oma lapsuudenkokemus Neuvostoliiton aikaisessa Virossa ja sen lisäksi rankkaa aihetta pehmentävät piirteet: lapsen näkökulma, kukkaan puhkeava romanssi sekä mielenkiintoisesti kuvattu seksuaalinen jännite sortajan ja sorretun välillä. Se tuo mustavalkoiseen asetelmaan muitakin sävyjä. 

Viron ankea arki Neuvostoliiton sortokomennossa aukeaa nuoren perheen kautta, jossa äiti - joka esiintyy romaanissa joko äitinä tai nimettömänä 'naisena' - piilottelee perheen isää suljetussa huoneessa verhojen takana ja pikkupoika leikkii linjurikuskia pihan halkopinon päällä. Kaikki muuttuu sinä päivänä kun pihaan kaartaa kiiltävä Pobeda, josta astuu ulos Pobeda-setä, romaanissa myös 'mies'. Mies on sekä komea että ystävällinen mutta ulkonäkö pettää, sillä hän on uuden vallan kaadereita, joka on ensi kertaa elämässään tekemässä nousua urallaan, uskoo asiaansa ja käyttää kaiken energiansa kansanvihollisten etsintään ja karsimiseen. Pikkupoika on siinä hyvä apu. Se että hänellä ja Pobeda-sedällä on yhteinen salaisuus, on vain entistä jännittävämpää.

Pojan, naisen/äidin ja miehen näkökulmien ohella toinen sivuhaara tarinasta seuraa naisen siskon Johannan, kuuluisan virolaisen oopperalaulajattaren ja BBC:n toimittajan Alanin romanssia. Rakkaussuhdetta väkevöittävät radiolähetykset Lontoosta maailmalle ja vaikeuttavat moskovalaisen hotellin passintarkastukset, kaikkialla seuraavat vakoojat ja pikkupojan seikkailunhalu ja tietämättömyys. Kuka oikein on oikeassa, kun pojan korviin kuiskutellaan? Mikä on valhetta, mikä totta?

Johannan näkökulma kertoo miltä neuvostojoukkojen nujertama Tallinna näyttää, kun laatua ei enää ole missään ja räikeät värit peittävät pehmeät pastellit. Mihinkään ei voi paeta eikä muuta tehdä kuin avata ovet Keski-Aasiasta tulevalle perheelle, jonka matot peittävät lattiat. Junat kuljettavat ihmisiä halki Neuvostoliiton, perheitä asuttamaan toisten koteja, 'kadonneita' lapsia kasvatuslaitoksiin. Uusi kommuuni löytää yhteistäkin: tee lämmittää.

Ilmiantajien maailmassa muutos voi lähteä pienestä liikkeelle ja lujaltakin vaikuttanut asema hierarkiassa voi hetkessä olla mennyttä. Jos korkea-arvoinen ukkeli tarvitsee yllättäen syntipukin, sellainen löytyy usein alaisista. Tästäkin aiheesta, Viron lähihistoriasta voi kirjoittaa monella tapaa. Ilmar Taskan Pobeda 1946 on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu romaani monisävyisine hahmoineen.

Ihmettelen, ellei tästä olla jo puuhaamassa elokuvaa. Klaus Härön Miekkailija oli minusta kyllä turhan paljon kehuttu, liian hyveellisine, paperinukkemaisine hahmoineen. Pobedasta irtoaisi enemmän.

Ilmar Taska: Pobeda 1946, 2016
Vironkielestä suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY 2017, 315 s

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Kun kuulen sanan 'kulttuuri', minusta tuntuu, että olen lämmin hylsy joka putoaa ruohikolle.

Autofiktiivisessä romaanissa Andrei Astvatsaturov muistelee lapsuuttaan 'kehittyneen sosialismin' eli ns pysähtyneisyyden eli brezhneviläisen ajan Leningradissa ja nuoruuttaan nykyisen Venäjän Pietarissa. Kirjailija kuuluu venäjänjuutalaiseen intelligentsijaan ja romaani kuvaa tuota maan sivistyneistön ytimessä hääräävän kauhukakaramaisen tabujenrikkoja-sukupolven elämistä ja olemista aikana, jolloin neuvostovaltio mureni ja syntyi nykymuotoinen Venäjä. Kirjailija päätyi opiskelijaksi Leningradin yliopiston filologiseen tiedekuntaan vuonna 1986, jolloin  juutalaisen oli yhtä hankala päästä sinne kuin paimeneksi. Sittemmin hän toimii myös kirjallisuuden tutkijana ja opettajana.

Miten gammaglobuliini liittyy nuottien opiskeluun? Yhteys on gammassa ja perseessä, jotka rokotettujen lasten päässä aiheuttavat riemuun repeämisen. Leninkään ei ollut enää pyhä, ainakaan lapsille, ei vaikka museo-opas yrittää uutta pönöttävää sukupolvea kasvattaa. Brezhnevin ajan rituaaleja oli mm virtsanluovutus ennen kuin irtosi lupakirja yliopistolle pääsyyn. Pioneeritkin huiveineen olivat jo nuorten suussa pinohiiriä. Yliopistolla sisäpiiriä ruokkiva katkeamattomasti antajien ja saajien kesken pyörivä apurahasysteemi on erinomainen: systeemi ei koskaan häiriintynyt eikä rahoja joutunut sivullisten käsiin.

Kaikesta näkyy, että Neuvostoliiton kaatumisen myötä auktoriteetit myös koulu- ja yliopistolaitoksen seinien sisäpuolella alkoivat murentua. Astvatsaturov kuvaa omaa sukupolveaan mitään kunnioittamattomana ja rääväsuisena; vessa- ja pieruhuumori eivät heidän arvoaan laske, päinvastoin punkbändi Villien omenain ritareille sekin oli oleellinen osa arkea. Kuten myös runoilu ja kirjalliset vitsit; niissäkin auktoriteetteja riisuttiin alastomaksi. Kirjailijan lähipiirissä kukoistavat monenlaiset tyyliniekat, joilla on aina aikaa juhlimiseen ja musisointiin ja nerokkaisiin keskusteluihin. Astvatsaturov vertailee itseään ja Thomas Elliottin tutkimistaan nerokkaampiin kavereihinsa ja häviää omasta mielestään. 

Luvut etenevät fragmentaarisesti väliotsikoiden kautta uusiin kohtaamisiin. Dialogi on reipasta ja karikatyyrimäistä. Miespuoliset kaverit hääräävät laajalla rintamalla, naisia vilahtelee taustarooleissa; heistä huomioidaan rintavarustus. Lähimmäksi, jopa muutaman dialogin verran tepastelee räikeästi maalattu blondi, ironisesti Prinsessaksi nimetty, joka on tyhmä ja kotoisin jostain maaseutuprovinssista. Hän puhuu jotain junttimurretta (joka on suomennettu itämurteella mie, myö).

Välillä kirjailija uppoutuu itseensä ja kirjoittamisen vaikeuteen; aloittaa jutun ja peruuttaa takaisin. Kommentoi kirjallisia keskusteluja, jotka avautunevat helpommin pietarilaisille. Paitsi naisiin, pietarilaisen intelligentsijan ylimielisyys kohdistuu myös muihin osiin Venäjää. Moskovalaisten itseriittoisuus ärsyttää, mutta krimiläinen lomanvietto on pietarilaiselle nuorukaiselle painajaista. Mikään Krimistä ei nouse sen kamalien vessojen ohitse. Tyhmän naisen ympärillä pyörii tyhmä venäläinen uusrikas, joka myös on älykköjen pilkan kohde. 

Kulttiromaaniksi kuulemma Venäjällä noussut romaani ei hauskoista paloistaan huolimatta sittenkään innostanut. Nuortenmiesten läpänheitto alkoi pitkästyttää, peittelemätön sovinismi ällöttää ja poliittisesti epäkorrekti 'rahvaan' halveksunta on minusta pikkusieluista ja konservatiivista. Ja vielä valheellista. Loppukohtaus, jossa nahkatakkiset ja kovanyrkkiset miehet kohtaavat varmisti sen, että kokonaistunnelmani putosi entisestään. Kyllä Dovlatov ja hänen itseä ylentämätön huumorinsa päihittää tämän rillipäisen älykön mennen tullen. Varsinkin kun yhteiskunnallinen satiirikin oikeastaan on olematonta, ainakin mitä tulee aikaan brezhneviläisyyden jälkeen. 

Löysin vinkin romaanista täältä.

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Люди в голом, 2009, suomentanut Tuukka Sandström

Idiootti, 2010, 295 s

Luminous Finland ja Turun linna

Päätettiin eilen itsenäisyyspäivänä käväistä katsomassa Turun linnaa ennen suurta kättelytapahtumaa, kun se nyt oli yksi noista Suomessa juhlavalaistuista monumenteista.  Mietin, että ehkä joku muukin on saattanut saada saman idean. Mutta että  turkulaisista noin 98 % oli päättänyt tehdä saman retken, se oli yllätys!  Ehkä Turussa olisi voinut olla muitakin tapahtumia päivän kunniaksi.  Yhteisöllisyyttä ainakin ryysiksessä koettiin. Liikenneruuhka oli kuulemma pahempaa kuin Tall Ships Races-tapahtumassa. Aikuiset, lapset, pienemmät ja isommat koirat liukastelivat kansanjoukon puunaamalla jäisellä rantakadulla. Mutta olihan linna ja puisto kaunis.

Mielessä kävi se harmitus muutamia vuosia sitten, kun juhla siirtyi presidentinlinnan peruskorjauksen takia Tampere-talolle. Halusiko Niinistö ilmaista, ettei vedä kotiin päin kun juhlaa ei saatu Turun linnaan? Olisi ollut hienoa avata Turun linna itsenäisyyspäivän vietolle ja koko kansan näkyville juhlassa. Onhan se selkeästi koko Suomen historiaan oleellisella tavalla liittyvä linna ja edelleen onneksi upeassa kunnossa. Mahtaako tilaisuus joskus vielä toistua. Toivottavasti.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus

Elena Ferranten Napoli-trilogian toisessa osassa kertoja Elena ja kaikkein tärkein ystävä, Lila, muille Lina, jatkavat kisailuaan paremmuudesta, välillä tietoisesti, välillä kuin se olisi osa heidän verenkiertoaan. Tytöt ovat 60-luvun puolivälissä lähes parikymppisiä nuoria naisia. Peruskoulu on käyty ja seuraavat valinnat ratkaisevat paljon. Napolin köyhälistön kortteleissa polku on yleensä valmiiksi tallattu aikaiseen avioliittoon ja naiselle miehen vallan, usein nyrkin alle. Ei se miehillekään kovin hääviltä näytä, siitä pitävät mafian kauan sitten pystyttämät väkivallan koneistot, hierarkiat ja käyttäytymiskoodit huolen. Sillä yhteiskunnallisesta vinkkelistä Elena Ferrante kertoo saman minkä Roberto Savianon Gomorra, ruohonjuuritasolla. Samassa köyhyyden pelossa, korruption ja väkivallan suossa tarpovat sekä miehet että naiset, velkaantumisineen, riitoineen. Köyhä ei uskalla edes poliitikan kautta ilmaista omia toiveitaan, kun ainoa työpaikka on vihatun mafiakukonpojan leivissä.

Elena ja Lila viskautuvat eri poluille, Lila naimisiin ja perheen kenkäyrityksen palvelukseen, Elena jatkaa haparoiden, mutta kuitenkin opin tiellä. Rakkaus ja seksuaalisuuden vahva virta heittelee nuoria ensikokemuksiin, jotka Ferrante kuvaa vahvasti. Kuinka kaukana todellisuus voikaan olla siirappisista haavekuvista vaikka ollaankin Ischian rannalla,  ja kuinka päättäväisesti nuoret naiset sittenkin seuraavat omaa polkuaan. Elena kuitenkin epävarmana ja itseään ihmetellen, häveten, katuen, Lilaan itseään verraten, Lila raivoten ja kapinoiden, aina kuitenkin seurattuna kaunottarena, jolle löytyy uusi pelastaja korttelin nuorista miehistä, kun vain viitsii merkin antaa. Sama rakkauden kohde yhdistää ystävättäriä - mutta sen tietää vain Elena ja lukija. Tyttöjen väliset tunteet kiehuvat syvästä yhteisymmärryksestä kateuteen ja vihaan ja takaisin. Etäisyys kasvaa kadotakseen taas.

Elenan opiskelijaelämän kautta kertomus palaa 60-luvun vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen ja poliittiseen keskusteluun niissä interiööreissä. Tässäkin Ferrante peilaa hyvin tilannetta, jossa köyhä ja kouluttamaton perhetausta tekee nuorelle matkan samoihin keskustelupöytiin pitkäksi, verrattuna varakkaiden perheiden nuoriin, joiden kotona on luettu ja opiskeltu aina. Kieli on Italiassa suuri paljastaja; yleiskieli ja murteet ja niiden oikea käyttö kertovat heti parempiosaisille kuinka lyhyt on tulokkaan opintie, kuinka tuore sivistyksen pintakerros. Elenan avaukset lähtevät otsikoiden ulkoa opettelusta pikku hiljaa oivallukseen ja ymmärtämiseen, mutta koko ajan pitää pelätä möhläämistä; että paljastuisi epäkiinnostavaksi tavikseksi. Kapinallisempi Lila on perinteisen roolinsa vanki ja keskittyy kiillottamaan pintaa, fare bella figura, johon kuuluvat omat merkkikengät, liike keskustassa, autot ja vaatteet.

Kertomus kulkee etupäässä Napolissa ja lähiympäristössä, mutta - hyvin virkistävää lukea Suomen marraskuussa - Ischian rannoilla lepäillään, rakastetaan ja riidellään viikkoja. Elena päätyy korkeakouluun Pisaan, ja joku nuorimies lähtee keikalle Saksaan ja jää sille tielle. Nuoret naiset ovat omanarvontuntoisia ja pyristelevät vahvan machokulttuurin puristuksessa, kun taas äidit, vanhat naiset toistavat ikiaikaista mallia alistumisellaan, kun eivät muusta tiedä.

Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet heistäkin yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä? Tulisiko Lilastakin yhtä muodoton kuin Nunziasta?

Uuden nimen tarina on samaa verevää kerrontaa kuin Loistava ystäväni, sitä ei oikein malta keskeyttää - mikä aiheuttaa oman dilemmansa, onhan sivuja sentään yli 500.  Napolilaiset kodit, liikkeet, piazzat ja rannat, meluisat kukkoilijat, oikukkaat donnat, Elena ja hänen kaikki mielenliikkeensä vilistävät elävinä kuvina silmien edessä. Kaikki se levittäytyy eteen samantapaisena freskona, jota ovat Coppolan Kummisetä-elokuvat; tarkkaa, maalauksellista, intohimoista, villiä. Sellainen taikuri Elena Ferrante oman maailmansa kuvaamisessa on.

Kuka Elena Ferrante -pseudonyymin takana oikeasti on, on ilmeisesti askarruttanut enemmän kuin se, miksi hän kirjoittaa salanimellä. Olen omassa selityksessäni mieltynyt Roberto Saviano-linkkiin. Saviano elää mafiapaljastusten takia jatkuvassa poliisin suojelussa. Kuvittelisin, että Ferrantekin tulee tässä paljastaneeksi yhtä ja toista. Voi olla, että hänkin saattaisi olla monenlaisen palautteen kohteena tämän romaanisarjan maailmanmenestyksen jälkeen - ei pelkästään suitsutusta. Niinhän kaikki kirjailijat ovat, mutta Napolin paikallistasolla voi olla että palautearsenaali olisi omanlaistaan.

Tässä vielä linkki Tuijatan arvioon, jossa monipuolisesti käsitelty romaanin teemoja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. Nuoruus
Storia del nuovo cognome, 2012, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2017, 508 s