Sivut
▼
sunnuntai 18. maaliskuuta 2018
Lauri Viita: Moreeni
Mitä, työtäkö, työtäkö heiltä puuttui? Sepä omituista! Kerrassaan mieletöntä jo työstä puhuminenkin, kun kerran oli varastot täynnä kaikkea mitä ihminen tarvitsi. On tosin kirjoitettu, että otsan hiessä on leipä syötävä, mutta tuleehan otsa märäksi tanssimallakin. Ei olisi pitänyt tekeytyä näsäviisaaksi. Eihän ihminen milloinkaan ole työtä syönyt, työssä asunut, työhön pukeutunut.
Tulipa paikattua isohko aukko suomalaisen kirjallisuuden klassikkosivistyksessäni. Lauri Viitaan ei ollut muuta kosketuspintaa kuin muutaman vuoden takainen elokuva hänestä ja Aila Meriluodosta, Putoavia enkeleitä. Ja se muistikuva, mikä liittyy hänen sairastumiseensa skitsofreniaan. Tosin Wikipediasta luin, että joku professori oli postuumisti esittänyt eriävän mielipiteen diagnoosista. Psykiatrin mielestä Lauri Viita sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sitä en muistanut, että kirjailija kuoli rattijuopon aiheuttamassa kolarissa alle viisikymppisenä.
Moreeni yllätti tyylillään. Viita kirjoittaa ihmeellisen kevyttä ja vaivatonta kieltä, leikittelevää ja yllätyksellistä, välillä hän antaa kielen viedä omiin pyörteisiinsä. Tarina kertoo kirvesmies Iisakki Niemisen perhekunnasta Tampereen Pispalan harjulla sata vuotta sitten, sisällissodasta kolmekymmentäluvulle. Tänään niin ajankohtaista, että päivän Hesarissakin oli kartta punaisten ja valkoisten yhteenotoista Tampereen keskustassa. Sota ei romaanissa ole sittenkään keskeinen asia, vaan se kuluu ohi ajan saatossa, yhtenä kaoottisena episodina, kuten sen voi ajatella yhdestä köyhästä työläiskodista näkyvän. Sodasta, pula-ajasta, niukkuudesta huolimatta romaanin perustunnelma on optimistinen ja elämänhaluinen.
Iisakki Niemisellä ovi käy tiuhaan, näkökulmat ja tyypit vaihtuvat, Pispalan mäellä synnytään ja kuollaan, soditaan ja rakennetaan, kasvetaan ja rakastutaan vahvasti kuin vantterat männyt ja istutetut omenapuut moreenimaassa. Kirjailija myötäelää syvästi oman väkensä iloissa ja suruissa, niin hiljaisen, mutta sitäkin enemmän pohdiskelevan ja velvollisuudentuntoisen Iisakin työssä kuin lempeän ja humaanin Joosefiinan ajatuksissa. Viita kuvaa arvokkaasti kouluja käymätöntä mutta sydämeltään sivistynyttä Joosefiinaa. Hän on melua pitämätön ison lapsikatraan äiti, mutta tosipaikassa kuolemaa halveksiva tiikeriemo, joka ei kuvia kumarra kun pitää puhua puoliso vankileirin portin paremmalle puolelle.
Sinäkö niille selitit, että minä olen tyhmä kuin pässi? Iisakki kysyi. - Kyllä minä taisin puhua vaikka mitä. Ja saat sinä hiukan pässimäinen ollakin.
Näissä ihmisissä ei ole mitään kliseistä, he ovat oman elämänsä sankareita, vaatimattoman elinympäristön lapsia mutta osaavat löytää onnea niukoissa oloissaankin. "Minulla on aina niin erinomainen onni", oli Joosefiinan lause, mutta kyllä siinä onnessa kantamistakin oli. Menetyksiä osuu monilapsiseen perheeseen. Pienin lapsi kuolee äidin syliin kirkossa, jonne punaiset pakenivat turvaan valkoisten edetessä kaupungissa. Tytär Elina löytää hurmoksellisen uskonnon, mutta myöhemmin se ei enää pelasta sisällissodan taistelujen tuoksinassa pysyvästi järkkynyttä mieltä.
Vankileirillä viruneesta pojasta, Paavalista kehkeytyy totinen kommunisti, jonka kanssa Iisakki käy kipakoita keskusteluja. Nuorin poika, Erkki sen sijaan löytää vastauksen pasifismista ja aseiden vastustamisesta. Lapset kasvavat, uudet sukupolvet tarvitsevat asuinsijansa ja Iisakki rakentaa taloja, takaa velkoja lapsilleen ja kavereilleen, yrittää käsillään pärjätä. Ajassa liikkuvat monenlaiset keinottelijat ja päällepäsmärit.
Isoista asioista työmiehen ja vaimonsa kotona puhutaan kahvinkeiton ja kaurapuuron äärellä, yhteiskunnallisista järjestelmistä, sodasta ja rauhasta, historiasta ja ihmisen osasta. Ihminen on köyhä ja joutuu kamppailemaan leivästä ja kodista, perusasioista, mutta se ei tarkoita että ihminen ajattelisi vähemmän, olisi yksinkertainen tai typerä - esimerkiksi semmoisen näkemyksen luen Moreenista. Iisakin ja Joosefiinan ja monen muun dialogeihin on piilotettu ovelaa huumoria ja ironiaa. Iisakin terävän katseen ja sisäänpäin kääntyneen hymyn voi erottaa paperossin savun takaa. Eikä kaikki juonikas juttu edes ihan loppuun asti palikka-aivolle aukene. Siinäpä jäin välistä möllöttämään. Todella: miksi ihminen puhuu toiselle siten kuin itse ajattelee, ja toiselle niinkuin luulee tämän ajattelevan? Yllätyksellisyyttä lisäsi näkökulman ja puhujan nopea vaihdos. Leiritulelta siirrytään seuraavassa hetkessä Näsijärven yöhön, unelmiin, kuvitelmiin ja pelkoihin. Moninaista ja monia tasoja on piilotettu Moreeniin, Pispalan omaan romaaniin.
Tiedättekös, kuinka Korpela kuuluu espanjaksi? - No? - Pizarro. - Kuinka? - Pizarro! Oskari toisti melkein kuin olisi sylkäissyt ja aivastanut yht'aikaa. Iisakille hän sitten myöhemmin selitti, että Pizarro oli hävittänyt Perun, maalman ensimmäisen ja kenties myös viimeisen kommunistisen valtion. Juuri näin hän sanoi; hän oli sosialidemokraatti.
Lauri Viita: Moreeni
WSOY, 1. painos 1950, 13. painos 2008, 415 s
Olen lukenut Moreenin vuosia sitten ja se on jäänyt vahvana työläiskuvauksena mieleen. Yksityiskohtia en muista, muuta kuin tuon äitinsä syliin kuolleen lapsen. Viidan kieli on todella hienoa, hänhän kirjoitti myös runoja.
VastaaPoistaRunon näkee proosassakin, sen verran liikkuvaista ja hurjaa on Viidan kieli. Samoin muutenkin ajatuksen lento. Jotenkin epäsuomalaista leikkisyydessään, kun ei kuitenkaan ole kyse mistään komediasta.
Poistatuntuu tutult
VastaaPoistaTämän lukemisesta on minulla kauan, mutta postauksesi palautti kirjan tunnelman mieleeni.
VastaaPoistaViita oli taitava kirjailija siihen asti, kun mielen sairaus alkoi haitata työtä.
Minulla taas tämä oli ensitutustuminen. Olin yllättynyt Viidan jotenkin nykyaikaisen oloisesta tavasta kirjoittaa. Muu kokemus pohjaa minulla vain tuohon elokuvaan ja Tommi Korpela astuu Viidan paikalle siinä mielen maisemassa. Nykyään on mielen sairauksiin sairastuvillakin siinä mielessä helpompaa, että ainakin tieto sairauksista on lisääntynyt ja hoito fokusoidumpaa.
Poista