Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimykseltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.
Syvien pohdintojen pohdiskelijalla ja Elena Ferranten Hylkäämisen päivät-romaanin Olgalla olisi paljon juteltavaa cappuccinon tai viinilasillisen äärellä. He ymmärtäisivät toisiaan puolesta tavusta. Siinä missä Olgan kertomus on ilmapiiriltään italialainen, Syvien pohdintojen jaosto on hyvin newyorkilainen. Siinä on sitä nopeasti aiheesta toiseen liikkuvaa puhetta ja älyllistä miekkailua, joka on tyypillistä Woody Allenin ja monen muunkin New York-aiheisille elokuville. Muun muassa Sokrateelta, Keatsilta ja Kafkalta lainatuilla aforismeilla silattua henkevyyttä, ironiaa ja itseironiaa, suoruutta ja sanomisen rohkeutta, johon suurkaupunki ihmisensä kasvattaa. Rytmi on nopeaa ja hengästynyttä. Ihmiset kuin talitintit: maaseudulla vielä titityy ja cityssä tityy.
Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on rakkauskertomus. Nainen, minäkertoja ja mies rakastuvat, menevät naimisiin, saavat lapsen ja ajautuvat kriisiin. Tarina etenee levottomina fragmentteina, mutta silti pääosin kronologisesti. Etualalla nainen, joka draamaa omasta näkökulmastaan purkaa, filosofoi elämästään, kodistaan, rakkaudestaan, tutkiskelee minäkuvaansa. Vauvasta tulee luonnostaan päähenkilö vähäksi aikaa. Parisuhdekin rasittuu. Kaiken aikaa nainen tutkailee itseään suhteessa mieheen ja muihin. Terapeutin - olet niin tuomitseva - ja joogaopettajan - joka on kääriytynyt valoon - kommentit nainen kirjaa. Naisen havainnot riemastuttavat, hänen itsekritiikkinsä saa lukijan sympatiat. Vaikka tarina tuntuu poikkeavan lyhyissä pätkissä kaikkialla maan ja taivaan välissä, taustalla rakkaussuhde ja sen lähestyvä kriisi etenee hyvinkin vakaasti, sen kehityskulku on klassinen. Nainen, jonka haaveena oli tulla taidehirviöksi, kuten Nabokov - joka ei edes avannut sateenvarjoaan itse - löytää itselleen parhaan paikan marketin hyllyjen välissä. Siellä lapsi lakkaa huutamasta. Pakkotahtinen arki jyrää uupumukseen, jossa miehen syrjähyppy on jo liikaa.
Olen kuullut tarinan Alcatraziin teljetystä vangista, joka vietti yönsä eristyssellissä pudotellen lattialle nappia ja etsien sitä yhä uudestaan pimeässä. Tällä tavoin hän vietti kaikki yöt aina aamunkoittoon asti. Minulla ei ole nappia, mutta muilta osin yöni ovat samanlaisia kuin hänen.
Romaani on lyhyt ja intensiivinen, se on painettu isolla fontilla ja sirpalemaiset väläykset tekevät sivuista väljät. Syvien pohdintojen jaosto on erilaisuudessaan virkistävä, se liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Siitä huolimatta loppua kohden kirja alkoi rasittaa, jopa maistua vähän yhdentekevältä. Se mikä alussa tuntui virkistävän erilaiselta alkoi muuttua maneeriksi, mukaan lukien nuo irralliset viisaudet, jotka tupsahtivat vastaan leikepöydältä. Kaipasin ehkä sittenkin sitä titityytä kaiken tityyn keskellä. Suomennosta kiitän, kieli on sujuvan notkeaa, lakonista mutta ilmaisuvoimaista.
Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
The Dept. of Speculations, 2014, suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018, 237 s