Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimykseltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.

Syvien pohdintojen pohdiskelijalla ja Elena Ferranten Hylkäämisen päivät-romaanin Olgalla olisi paljon juteltavaa cappuccinon tai viinilasillisen äärellä. He ymmärtäisivät toisiaan puolesta tavusta. Siinä missä Olgan kertomus on ilmapiiriltään italialainen, Syvien pohdintojen jaosto on hyvin newyorkilainen. Siinä on sitä nopeasti aiheesta toiseen liikkuvaa puhetta ja älyllistä miekkailua, joka on tyypillistä Woody Allenin ja monen muunkin New York-aiheisille elokuville.  Muun muassa Sokrateelta, Keatsilta ja Kafkalta lainatuilla aforismeilla silattua henkevyyttä, ironiaa ja itseironiaa, suoruutta ja sanomisen rohkeutta, johon suurkaupunki ihmisensä kasvattaa. Rytmi on nopeaa ja hengästynyttä. Ihmiset kuin talitintit: maaseudulla vielä titityy ja cityssä tityy.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on rakkauskertomus. Nainen, minäkertoja ja mies rakastuvat, menevät naimisiin, saavat lapsen ja ajautuvat kriisiin.  Tarina etenee levottomina fragmentteina, mutta silti pääosin kronologisesti. Etualalla nainen, joka draamaa omasta näkökulmastaan purkaa,  filosofoi elämästään, kodistaan, rakkaudestaan, tutkiskelee minäkuvaansa. Vauvasta tulee luonnostaan päähenkilö vähäksi aikaa. Parisuhdekin rasittuu. Kaiken aikaa nainen tutkailee itseään suhteessa mieheen ja muihin. Terapeutin - olet niin tuomitseva - ja joogaopettajan - joka on kääriytynyt valoon - kommentit nainen kirjaa. Naisen havainnot riemastuttavat, hänen itsekritiikkinsä saa lukijan sympatiat. Vaikka tarina tuntuu poikkeavan lyhyissä pätkissä kaikkialla maan ja taivaan välissä, taustalla rakkaussuhde ja sen lähestyvä kriisi etenee hyvinkin vakaasti, sen kehityskulku on klassinen. Nainen, jonka haaveena oli tulla taidehirviöksi, kuten Nabokov - joka ei edes avannut sateenvarjoaan itse - löytää itselleen parhaan paikan marketin hyllyjen välissä. Siellä lapsi lakkaa huutamasta. Pakkotahtinen arki jyrää uupumukseen, jossa miehen syrjähyppy on jo liikaa.

Olen kuullut tarinan Alcatraziin teljetystä vangista, joka vietti yönsä eristyssellissä pudotellen lattialle nappia ja etsien sitä yhä uudestaan pimeässä. Tällä tavoin hän vietti kaikki yöt aina aamunkoittoon asti. Minulla ei ole nappia, mutta muilta osin yöni ovat samanlaisia kuin hänen.

Romaani on lyhyt ja intensiivinen, se on painettu isolla fontilla ja sirpalemaiset väläykset tekevät sivuista väljät. Syvien pohdintojen jaosto on erilaisuudessaan virkistävä, se liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Siitä huolimatta loppua kohden kirja alkoi rasittaa, jopa maistua vähän yhdentekevältä. Se mikä alussa tuntui virkistävän erilaiselta alkoi muuttua maneeriksi, mukaan lukien nuo irralliset viisaudet, jotka tupsahtivat vastaan leikepöydältä.  Kaipasin ehkä sittenkin sitä titityytä kaiken tityyn keskellä. Suomennosta kiitän, kieli on sujuvan notkeaa, lakonista mutta ilmaisuvoimaista.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
The Dept. of Speculations, 2014, suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018, 237 s

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Paolo Giordanon kehuttu esikoisteos Alkulukujen yksinäisyys karkotti minut jo nimellään. Ei tullut aloitettua lukua. Ihmisruumiilla oli lähes sama vaikutus, mutta muista blogeista lukemastani innostuin nyt. Ihmisruumis oli nimeänsä parempi, voi olla että luen vielä Alkuluvutkin. Käytin romaanin luettuani taas jonkin aikaa parempaa nimeä miettien, ei se minusta lukemisen jälkeenkään ole hyvä nimi. Sen voi perustella teemoilla, mutta se on varsinkin suomeksi luotaantyötävä. Il Corpo Umano kuulostaa ilman muuta, hmm vähemmän ruumiilta.

Näin muutamia vuosia sitten tanskalaisen dokumentin Armadillo Afganistanin sodasta. Se kertoi tanskalaisista rauhanturvaajista Helmandin maakunnassa. Ihmisruumiissa on paljon samoja elementteja. Siinä italialainen ammattisotilaiden komppania lähtee samoille seuduille taistelemaan talebaneja vastaan. Sotaromaani se ei silti varsinaisesti ole, vaan enemmän kuvataan parikymppisiä nuoria miehiä - ja kahta naista - heidän suhteitaan ja taustojaan sellaisissa ääriolosuhteissa mitä tappamiseen ja tapetuksi tulemiseen valmistautuminen merkitsee sekä  heidän motiivejaan lähteä ankaraan koettelemukseen. Joku oli kuullut että amerikkalaisten puolelta löytyy paljon vapaita ja vapaamielisiä naisia, yksi pakenee perhettään, toinen naissuhteitaan, kolmas äidin tiukkaa otetta. Sota jää taka-alalle. Se tulee lähelle yhden sotatoimen, Operaatio Ruusulaakson kautta. Muuten odotellaan, murehditaan ja muistellaan kotiasioita, keksitään jäyniä ja kiusataan toisia, pullistellaan  naiskokemuksilla tai hävetään niiden olemattomuutta. Ja sitten juhlitaan kokonaisella naudalla. Jonka jälkeen komppania jonottaa ripulissaan vessavuoroa. Sinnekin  eversti astelee itseoikeutetusti jonon ohi.

Giordanon tyyppivalikoimaa voi väittää kliseiseksikin, mutta hahmot ovat silti - vai siksikö? - eläviä, uskottavia ja kiinnostavia. Luutnantti Egitto (suom. Egypti) on komppanian lääkäri, joka on itse lääkekoukussa. Hänen taustaansa pakkomielteisen isän poikana ja traumatisoituneen sisaren veljenä käydään syvällisemmin läpi kuin muiden. Muita tyyppejä ovat nuori Ietri, ehkä liian nuori vielä mammoneksi, italialaiseksi mammanpojaksi, mutta äidin otteestä hän pyristelee irti kaukaisella sotarintamalla. Alikersantti Cederna on testosteronia tihkuva machoilija, jonka jutut ovat sen mukaisia. Ylivääpeli Renéllä on omat sotkuiset naiskuvionsa kotona, lähtöisin hänen lisätienesteistään miesprostituoituna. Zampieri on porukan naispuolinen sotilas, jonka miehet enimmäkseen luokittelevat lesboksi. Angelo Torsu on vasta rintamalla rohkaistunut lähestymään naisia nettiseurustelun kautta.

Romaanin rakenne tai juoni ei ole mitenkään erityinen, takaumissa sukelletaan kotirintaman solmuihin. Giordano on lahjakas kertoja ja kirjoittaja, parhaimmillaan ihmisluonteen psykologisessa luotauksessa.  Tukikohta,  fob (Forward Operating Base) Ice on kuvattu tarkasti, kuin dokumentissa. Dialogi kulkee maukkaasti, romaani vetää maailmaansa ja lukemisen imuun pääsee viivyttelemättä, ensimmäiseltä sivulta. Se näyttää myös ihmisen parhaimman selviytymiskeinon karmeimmissakin olosuhteissa: huumorin. Leikillinen huolettomuus yhdistyy kuolemanuhkaan. Yhden sortin Tuntematon sotilas tämäkin: italialaiset Afganistanin sodassa vuonna 2010, yhdessä meidän aikamme sodista joka yhä jatkuu. Ihmisruumis on pehmeää lihaa; se ja elämä haurasta. Sen sota näyttää pahemmin kuin mikään.

Mutta uudenlainen tietoisuus saa heidät huomaamattomasti vapisemaan. Veteraanit, joille tunne on jo aiemmilta komennuksilta tuttu, hyväksyvät sen vähin äänin ja kivahtavat tukea kaipaaville ensikertalaisille: missä te oikein kuvittelitte olevanne,kesäleirilläkö? Silti myös kokeneet ja kovettuneet taistelijat näkevät rakentamansa voittamattoman linnoituksen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se todellisuudessa on: vihollishyökkäykselle alttiina hiekka-aitauksena.

Paolo Giordano: Ihmisruumis
Il Corpo Umano, 2012, suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014, 335 s

Kuivaa meren rannalla

Terveiset Iniöstä, Turun saaristosta. Puhelimella tuli napattua muutama kuva. Valitettavasti kamera ei nykyään oikein tule mukaan, vaikka sillä parempia kuvia tuleekin. Näitä rantoja kun on joka tapauksessa kuvannut yli viisikymmentä vuotta, niin sekin vaikuttaa. Silti maisemien kauneus: tuo kallioisten saarten arkaainen tunnelma, valon ja värin leikki ja veden peili ei lakkaa aina uudelleen innostamasta.  Sadetta on tullut minimaalisen vähän, paahdetta sitäkin enemmän. Saariston sitkeät kasvit repivät tarvitsemansa olemattomasta.

Rantakukka kallion kolossa

Bergö, rannassa mukavasti rakkolevää. Ei vielä sinilevähavaintoja tässä vaiheessa.

Ranta-alpi

Söjdholmsören, vuohennokka jaksaa kukkia, kuivuneesta sammaleesta sekin vetensä ottaa. Perhonen on sen luo löytänyt.

Taivaalla kirkuvat tiiranpoikaset. Kutsumme niitä vajaabaskereiksi, koska musta lakki ei ole heti ihan valmis. Luodolla käynnissä joutsenten festarit. Merenselän takana häämöttää Brändö, Ahvenanmaalla. Sinilevää näkyi jo siellä täällä rihmastoina ja rannassa paikoitellen hippusina.

Entinen lätäkkö on kuivunut kuin muinainen keidas Saharassa

John Vaillant: Tiikeri. Tositarina kostosta, elämästä ja kuolemasta

Amurintiikeri on nykyisin elävistä kissaeläimistä suurin. Sen uhanalainen kanta elää vielä Venäjän ja Kiinan rajamailla, Primorjen luonnonsuojelualueella, Sihote-Alinin vuoriston tuntumassa. Alue on Venäjän itäisin ja kuin Kiinan koillisnurkkaan tunkeutuva kynsi.  Alueen hallinnollinen keskus on Vladivostok ja se sijaitsee lähempänä Australiaa kuin Moskovaa.

John Vaillant on amerikkalainen kirjailija ja mm luonnonsuojeluun erikoistunut toimittaja. Tässä kirjassa hän kertoo amurin- eli siperiantiikeristä, sen historiasta ihmisen kanssa, sen elinympäristöstä, alueen rikkaista luonnonvaroista ja niiden käytöstä, luonnonsuojelun historiasta ja nykytilasta alueella sekä poliittisesta historiasta Neuvostoliiton ja Maon ajasta aina perestroikan kautta oligarkkeihin. Hän kertoo ihmisistä: venäläisistä, kiinalaisista ja alkuperäiskansojen edustajista ja haastattelee heitä, paikallisia metsänvartijoita, metsästäjiä ja luonnonsuojelijoita. Vastakkaisilla puolilla tiikerin jäljissä kulkevat metsänvartijat ja salametsästäjät. Tiikeri on köyhällä seudulla himoittu kuin lottovoitto; senkun tapettuna toimittaa rajan yli kiinalaisille. Kiinalaisella vanhalla lääketieteellä on hyväkin maine, mutta nykyään sillä on myös maine maapallon isojen uhanalaisten nisäkkäiden häikäilemättömän saalistuksen vauhdittajana. Sarvikuonoja ja norsuja tapetaan sarvien ja syöksyhampaiden takia. Tiikeri kuuluu samaan valikoimaan: potenssin luvataan paranevan ja voiman kasvavan tapetusta yksilöstä saatavilla tuotoksilla. Taljat ovat pukevia.

Kirja on erikoinen yhdistelmä monipuolista tietoteosta ja taustojen kautta pikkuhiljaa päähenkilöitä lähestyvää seikkailukertomusta. Matkalla tulee käsitellyksi moni historiallinen ja nykytilanne sekä luonnontieteellisiä ja biologisia taustoja. Ennen huipentumistaan tiikerin metsästykseen tai oikeastaan ajojahtiin Vaillant kertoo monen paikallisen ukon elämäntarinaa. Selväksi tulee äärimmäisen vaativa elinympäristö, jossa ihmiset ovat yksin ja omillaan kovassa ympäristössä vailla tukea valtion taholta. Villi länsi ja villi itä muistuttavat toisiaan, alkuperäiskansat samoin. Villi länsi vain on tuolla kohta parinsadan vuoden takana, tämä tositarina on tapahtunut perestroikan jälkeen, vuonna 1997.

Ytimessä on amurintiikeri, maaginen, mystinen, kunnioitettu ja pelätty peto, jonka kanssa polku hyytävällä taigalla saattaa hyvinkin risteytyä. Polut vaikuttavat kanavoivasti, jokien lailla. Yhden tekemä polku helpottaa seuraavan kulkijan matkaa. Primorje on pohjoinen viidakko, yksi monista Tyynenmeren reuna-alueista, jotka eivät jäätiköityneet.

Täällä harmaasudet ja porot jakavat elinympäristönsä kapustahaikaroiden ja myrkkykäärmeiden kera, ja yli kymmenkiloiset korppikotkat riitelevät raadoista paksunokkavaristen kanssa. Koivut, pihdat, tammet ja kuuset voivat rehottaa samassa laaksossa kuin kiiviköynnökset, jättiläislootukset ja kaksikymmenmetriset syreenit, ja syötäviä siemeniä tuottavat männyt saattavat olla villiviini- ja palsamiköynnösten peitossa. - - - Ahmat, ruskeakarhut ja hirvet eivät voi missään muualla juoda leopardin kanssa samasta joenuomasta, jonka rannoilla kasvaa myös korkkipuita, bambua ja yksinäisiä marjakuusia, joilla on ikää enemmän kun ortodoksisella kirkolla.

Tämä villi itä on houkutellut rohkeita miehiä ja naisia, jotka vaaroista huolimatta sopeutuivat elämään köyhyydessä. Myös entisiä vankeja, vainottuja ja eri syistä marginaaliin ajautuneita. Neuvostoliiton aikana luonnonsuojelu ei ollut korkeassa kurssissa, mutta jotkin sen aikana tehdyistä luonnonsuojelumääräyksistä olivat tiukempia kuin missään muualla: ihmisen kaikkinainen vaikutus estettiin täysin. Neuvostoliitto suojeli tiikerin ensimmäisenä maailmassa vuonna 1947. Länsimaissa Gorbatshovin aika ja perestroika ovat hyvässä maineessa, mutta kirjan mukaan perestroika sai näillä alueilla nimen katastroika. Sobolonjen kylää verrataan Tshernobyliin; sama sekasorto vallitsee. Vähäinen perusturvakin rapistui ja sekä tiikeri että ihmiset joutuivat oligarkkien ja kiinalaisten yritteliäiden bisnesmiesten armoille. Luonnonvaroja ryöstettiin ja vietiin pois monin tavoin. Köyhyys ajoi ihmiset salametsästäjiksi. Tiikeri vastasi köyhien haaveisiin äkkirikastumisesta. Kun tiikeri - mikä hyvänsä alueen tiikereistä - kaadetaan, se on täynnä luoteja ja hauleja. Tiikerit kulkevat ansasta seuraavaan niitä väistellen.

Lukuunottamatta jääkarhua, joka myös vaanii saalistaan, maailmassa ei ole toista tämän kokoluokan nisäkästä, jonka toimeentulo perustuu itsensä häivyttämisen kykyyn.

Kaliningradista Primorjeen päätynyt Vladimir Markov, ystävien kesken Markiisi, oli se ammattimetsästäjä, joka sai ison tiikerin vihat niskaansa. Juri Trush, metsänvartija ja joukko kyläläisiä löytää Markovin jäännökset ja tuhotun mökin. Ihmisiä syövä peto saa tappotuomion ja alkaa tiivistyvä takaa-ajo. Varsinkin paikallisten ja alkuperäiskansan perinteiden mukaisesti tiikeri ei käy kimppuun, jos ei se koe tulleensa kohdelluksi väärin. Heidän - udegeiden ja nanaiden - mielestä jos joku tiikereistä on ottanut ihmisen tähtäimensä, ei ole paljon tehtävissä. Länsimaisen tieteen on ollut vaikea hyväksyä ajatusta, että eläimillä olisi emootioita ja motiiveja ja antropologit ovat nähneet alkuperäiskansojen selityksissä taipumusta antropomorfismiin, eläinten käsittämiseen ihmisten kaltaiseksi.

Näitä pohdiskeluja - tiikerin kosto vai sittenkin silkka nälkä -  ja keskusteluja kirjassa käydään pitkällisen takaa-ajon lomassa. Takaa-ajo ja sen päättyminen yhteenottoon vie aika ison osan kertomuksesta ja sitä olisi voinut tiivistää. Parisataakiloisen tiikerin loikkaus kymmenen metrin päästä yli hiljaisen hangen on sen kokeneelle järisyttävä kokemus.

Aseeton Trush, jolla oli tiikeri sylissään, kiersi kätensä pedon ympärille ja painoi päänsä sen rintaa vasten. Hän oli täydellisesti nujertunut: tiikerin hillittömästä voimasta, Pjonkan ja Shibnevin kivääritulen räiskeestä, eläimen turkin käsittämättömästä pehmeydestä, huippuunsa jännittyneistä lihaksista sen alla. 

Tiikeri on vaikuttava ja tietorikas teos tiikerin ystävältä, samalla moneen suuntaan rönsyävä. Yllättävää kyllä, John Vaillant on optimistinen amurintiikerin suojelun ja tulevaisuuden suhteen. Hän näkee, että Venäjällä on tehty paljon asian suhteen, tiikerin suojelutyössä työskentelee ansiokkaita tutkijoita ja asiantuntijoita, ja tiikeriprojekteissa tehdään yhteistyötä amerikkalaisten kanssa. Jotta tiikerit säilyisivät, meidän pitää haluta sitä, kiteytti eräs heistä.

Suomentaja on Arto Häilä, jonka kuolinilmoituksen näin lehdessä pari päivää sitten. Kiitos konkarisuomentajalle, ihan mainio on suomennoskin.

John Vaillant: Tiikeri. Tositarina kostosta, elämästä ja kuolemasta
The Tiger. A True Story of Vengeance and Survival, 2010, suomentanut Arto Häilä
WSOY, 2011, 335 s

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Näkymiä Limerickistä kesällä 2015

New Yorkin Brooklynistä Irlannin Limerickiin käy pienen pojan tie 1930-luvun alun lamatunnelmissa. Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Frank McCourt kertoo kamalasta lapsuudestaan, josta hän selvisi. McCourt kutoo mahtavan selviytymis- ja kasvutarinan, joka itkettää ja naurattaa. Tarinan hän kertoo ikäisensä pojan silmin, pienen pojan havainnoista 19-vuotiaaksi.

Kostean haisevan palttoon, kutiavat luteet ja kurnivan nälän tuntee lukiessa nahoissaan. Käsittämättömän kurjuuden kokemukset: äärimmäisen köyhyyden, isän juopottelun, sisarusten kuolemat, nälän ja taudit hän ylittää kuin kuralätäkön yli hypähtäen ja vaikka kohta kahlaa seuraavassa, hänellä on sitkeyttä ja älyä ja kaiken keskellä mahtavaa komiikan tajua. Se tekee tämmöisenkin elämäntarinan lukemisesta siedettävän; pahimmat kuvaukset voivat aiheuttaa huonovointisuutta, mutta se ei silti vaivuta synkkyyteen. Lisäksi romaanin tunnelma senkun nousee loppua kohden. On nimittäin mistä nousta.

Köyhyys rakentuu ja pahenee isän toivottoman alkoholismin seurauksena. Brooklynin sukulaiset maksavat jo matkalipunkin takaisin Irlantiin päästäkseen tukemasta täysin vastuutonta miestä ja hänen lisää vauvoja synnyttävää vaimoaan. Irlannin Limerick on Frankin mielestä slummeineen kuin Kalkutta, mutta sen kylmä ja märkä versio. Muutaman vuoden aikana kolme Frankin sisaruksista kuolee ja vielä yksi syntyy. Neljä veljestä kasvaa perheessä, jossa ei aamulla tiedetä, mistä löytyy leipä, hiili lämmitykseen tai kengät talveksi. Talo on kujan viimeinen ja koko korttelin yhteiseen vessaan kuljetaan heidän ovensa editse. Alakerta täyttyy sateiden aikaan vedellä ja perhe siirtyy yläkertaan. Kirput hyppivät ja rotat vilistävät. Isä nimeää yläkerran Italiaksi - kuivaa ja lämmintä - alakerta on Irlanti.

Isä, entinen IRA-mies on rapajuoppo, mutta ei väkivaltainen ja selvin päin tarinankertoja. Pubista hän palaa aamuyöstä Irlannin kärsimysten historiaa muistellen ja kansallismielisiä lauluja laulaen. Kotona hän herättää pienet lapsensa, jotta hekin tekisivät kunniaa Irlannille. Kolmevuotiaskin lupaa kuolla Irlannin puolesta kun tilaisuus vain tarjoutuu. Isää sysää sivuraiteille myös paikallisten vieroksunta, hän kun on Pohjois-Irlannin Belfastista ja puhuu väärällä aksentilla.

Irlantilainen lapsuus on kamalaa, mutta vielä erityisen kamalaa on katolinen irlantilainen lapsuus, sanoo Frank McCourt. Lapsia siunaantuu köyhiin perheisiin, joissa ehkäistä ei saa, mutta ei lapsia myöskään sinne lisää haluttaisi ja sen syntyneet saavat myös nahoissaan tuntea. Kouluissa opetetaan katekismusta ja raamattua, ydinsanomana synti, syyllisyys ja kadotus. Kadotus. Se on Limerickin kaikkien pappien lempisana. Oppilaiden ei pidä varsinkaan kysyä mitään. Ylväintä mitä poika voi tehdä on kuolla Irlannin puolesta. Mutta uskonkin puolesta pitäisi kuolla. Koulun ja opettajien opetusmetodin kuvaus on  romaanin herkullisimpia.

Emmekö ole paljastaneet kaulaamme protestanttien piilukirveiden edessä? Olemmeko vai emme, pojat?
Olemme, sir. 
Mitä me olemme tehneet, pojat?
Paljastanet kaulamme protestanttien piilukirveiden edessä, sir.
Ja?
Nousseet hirttolavalle laulaen, sir. 
Kuin?
Kuin olisimme eväsretkelle lähdössä, sir.

Irlannin traaginen historia Englannin saappaan alla näkyy ja kuuluu lauluissa ja puheissa. Englantiin mennään silti sodan aikana työnhakuun, siellä on paikattavana sotaan kadonneiden miesten jättämiä aukkoja. Sinne katoaa Frankinkin isä, nimenomaan katoaa. Muut isät lähettävät palkastaan kotiin, mutta Malachy McCourtilta ei rahaa siihen jää. Perhe on loputtoman kärsivällinen isän kanssa. Ei sillä vaihtoehtojakaan ole.

Irlantilaiset näyttävät suomalaiselle lukijalle jotenkin tutuilta, juroilta mutta teeskentelemättömiltä. Isä on Franckille kaikesta huolimatta rakas, mutta ei Limerickissä voisi sanoa 'I love you', kuten amerikkalaisissa elokuvissa, ellei halua joutua naurunalaiseksi.

Kasvavalle katoliselle pojalle syntitaakkaa ripittäytymiseen alkaa kertyä aina vaan lisää. Maitokin on välillä varastettava suoraan utareesta, omenista puhumattakaan. Frank on jo kyllästymässä nimikkopyhimyksensä Franciscus Assisilaisen mykkään patsaaseen, kun onneksi kohtaa pappien joukossa ymmärrystäkin ja heittää syntitaakkansa. Niin absurdeilta kuin sodan jälkeisen Irlannin opettajat opetuksineen vaikuttavatkin, koulun rehtori patistaa parhaita oppilaitaan opiskelemaan - ja lähtemään Amerikkaan. Häntä inhottaa,että vapaa ja itsenäinen Irlanti pitää yllä englantilaisten meille työntämää luokkajakoa, jonka seurauksena lahjakkaita lapsia kipataan tunkiolle.

Frank McCourt seuraa ohjetta. Ratkiriemukkaan kesätyöepisodin - ensin sähkelähettinä sitten lehdenjakajana - jälkeen Frank on perheensä pelastaja ja Amerikan paluumuuttaja. Siellä Irlannista lähteneitä riittää. Frank McCourt toimi sittemmin Yhdysvalloissa lähes 30 vuotta opettajana ja kirjoitti sitten tämän Pulitzer-elämäkertapalkinnon voittaneen upean, koskettavan ja hauskan romaanin.

Ruusuja suomentajalle, Juhani Lindholmille - aivan loistavaa.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Angela's ashes, 1996, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 1997, 398 s