Sivut
▼
maanantai 24. syyskuuta 2018
Leïla Slimani: Kehtolaulu
Vanhempien - ja isovanhempien - pahin painajainen on katala lasten- ja kodinhoitaja, joka paljastuu hirviöksi. Tätä aihetta on nähty amerikkalaisissa elokuvissa, Käsi joka kehtoa keinuttaa ja muita. Leïla Slimanin Kehtolaulu on pariisilaisversio teemasta. Kirjailija itse on marokkolaistaustainen ranskalainen kirjailija ja toimittaja. Kehtolaulu voitti Ranskan arvostetuimman Goncourt-palkinnon vuonna 2016.
Romaani alkaa vauvan kuolemasta ja pikkutytön kuolinkamppailusta. Miten siihen on tultu, se vyyhti kelataan auki takaumien kautta ja välillä palataan nykyhetkeen ja rikostutkintaan. Paul ja Myriam Massé ovat nuoret uraorientoituneet vanhemmat, joille lasten hankkiminen ei ollut itsestään selvää. Kun lapsia myöhemmin on kaksi, Myriam turhautuu kotiäidin päiviinsä ja kaipaa asianajajan työhönsä. Tarkan seulonnan jälkeen lastenhoitajaksi ja kodin yleishengettäreksi palkataan hento Louise, joka on täydellinen kokki, siivooja ja lastenhoitaja yhdessä persoonassa. Niin alkaa perheessä sujuva arki, joka merkitsee vanhempien yhä pidempiä työpäiviä ja Louisen yhtä tiiviimpää kiinnittymistä perheen ja lasten elämään. Sekä vanhemmat että lapset ovat riippuvaisia Louisesta, illallisvieraatkin osaavat odottaa hänen gourmetkeitoksiaan.
Taitavasti Slimani ujuttaa tarinaan lähikuvaa ranskalaisen yhteiskunnan kahden kerroksen väestä. Perhe haluaa kuulua yhteiskunnallisesti tiedostaviin ja haluaa myös apulaisensa viihtyvän ja tuntevan arvostusta, mutta sittenkin sopivissa rajoissa. Myriam on arabitaustainen eikä hän halua palkata apulaiseksi omasta taustastaan tulevia, ettei uskonnosta tai kielestä muodostu näkymätöntä sidettä, liiallista tuttavuutta. Myriam on aina suhtautunut epäluuloisesti siihen mitä kutsuu maahanmuuttajien keskinäiseksi solidaarisuudeksi. Louise on vaalea ja hän onkin kaupungin pikkulasten puistossa harvinainen, suurin osa muista hoitajista on maahanmuuttajia.
Täydellisen lasten- ja kodinhoitajan oma elämä nousee pikkuhiljaa esille kuin rauniot sumun keskeltä. Siellä on Jacques, entinen puoliso, velkaantunut riidanhaastaja ja huolenpitoa vaille jäänyt tytär Stephanie, kouluhäirikkö, iso tyttö kirjavissa legginseissään. Tästä Louisen elämästä omalla ajallaan ei Louisen isäntäväki ole kiinnostunut eikä tietoinen. Eikä Louise itsekään siitä haluaisi tietää. Hänelle viikonloput kotona köyhässä lähiössä, rapistuvassa vuokrakämpässä ovat tuskaa. Sieltä hän astuu kuitenkin ulos kynnet vaaleanpunaisella lakattuina, tummansinisessä mekossa, jossa on piparkakkukaulus ja siniset helminapit.
Kehtolaulu on piinaavaan psykologiseen draamaan puettu kiinnostava kuvaus nyky-Ranskasta. Yhteiskunnallinen haitari on leveä: toisessa päässä on Myriamin menestyvä juristiystävä, toisessa Louisen kotikadulla autojen välissä ulostava asunnoton. Kirvelevä kertomus kuvaa köyhyyden taustoja, vanhemmuuden ja äitiyden paineita, maahanmuuttajien osaa ja mielenterveyden ailahtelua. Hotkaisin kirjan päivässä, sen verran tiukan trillerin suuntaan Leïla Slimani ruuvia kiristi, etten pystynyt sitä kesken jättämään. Kieli on tyylikästä, pelkistettyä ja punnittua. Tästähän tulee elokuva. Pääosaan löytyy Ranskasta itseoikeutettu ehdokas. Isabelle Huppert, évidemment.
Muita lukijoita: Kirjasähkökäyrä, Suketus, Kartanon kruunaamaton lukija.
Leïla Slimani: Kehtolaulu
Chanson douce, 2016, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2018, 237 s
Tämä on hiottu, tyylikäs romaani, joka onnistuu olemaan mässäilemättä aiheellaan. Jokin viimeinen silaus jäi minulta kuitenkin kokematta, mutta kyllä tämä lukemisen arvoinen on ehdottomasti.
VastaaPoistaTyylikäs todella. Minusta kirjailija on erinomaisesti yhdistänyt psykologisen trillerin terävään ja tarkkakatseiseen yhteiskunnalliseen kuvaan. Kirjailijan oma tausta selittänee sen, kuinka hyvin hän ottaa haltuun eri näkökulmat ja sosiaaliset tilanteet, laajalla spektrillä.
PoistaJuu, ehdottomasti Huppert tästä tehtävän elokuvan pääosaan.
VastaaPoistaLuin tämän hiljattain. Alku oli minusta aivan huikea, mutta loppua olisi saanut hioa. Nyt tarina vain hiipui ilman jännitettä. Jotain vielä sinne loppuun, niin että se olisi ollut yhyteismitallinen alun kanssa.
Lopun hiipuminen liittynee siihen, että tragedia tiedetään ensimmäisellä sivulla. Jos olisi jättänyt sen alussa kertomatta, draamaa olisi riittänyt loppuun. Ehkä se olisi siltä kannalta ollut parempi ratkaisu.
Poista