Samoin kuin ihmiset halki elämänsä rakentavat identiteettiään ja käyvät läpi moninaisia muutos- ja kasvuprosesseja, niin purjehtivat Argolaivalla mytologiset sankarit, argonautit, ja pitkän merimatkan aikana rakensivat osa osalta uudelleen laivansa, joka saapui perille edelleen samannimisenä mutta kokonaan toisena. Vertauskuva on lainaa Roland Barthesilta ja on hyvä nimi tälle romaanille, jota voisi kuvailla keskustelevaksi esseeksi. Siinä kirjailija punnitsee - oppineesti - elämänkokemuksiaan tuntemillaan teorioilla löytääkseen oman totuutensa. Vierastin ensin nimeä, joka kuulostaa - kuten kaikki mitä en heti ymmärrä - hienostelulta ja tekofiksulta. Kirja on teennäisyyden ja pinnallisuuden äärimmäinen vastakohta. Se nylkee ja kääntää ympäri arkisetkin asiat näyttääkseen lukijalle esimerkiksi sen, millaista on elää jatkuvien väärien olettamusten kohteena.
Maggie Nelson, amerikkalainen kirjailija ja taiteentutkija kertoo omaa henkilöhistoriaansa. Hänen puolisonsa on taiteilija Harry Dodge, ent Rebecka, joka ei halua määritellä sukupuoltaan annettuihin kategorioihin. Kirjassa Maggie on hedelmöityshoitojen jälkeen raskaana ja Harry käy samalla testosteronihoidoissa. Edellisessa sukupolvessa tapahtuu päinvastaista: Harryn äiti tekee kuolemaa. Koko tämä dramaattisten elämänvaiheiden ketju antaa aineksia syvällisiin keskusteluihin, joita kirjailija käy itselleen tärkeiden taiteilijoiden, filosofien, kirjailijoiden, opettajien, queer-yhteisön gurujen ja feministien kanssa. Aiheet liikkuvat sukupuolisesta identiteetistä rakkauteen ja haluun, kasvatuksesta taiteeseen, avioliitosta äitiyteen ja vanhemmuuteen, syntymisestä kuolemaan, normeja kyseenalaistaen, tabuja rikkoen. Ketä kulloinkin siteerataan, se keskustelukumppani on merkitty kursiivin kohdalle marginaaliin, mikä on lukijaystävällinen ratkaisu.
Kaiken pohdinnan ja teorioiden haastamisen keskellä käy selvästi ilmi, että Maggie Nelson on onnellinen nainen rakastamansa Harryn puolisona ja kahden lapsen äitinä. Kirja onkin myös liikuttava rakkauskertomus.
Akateeminen ja filosofinen keskustelu queer- ja HLBTQ-yhteisöjen kesken maistuu ajoittain sisäänlämpiävältä, mutta samalla se on - sekä maan että yhteisön kannalta - ulkopuoliselle kiinnostavaa ja ajattelulle virkistävää. Kalifornia, Los Angeles on Yhdysvalloissa vapaamielisenä alueena tunnettu, mutta niin vain sielläkin Ehdotus 8 - samansukupuolisten avio-oikeuden lakkautus - panivat vipinää Nelson/Dodgen pariskuntaan ja he ehtivät avioitua ennen lain voimaantuloa. Maggie Nelson on oppinut mutta hauskalla tavalla jalat maassa vuoropuhelussaan. Kun pariskunta päättää avioitua, siitä seuraa lausujasta riippuen tuomio: Avioliittoparka! Siinä me olimme menossa sitä tuhoamaan (anteeksiantamatonta!). Tai sitä vahvistamaan (anteeksiantamatonta!).
Kiinnostavasti Nelson avaa äitiyden ja raskaaksi tulemisen vaikeaa nieltävyyttä queer-identiteetin muodostaneille, kuten myös feministeille (lesbo-?), joille on ollut tärkeää aliarvioida raskauden eroottisuutta. Samaa asennetta hän näkee myös homomiehillä; sukua jatkavan feminiinisyyden vähättelyä. Radikaaliin marginaaliin näissä keskusteluissa menee nihilistipervo Francis Bacon. Hän toivoisi homoseksuaalisuudesta edelleen rangaistavaa, jolloin sen kumouksellisus säilyy. Taiteen kannalta arvo sisänsä. Keskustelusta ilmenee sekin, että radikaaleiksi mielletyissä HLBTQ (hyvin rasittava lyhenne!) -piireissä on uusliberalistinen siipensä, joka pyrkii lopulta sopeutumiseen ja jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.
Erityisen maukas on Maggie Nelsonin kuvaama kahden taidegurun keskinäisen mittelyn kuvaus hänen taideopintojensa jatko-opintojen ajalta. Seminaarissa arvostettu taidehistorioitsija Rosalind Krauss teilaa yleisönsä edessä edellisen puhujan, toisen opettajan Jane Gallopin. Siinä ilmenee akateemiseen maailmaan helposti liukuva feminiinisyyden tai äidillisyyden refleksinomainen eristäminen älyllisen syvällisyyden maailmasta. Taputin käsiäni Maggie Nelsonille, olin melkein istumassa siinä luentosalissa. Kuvaus kertoo jotain yleispätevää siitä, kuinka helppoa on haavoittaa ihmistä, joka panee itsensä likoon, avautuu henkilökohtaisesta.
Maggie Nelson puhuu lämpimästi peppuseksin puolesta. Sen hurmioon löytyy selitys nappimaisen klitoriksen todellisesta olemuksesta paholaisrauskuna. Hauska ja ilmeisen osuva vertaus. Synnytyksen läpikäyneenä, siis synnyttäneenä, oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka lähellä ulostamisen tunne on synnytystä. Tästä ei ainakaan 80-luvun alussa puhuttu, muistaakseni minäkin vähän häpesin sitä tunnetta, vaikka ei kivuilta enää oikeastaan hävettänytkään. Että kuinka nyt voin tässä pyöräyttää ilmoille viattoman vauvan kun samalla meinaa p-a tulla. Voi kuinka paljon turhaa häpeää on ihmispolon elämässä! Tämän tapaiset reippaat kuvaukset virkistävät akateemisen, feministi- ja queerdiskurssin ohessa.
Hyvin kauniisti kirjailija kirjoittaa lapsistaan, uuden elämän synnyttämisestä ja Harryn äidin kuolemasta.
Voisimme sanoa kuolemalle saman kuin lapsi voisi sanoa äidilleen: minä unohdan sinut, mutta sinä muistat minut.
Maggie Nelson: Argonautit
The Argonauts, 2018 suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S, 2018, 208 s
tykkäsin tästä:
VastaaPoistahttps://hannelesbibliotek.blogspot.com/2017/08/argonauterna-av-maggie-nelson_12.html
Niin mäkin. Sivistävä, hauska, älynystyröitä kutkuttava.
PoistaTämä on lainakirjapinossani. Kyllä kuulostaakin kiinnostavalta.
VastaaPoistaJäin tuohon Baconin kaipaamaan homouden rikollisuuden säilyttämnisen, niin että sen kumouksellisuus säilyisi. Pirkko Saisio sanoi kerran kieli poskessa, että tuntui pikkuisen tylsältä, kun ei enää pidettykään rikollisena eikä tarvinnut harrastaa seksiä tabuna.
Helposti ajatellaan myös, että homot haluavat samaa kuin heterot, mutta esim. Antti Holma on tuonut usein julki, että heissä on paljon niitä, jotka eivät ikinä halua pysyvää parisuhdetta.
Tuo kuvaaamasi luentosalikohtaus kuulostaa mahtavalta. Tässä on niin paljon lukemaan houkuttavaa.
Joo, tuokin Saision leikittely on samaa, mistä paljon on tässäkin puhe. Juuri sitä väärää olettamusta, että tämä ns normimaailma olisi loppujen lopuksi sitä mitä suurin osa haluaisi, homoista, muista tai edes heteroista. Kuinka painava onkaan se yleisesti oikeana pidetty, ja kuinka kaukana se voi olla ihmisen sisäisistä ajatuksista. Nythän kaikki on taas kovassa liikkeessä, kun konservatiivisuus ja jo haudatuiksi luullut aatteet käyvät päälle kaikkialla.
PoistaTässä kirjassa on kyllä pienessä koossa valtavasti ajatuksia herättävää.
Luin. Paljon asiaa ja kiinnostavia tekstejä.
PoistaKirjan loppu kuolemineen ja syntymineen oli huikean hyvä.
Alussa oli mielestäni jonkin verran tyhjää.
Sen lisäksi minua häiritsi tavanomaisten ajatusten merkitseminen lainauksiksi, kuten tämä: Ihmiset ovat erilaisia keskenään (Sedgwick)ja tämä: En voi muuttua vaikka yrittäisin (Mary Lambert). Yliopistoteksteissä kai on tätä, mutta tässä olis voinut karsia.
Tuo on totta, mitä sanot noista tavanomaisista ajatuksista. Nyt kun ajattelen sitä, olisiko siinä jotain aika amerikkalaista? Semmoista, että tavalliset ajatukset ovat samanarvoisia kuin akateeminen puhe, ettei sen tarvitse olla aina niin painavaa ja juhlavaa. Että ei pidetä sitä kateederilta puhumista niin suuressa arvossakaan - kuin Euroopassa.
Poista