Kohtaamisia Turun kirjamessuilla

Leena Krohnin viimeisin romaani Kadotus nojasi Krohnin kirjallisuutta tutkivan Päivi Lyytikäisen esseeteokseen Pilviä maailmanlopun taivaalla. Vaikutti että kirjailija ja häntä tutkiva kirjailija eivät olleet kovin hyviä tuttuja. Lyytikäinen kertoi, ettei oikeastaan uskaltanut ottaa yhteyttä Krohniin, koska pelkäsi ettei sen jälkeen saisi kirjoitettua. Krohn totesi, että se on aivan oikein, ei hänellä ole mitään tekemistä kirjassa, joka kertoo lukijan kokemuksesta. Teoksen kustannustoimittaja Maarit Halmesarka veti keskustelua, jossa päähenkilö, Krohn, vetäytyi taka-alalle aina kun sai mahdollisuuden tai sulki suunsa, kun muut jatkoivat. Introvertti ja vaatimaton kirjailija, jonka jokaista sanaa harras yleisö odotti kuin kultamunaa.

Krohn oli Lyytikäiselle kiitollinen, koska oli kuulemma oppinut paljon tämän esseistä. Todettiin, että Krohn on ollut varhaisia ympäristötietoisia kirjoittajia, Linkolan lukijoita ja pasifisti. Hän oli jo koululaisena ehdottanut puolustusvoimien lakkautusta ja saanut luokkatoverinsa, upseerin tyttären vihat päälleen. Hän muisteli Euroopan hulluna vuotena 1968 Pariisin seinäkirjoitusta: Katukivien alla on rantahiekkaa. Sous les pavés, la plage! - josta tuli opiskelijoiden kapinaliikkeen sloganeita. Me ja kaikki esineemme olemme meitä ympäröivästä luonnosta, emme muuta, sanoi Krohn. Hän muistutti myös, että kirjailijat ovat aikansa lapsia ja siteerasi aiheesta Heinrich Heinea. Itse hän vuonna 1947 syntyneenä sanoi lukeneensa paljon 1800- ja 1900-luvun alun kirjailijoita.

Keskustelu sivusi myös identiteettiä, sen etsimistä ja Krohn sanoi, että esimerkiksi sukupuolenkorjausleikkaukset eivät voi olla häntä hämmästyttämättä. Ihmisen on sopeuduttava monenlaiseen mitä tulee elämässä vastaan.

Lopuksi keskustelijat käsittelivät nopeasti kulttuurisen omimisen käsitettä. Krohn siteerasi Lionel Shriverin puhetta, jossa tämä kertoi tapauksesta jossa kirjailijaa oli syytetty 14-vuotiaan nigerialaisen päähenkilön hahmon väärästä omimisesta. Hahmo oli siis kirjailijan luomus, mutta hän ei olisi sitä saanut tehdä. Shriverin mukaan aihe on jo nyt vaikuttanut negatiivisesti kirjoittamiseen. Krohn totesi, että tämä tie vie kaunokirjallisuuden loppumiseen.

Historioitsija Teemu Keskisarja oli
haastateltavana uudesta Aleksis Kivi-teoksestaan, josta päivän Hesarikin /Mervi Kantokorpi oli kirjoittanut kiittävän arvion. Keskisarja vaikuttaa koko ajan kiukkuiseltaja, sanat ropisevat kuin konekivääristä. Yleisö otti sarjatulen vastaan pelonsekaisesti hymyillen, koska hän on myös hyvin hauska. Hän kertoi, ettei Aleksis Kiven kirjallisuus niinkään häntä vedä kuin tämän elämä. Hän kuitenkin totesi Aleksiksen olevan äidinkielen nero. Hän oli ilmeisen sympaattinen ja karismaattinen henkilö, joka herätti loppuun saakka sekä äidillisiä että isällisiä tunteita eli hänellä oli tukijoita koko ajan. Hänellä ei ollut pelkästään verkostoa, hänellä oli
rihmasto. Se mahdollisti sen, että hän saattoi keskittyä siihen ainoaan jonka katsoi osaavansa, kirjoittamiseen. Hän ei ollut kaksikielinen, hän oli suomen kielen virtuoosi. Tukijoista ylivoimainen oli Charlotta Lönnqvist, ei mikään varakas mutta ainutlaatuisen tärkeä Kiven tuotannolle, joka kokonaisuudessaan syntyi sinä aikana kun Aleksis Kivi asui Fanjunkarsin torpassa. Charlotta Lönnqvistin hautaa ei meinannut löytyä Siuntion hautausmaalta, vaikka Keskisarja kysyi ruotsiksikin, siinä on kirjan kokoinen kivi.

Lisäys 7.10.: Kun en mitään kuuntelutilanteessa ylös kirjannut, niin hidas keskusyksikköni tuo mieleen lisää asioita ei -niin -pienellä viiveellä. Kysyttäessä (Aleksi Siltala) Kiven alkoholinkäytöstä, Keskisarja ilmoitti, että Kivi oli alkoholin oikeinkäyttäjä. Hänen tuotantonsa parhaimmat osiot syntyivät alkoholin antaessa sopivasti vauhtia mielikuvitukselle. Sen sijaan elämänsä loppuvaiheessa, sairaana ja huonosti ravittuna alkoholi oli hänelle pelkästään myrkkyä. Silloinkin vaikutti enemmän sen laatu kuin määrä. Ja se ettei hän silloin syönyt riittävästi. Näin Teemu Keskisarjan mukaan. Tämä pieni alkoholipoliittinen näkemys muistui mieleeni päivän viiveellä.

Missä vain Juha Hurme esiintyy, siellä eivät tuolit eivätkä seinät riitä. Nyt oli tietenkin puheena Hurmeen uudelleen suomentama Sally Salmisen Katriina. Hurme puhuu niin innoittuneesti ja innostavasti, että Teoksen Jussi Tiihonen oli tuskin ehtinyt kysymystä tehdä kun oli vierähtänyt noin kolme varttia ja hän kiitti vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Ja kyllä, sekä Sally Salmisen elämä, hänen maailmanlaajuinen maineensa - eniten käännetty Waltarin jälkeen - että itse Katriina ja sen suomennos vaikuttavat nyt todella kiinnostavilta. Olen lukenut sen joskus nuorena, enkä muista siitä muuta kuin vammaisen naisen raiskauksen. Hurme kertoi, että sen kirjoittamisen aika oli oikeastaan huono sauma Suomessa, kolmekymmentäluku oli suomalaisella puolella suomalaisuuden ja fasismin aikaa eli siinä oli väärä kieli ja siinä oli liian vasemmistolainen, luokkajakoa kuvaava näkemys. Ruotsinkielisellä puolella taas oli käynnissä modernistien muotokokeiluja. Mutta niin se vain voitti huomattavan pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ilman yhdenkään kustantajan mukana oloa. Salminen kirjoitti sen kynttilänvalossa New Yorkissa 25-vuotiaana.

Salminen kirjoitti monia muitakin romaaneja eikä tämä edes ole Hurmeen mukaan hänen parhaansa. Hän mainitsi Vid havet ja olikohan toinen Hiekalle rakennettu. Hurme ehti tehokkaana puhujana käsitellä Katriinan taidokkuutta, modernia psykologista kuvausta ja kirkasta, yksinkertaista kieltä, jolla kuitenkin onnistuu kertomaan vaikeista ja monimutkaisista asioista. Katriina täydentää loistavasti Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin merelle lähtevien miesten kuvaa kertomalla maihin jääneistä naisista. Lopuksi Hurme kertoi aikovansa suomentaa seuraavaksi Sally Salmisen Min amerikanska saga -muistelman, jossa tämä kertoo Amerikan ajastaan. Salminen asui sen jälkeen Ranskassa ja Tanskassa. Katriinan Hurme suomensi, koska havaitsi alkuperäisen Aukusti Simojoen suomennoksen käsittämättömän huonoksi. Hän päätteli sen johtuneen suomentajan haluttomuudesta tarttua tähän teokseen. Se tehtiin vasta merkittävän palkinnon jälkeen.

Hurme-ryysiksessä törmäsin Rosa Liksomiin salin seinän vierellä. Kuinka ollakaan, meidän syksyn maalauskurssilla on ollut aiheena suomalainen nainen, 1. värikäs, 2. rohkea, 3.viisas. Olen lyönyt nämä kolme aihetta yhteen ja maalannut Rosan. Läväytinkin hänelle puhelimestani maalaukseni kuvan. Hän kehui sitä hienoksi ja pyysi lähettämään itselleen whatsappin kautta. Kuinka rosaliksommaista! Naputtelin Rosa yhteystietoihini, Liksom, sanoi hän olkani yli, sukunimen kohdalla. Lupasin myöhemmin lähettää. Valitettavasti en hätäpäissäni painanut 'tallenna' ja niinpä Rosa jää ilman tätä kuvaa. No, ehkä hän pärjää ilman sitä.

Kiitän messulipusta 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maria. Kiitos!