Klassikkohaaste: Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa nro 8 luin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian.

Kun luin George Saundersin teoksen Lincoln Bardossa, en tiennyt sen läheisestä suhteesta Spoon Riveriin. Molemmissa on sama lähtökohta: vainajat kertovat menneestä elämästään, unelmistaan, haaveistaan, rakkauksistaan, suruistaan, pettymyksistään. Mastersin hahmot kulkevat elonkierrossa sen loppua kohden ihmisen osassaan tekopyhyyden ja teeskentelyn painolastista vapautuneina. Ja onneksi vailla bardo-välitilaa, joka minua Saundersin teoksessa ärsytti. Kieli on paikoitellen  koukeroista, mistä seurasi että välillä oli palattava lukemaan jotain tarinaa uudelleen alusta. Tai sitten syynä oli sittenkin - kahdensadan runon loppupuolella - tietty monotoonisuus tässä kuolleiden pikkukaupunkilaisten kavalkadissa.

Aiheet runoihinsa Masters on poiminut hautausmaan muistokivien kirjoituksista. Runot on otsikoitu vainajan nimellä. Kukin heistä on lueteltu sivunumeroineen henkilöhakemistossa lopussa. Ne, runot, ovat pieniä tiivistelmiä eletystä elämästä. Sävy kertoo olennaisen ihmisen tiestä: oliko hän elämäänsä tyytyväinen, onnellinen vai pettynyt ja katkera. Tunnustuksia, katumusta tai kiitollisuutta hyvästä elämästä, mutta myös syytöksiä, itsesyytöksiä ja -ironiaa. Havainnot ihmispsyykestä ovat ajattomia. Kirjoille on yhteistä myös Abraham Lincolnin mahtihahmo, taustalla, muistoissa. Edgar Lee Masters vietti lapsuutensa samoilla seuduilla kuin Lincoln, Petersburgissa, Illinoisin osavaltiossa.

Runojen kiinnostavuus ja koskettavuus vaihteli. Jotkut tulivat ja menivät kuin parvi naakkoja, vailla sen kummempia jälkiä. Toiset koskettivat, kuten sotaan lähteneen Harry Wilmansin sankariaatosten huuhtoutuminen veripuroissa Manillan riisivainioilla. Hauskojakin runoja kokoelma sisältää kuten David Matlock, joka vertaa ihmistä ja mehiläistä eikä oikeastaan tule muuhun lopputulokseen kuin että kannattaa elää Jumalan lailla varmana kuolemattomuudesta, vaikka sitten epäilisi. Tai runo taidevalokuvaaja Penniwittin kohtalonhetkestä. John Hancock Otis varoittaa köyhyydestä nousseesta öykkäristä, miehestä joka aloittaa parilla housunkannattimia mutta päätyy työläisten verenimijäksi. Runoissa esiintyy pikkukaupungin asukkaita, rouvia ja herroja, mutta titteleitä on harvakseltaan, tohtorit ja professorit ja jokunen ironisesti puhuteltu, kuten kunnianarvoisa Henry Bennett, joka kertoo nuoren vaimon kuihduttavasta, suorastaan tappavasta vaikutuksesta. Jotkut esiintyvät pareittain, antaen kaksi näkökulmaa yhteiseen kokemukseen, kuten mainitun David Matlockin puoliso, Lucinda, kaksitoista lasta kasvattanut elämän rakastaja.

Edgar Lee Masters toimi parikymmentä vuotta omassa asianajotoimistossaan ennen kirjailijan uraansa ja näki siinä työssä monenlaisia poliittisia ristiriitoja, yhteiskunnallista ja rodullista eriarvoisuutta, se kaikki näkyy ammattien ja tyyppien kirjossa. Loppua kohden lukemiseni alkoi hieman takkuilla. Näin iso otanta pikkukaupungin ihmiskohtaloista, joita tipahteli tasaiseen tahtiin, ei jaksanut ihan loppuun asti kiinnostaa. Kuoleman jatkuva läsnäolo saattoi myös painaa.

Tämä kokoelma plus epilogi - joka muistuttaa vielä enemmän Lincoln bardossa teosta -lyhyine keskusteluineen kuin itse antologia - on suomennos vuoden 1924 versiosta ja sisältää ilmeisesti sekä vanhempia että uudempia runoja. Jonkinnäköinen muutos niissä onkin havaittavissa. Alkupuolella runoissa oli enemmän pelkistettyä lausetta, herkkyyttä tai rentoa kerrontaa vailla mahtipontisuutta tai julistavuutta. Ajan mittaan runoissa tuli siellä täällä esille viittauksia johonkin aiemmin tavattuun jättäen aavistuksen jostain tavoittamattomasta.

Ensimmäinen versio antologiasta ilmestyi jo 1915 ja oli suuri sensaatio suorasukaisen yhteiskuntakritiikkinsä, korruption, rappion, kielletyn rakkauden ja seksin kuvausten takia. Se herätti konservatiivisissa piireissä närkästystä; sen pikkukaupunkikriittisyys nähtiin epäamerikkalaisena. Suurempi taisi silti olla ymmärtäjien joukko, joka näki sen nimenomaan kuvaavan tavallisten ihmisten Amerikkaa, Keskilännen pikkukaupungissa. Myös runojen vapaa muoto herätti kritiikkiä, se oli uutta eikä vielä salonkikelpoista. Mainetta se joka tapauksessa niitti ja jäi Mastersin kuuluisimmaksi teokseksi, vaikka hän sen jälkeen jatkoi kirjailijan uraansa.

Tähän vielä maistiaisena edellämainittu Taidevalokuvaaja Penniwitt:

Menetin asiakaspiirini Spoon Riverissä, 
koska yritin antaa sieluni kameralle
vangitakseni valokuvattavien sielun.
Paras kuva, minkä koskaan otin,
oli yleisestä syyttäjästä tuomari Somersista.
Hän ryhdistäytyi edessäni ja pyysi minua odottamaan,
kunnes saisi kieron silmänsä katsomaan suoraan. 
Onnistuttuaan siinä hän sanoi "Valmis",
mutta minä kiljaisin "Kanne kumottu" -
ja hänen silmänsä rävähti takaisin kieroon,
ja minä otin hänet juuri sellaisena
kuin miltä hän tapasi näyttää sanoessaan "Vastustan".

Suomennos on Arvo Turtiaisen, joka on kirjoittanut kirjaan esipuheen taustoituksineen. Komeasti soiva nimipari Edgar Lee Masters & Spoon River avautui minulle sata vuotta syntymänsä jälkeen.

Edgar Lee Masters: Spoon River Anthology, 1915-24
Suomentanut Arvo Turtiainen
Tammi, 1975 (6. painos), 308 s

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Lukijana voi samaistua yllättäviin hahmoihin kirjassa - tai tuntea myötätuntoa heitä kohtaan tai eläytyä heidän kohtaloonsa. Jäähai sai sympatiani edellisessä lukemassani kirjassa, jonka sitten jätinkin kesken. Oli miten myrkyllinen peto hyvänsä. Noiden pinnan yläpuolellä häärivien jahtimiesten meditoinnit ja muut askareet jäivät. Piti löytää jotain ihan muuta. Kaipasin vetävää romaania, joka upottaa kuin suohon, vie mukanaan kuin tangoon trooppisen meren rannalla. Tässä janossa törmäsin ranskalaisen Pierre Lemaitren uusimpaan romaaniin, ja muistin oitis hänen taitonsa punoa tarina, murhatarinat omimpina, mutta Näkemiin taivaassa vakuutti myös perinteisen historiallisen romaanin saralla. Ja oikeinhan tämä meni, päädyin toiseen äärilaitaan, vanhanaikaiseen juonittelevaan seikkailuromaaniin, jossa kosto elää  - ja uhri käy pyydykseen.

Tulen varjot on takakannen mukaan itsenäinen jatko-osa tuolle Näkemiin taivaassa. Jatko-osa ilmenee vain päähenkilön sukunimessä: Madeleine Péricourt. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin vuosina 1927-33, Berliinissäkin käväistään oopperassa ja orastavaa natsivaltaa nuuhkimassa. Romaani alkaa hautajaisista, Marcel, pankkiiri, suvun patruuna on kuollut. Hautajaisista muodostuu uuden tragedian näyttämö, kun 7-vuotias Paul heittäytyy kesken kaiken ikkunasta isoisänsä arkulle ja halvaantuu. Tapahtuma sysää liikkeelle suuren mullistuksen suvun sisällä, joka sittemmin tehostuu alkavassa pörssiromahduksessa ja talouskriisissä. Ökyrikkaan suvun ympärillä pyörii monenlaisia tyyppejä, jotka haistavat hetkensä tulleen, on prokuristia ja kotiopettaja-rakastajaa, on sukua, setää ja sedän perhettä, ja eri asteista uutta asemaa hekumoivaa hännystelijää.  Skandaaleja metsästävää päätoimittajaa ja tilejään paisuttavaa pankkiiria.

Lemaitren kirjailijanura etupäässä dekkaristina näkyy selkeästi: juoni etenee monivaiheisena petosvyyhtenä, jota siivittää hyvin suunniteltu kosto. Välineinä käytetään väärennöksiä, tekaistuja rikoksia ja puolivillaisia alamaailman kätyreitä. Dialogi kulkee sujuvasti, mutta henkilöhahmot kärsivät eri asteisesta stereotypiasta, vaikka kukaan ei pääsekään vetämään puhdasotsaisen sankarin viittaa harteilleen. Alkuun romaani ei oikein vedä mukanaan, vaan kaikki sähläys vaikuttaa jotenkin liian nopeasti eteenpäin syöksyvältä ja samalla väkinäiseltä. Keheenkään ei oikein ole ehtinyt tutustua, kun ollaan jo aika omituisissa kuvioissa. Kuten pieni Paul-raukka, joka pyörätuolissaan on kuunnellut musiikkia ja lyhyessä ajassa on kehittänyt läheisen tuttavuuden oopperadiiva Solange Gallinatoon, vain lähettämällä tälle ihailijakirjeen. Tämä ihmissuhde romaanissa on kuin ylimääräinen rönsy, jota jää vain ihmettelemään, sen verran epäuskottavat mittasuhteet se saa.

Minua rasitti myös tietty operettimainen roolijako, vakavasti otettavat hahmot ja subrettiosat. Se on ehkä tarkoitettuakin tämmöisessä veijariromaanissa vai miksi tätä kutsuisi. Puolalainen palvelijatar Vladi, joka ei koskaan opi sanaakaan ranskaa, kihertää jokaisen vastaan tulevan miehen kanssa ja on saman tien tyypin kanssa kuhertelemassa tai erityisen rumat kaksossisarukset, jotka yrittävät päästä naimisiin isän löytämän sulhokandidaatin kanssa. Heitä verrataan kanoihin, niin tyhmiä he ovat, mutta silti seksuaalisesti halukkaita. Kehtaavatkin. Tai likaisen työn tekijä Robert, joka ei älyä mistään mitään, mutta hoitaa murrot ja naisen. Ääh.

Yhteiskunnallinen ajankuva on huolellisesti tutkittu. Lehtiä lukevat kirjailijan lisäksi hänen henkilöhahmonsa ja lehtimaailma median ytimessä tuona aikana tulee monin tavoin valaistuksi. Rikastuminen veronkierron kautta on yksi mätäpaise, joista Madeleine uhrejaan käristää. Ilmailuteollisuus sodan kynnyksellä ja sen keksinnöt on punottu mukaan vakoojatrillerin tyyppisesti.  Natsi-Saksan tunnelmiinkin päästään Berliinin oopperaretkellä. Tässäkin kohdassa minusta uskottavuus hieman horjahteli. Sen verran on dokumenttia tuosta hallinnosta nähty, että se helppous, jolla natsiministeri teki sopimuksia herätti lukiessa epäilyjä.

Pierre Lemaitre  osaa punoa petoksia ja juonenkulkuja ja kertoa ne vetävästi. Loppua kohti romaani ryhdistäytyy - epäilen että se osittain johtuu oopperadiivan katoamisesta näyttämöltä - ja aloin ihan kiinnostua, kuinka tässä lopulta käy. Seikkailuromaaneja luin murrosikäisenä, ja semmoinen kokemus tämä minusta lähinnä oli. Mieleen tuli Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Yhtä armottomasti Madeleine kulkee koston tiellä vihansa kohteille ansoja virittelemässä. Enkä siis yllättynyt kun näin Alexandre Dumas'n nimen Kiitokset-osiossa ensimmäisellä rivillä! Lemaitre kiittää opettajaansa. Armoitettuja kertojia molemmat.

Mutta samaistuinko Madeleineen ja hänen kostoretkeensä?  En, vaikka kostolle on hyvät syynsä. Sen sijaan loukkaannuin noiden rumien kikattavien kaksosten puolesta, jotka eivät erota Botticellia jostain toisesta B:stä. Myös loukkaannuin aina peppuaan vilauttavan puolalaisen naisen puolesta, joka ei koskaan oppinut ranskaa. Loukkaannuin muuten myös J.M. Coetzeelle, jonka romaanihenkilö alistui siihen, ettei koskaan voisi saada rakastetukseen taiteilijaa vaan hänelle oli tarkoitettu vain lastentarhanopettajat. Tässä loukkaannuin lastentarhanopettajien puolesta. Lisäksi olen loukkaantunut Tuomari Nurmiolle laulusta, jossa hän laulaa että 'navetan piika kikattaa liikaa ja nukahtaa jos ei sitä kutiteta' - taas piian puolesta.  Senkin sovinistit! Meni vähän ohi aiheen mutta tulipa purettua nämä tunteet.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Couleurs de l'incendie, 2018, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2018, 522 s

Merikirja eli kuinka väsyin sohvalla tämän kirjan seurassa talvisena päivänä

Morten A. Strøksnes: Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Luin puolet tästä palkitusta ja kehutusta teoksesta, jonka jälkeen totean ettei se ole kirja minulle. Kirjassa oslolainen kirjailija matkustaa ystävänsä Hugon luokse Pohjois-Norjaan, lähelle Lofootteja pyydystämään jättihaita. Hugo on taiteilija, joka asustaa perheineen suvun vanhaa tilaa siellä, tekee taidetta ja monenlaista restaurointihommaa vanhassa kalastajakylässä. Kaverit tuntevat meren ja valmistelevat jäähain, hirviön, pedon pyyntiä. Pedon jahtaamisen ohessa kirjailija jakaa luonnontieteellistä historiaa ja muuta meri- & ympäristötietoa alkaen maapallon syntymisestä ja tähdistöstä meren asukkaisiin, puhuu ystävästään, todistaa ystävyyttään ja on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä.

Kaskelotti on suurin maapallolla koskaan elänyt ja edelleen elävä eläin, se jättää taakseen tyrannosaurus rexin ja muut dinosaurukset. Maapallon merenpinnan yläpuoliset osat voisi Himalajaa myöten upottaa meriin niin että niistä ei näkyisi mitään: merten keskisyvyys on noin 3000 m, maan keskikorkeus noin 800 m. Nämä asiat opin. Mutta miksi norjalaiset miehet haluavat pyydystää jäähain, joka on iso ja myrkyllinen, maailman suurin lihansyöjähai? En tiedä, se ei selvinnyt.  Norjalaiset suhtautuvat jäähain lihaan terveen epäluuloisesti.

Minulle motiivi välittyi vain haluna nujertaa tämäkin iso ja voimakas elikko, näyttää kuka täällä määrää. Niinkuin siinä nyt olisi mitään epäselvää, eihän täällä kohta muita otuksia ole. Norjalaiset pyydystävät edelleen myös valaita, pyyntikiellosta huolimatta. Jätin siis nämä äijät kettinkeineen kumiveneeseen. Viimeisellä sivulla kerrottiin, ettei tuon hain elämä kohtaamisen jälkeen ole koskaan enää entisellään. Ei varmaan, onpa hienoa.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948), sittemmin kirjallisuuden nobelisti (sitä ennen palkittu jo Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Puolassa), kulki 80-luvun alussa nelisen vuotta silloista Neuvostoliittoa ristiin rastiin ja keräsi haastatellen ja kirjeitse naisten kokemuksia toisesta maailmansodasta eli siellä Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsutusta sodasta. Sota loppui voittoon natsi-Saksasta, mutta tuli mittaamattomien kärsimysten kautta; miljoonien elämät katkesivat kesken kammottavassa verilöylyssä.  Kirjassa ei esiinny ainoatakaan negatiivista näkemystä Neuvostoliitosta, isänmaasta tai sen silloisesta isästä, Stalinista. No, huomasinkin lukeneeni sensuroitua kirjaa. Harmi, uudempi laajennettu painos on näköjään ilmestynyt 2017. Harmi senkin takia, että uudempi suomentaja on Pauli Tapio, jonka hienoista Dovlatov-käännöksistä olen nauttinut.

Sodalla ei ole naisen kasvoja -romaani kertoo  naisten kokeman suorina sitaatteina haastatteluista ja kirjeistä.  Kuinka oikein naiset yksityiskohtia muistavat, se on sivuasia, siellä he olivat, ja he ovat oikeita ihmisiä, eivät Gogolin sieluja. Suuri osa naisista on isovanhempia, monet myös leskiä, mutta myös lapsettomia sodan sairastuttamia tai sodassa kaatuneen rakastettunsa muistosta kiinni pitäviä naimattomia, siellä edelleen eläviä. He elävät Minskissä, Kievissä tai Moskovassa eikä kukaan heistä muista mitään niin tarkkaan kuin kaiken sodassa kokemansa, siitä he näkevät pahimmat unensa vuosikymmenten jälkeen. He kantavat mitalirivistöjä juhlapuvuissaan kertomassa sankarillisesta toiminnasta, mutta myös katkeria kokemuksia sotaan rintamalla osallistuneeseen naiseen kohdistetusta ristiriitaisesta suhtautumisesta siviilissä ja sodan jälkeen. Sillä sankaruudella on tuhannet kasvot, sanoo Aleksijevitš.

Tässä kirjassa puhuvat vaimot, äidit, tyttäret ja siskot omasta sodastaan. Hyvin moni lähti, pyrki ja pääsi sotaan vapaaehtoisena, hyvin nuorena, jopa vain 16-17-vuotiaana tyttönä, pitäen kunnia-asianaan osallistua maahan tunkeutuneen vihollisen kukistamiseen. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja naisia liittyi vapaaehtoisina kaikkiin aselajeihin, lentäjistä panssarijoukkoihin, sotamiehistä lääkintämiehiin, ratsuväkieskadroonasta panssariyksikön kenttäautokorjaamoon. Noille naisille rasitus oli moninkertainen, kun osallistuminen oli ainakin päällisin puolin vapaaehtoista, mutta oli osoitettava jaksaminen ja riittäminen sekä kotirintamalle että miehille rintamalla. Naiset raahasivat isoja haavoittuneita miehiä rintamalta sairastuville ja hoitivat heitä vuorokaudet ympäriinsä aina pienenevillä ruoka-annoksilla. Amputointileikkauksia tehtiin alkeellisissa oloissa. Eloon jääneet olivat itsekin sairaita tai kuumeisia tai ainakin nälkäisiä. Uusi päivä toi uusia nuoria kuolemaan, iltaan mennessä heistä oli murto-osa elossa, kuolleita haudattiin häthätää. - Mitä kuoleminen hyödyttää, ei tarvitse noin vain kuolla, olivat erään äidin sanat nuorilleen.

Sirpaleisista kertomuksista ei rakennu järjestynyttä kuvaa, kuten ei kaoottisesta tappamisesta voikaan muodostua. Sillä tavalla kirja kertookin oleellisen sodasta; se ei ollut silloinkaan sitä miltä se sodanjohdon suunnitelmissa kaukana rintamalta näytti, vaan verta, kuolemaa, suolenpätkiä ja irtisahattuja raajoja. Mutta myös rohkeutta, auttamishalua ja omasta luopumista äärimmäisissä tilanteissa. Kirjailija on  ryhmittänyt kertomukset lukuihin ja nimennyt ne haastatteluista otetuilla sitaateilla.  Esimerkiksi "Minä yksin palasin äidin luo", "Se en ollut minä", "Tarvittiin sotilasta...Mutta halutti olla kauniskin", "En voi katsella lasten sotaleikkiä".

Moni kertoo harmaantuneensa rintamalla kaksikymppisenä, joku vain pitkän yövartion jälkeen. Jollakin alkavat ensimmäiset kuukautiset vasta rintamalla. Olen haavoittunut, hän kertoo kersantille. Komppania marssii neljäkymmentä tuntia ja jättää verilaikkuja hiekkaan. Silti naiset kertovat rintaman miesten arvostavasta ja ymmärtävästä kohtelusta. Siviilissä ja sodan jälkeen naisia kohdeltiin tylysti, mitaleista huolimatta heihin kohdistui yleistä epäluuloa, naisilta mustasukkaisuutta ja motiivien epäilyä. Kyllä teidän tekemisenne tiedetään. Kuten kai meilläkin suhtauduttiin lottiin. Myös rintamalla näytti olleen naisia, jotka eivät sallineet itselleen tai muille rakastumista, jota luonnollisesti tapahtui. Ehkä siinä oli myös kateutta mukana, jos ei sitä itselle suotu niin sitten oli helppoa leimata käytös tuomittavaksi suuressa isänmaallisessa sodassa. Ihmiset olivat nuoria ja elämänhaluisia helvetin keskelläkin.

Saksalaisten, jotka romaanissa nimetään enimmäkseen fasisteiksi, näkeminen omilla kulmilla kirvoitti aina uusia vapaaehtoisia, niin monia sikamaisuuksia moni ehti nähdä, ja raportoida heidän tehneen töitään iloisina, hymy huulillaan, joka paikassa itseään huolellisesti pesten. Ennen kuin osallistivat paikalliset kulkemaan edellään miinanraivaajina ja maalitauluina.

Kirjan viimeinen puheenvuoro on minskiläisen lääkintämies, alikersantti Tamara Umnjaginan, joka osallistui Stalingradin taisteluihin. Naisen kokemukset jättivät aisteihin veren hajun kaikkialle, pestyihin lakanoihin, ruokaan, asfalttiin ja taloihin, puihin. Lahjaksi saamaansa punaista puseroa hän ei enää voinut käyttää eikä ostaa lihaa ruoaksi.

Ei ole ihme, että Svetlana Aleksijevitšin romaani ei sopinut Neuvostoliiton sotasankaruuden rakentamiseen, vaan että se joutui sensuroiduksi ja hän itse epäsuosioon voiton tahrijana. Romaani on sodanvastainen eikä tämä sensuroitu versiokaan ylistä sosialismin saavutuksia sodassa - vaikka sensurointi ehkä sittenkin näkyy paikka paikoin siloteltuna puhdasotsaisuutena. Tällaisenakin se antaa äänen naisten unohdetuille muistoille, jotka monet haluaisivat unohtaa mutta eivät voi. Sen takia se tuo myös mieleen keskitysleirin kauhut kokeneen Jorge Semprunin teoksen Kirjoittaminen tai elämä. "Nauhoittimeni on kidutusväline."

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
U voiny - ne zenskoje litso, suomentanut Robert Kolomainen
Kustannusliike "Progress", SN kirjat Oy, 1985, 287 s

Päivä pitenee

Otin tästä maisemasta kuvia 23.12. samaan aikaan päivästä kuin nämä tänään eli klo 15 tienoilla. Silloin oli aurinko jo laskenut ja värjäsi maiseman rusottavaksi. Nyt tammikuinen lumi säkenöi auringossa ja puut heittävät sinisiä varjoja hangelle.

Tämä kuva lisätty kuunpimennyksen jälkeisenä päivänä, 21.1. Eipä tästä puhelimella ikkunasta länsiluoteeseen otetusta kuvasta paljon mitään näe. Turun suunnalla kuunpimennys ei pilvien vuoksi näkynyt, mutta vähän ennen kello kahdeksaa, kuu liukui pilvien alta esiin.
Oli oikeastaan aika mahtavaaa nähdä maapallon varjo kuussa. Vähän semmoinen avaruudellinen olotila lipui itseenkin. Samalla se virkistävä ajatus, kuinka vähän tämä pallo sittenkin välittää meistä ihmisistä, niin ylivoimaisia kun luulemme olevamme.

Lauri Timonen: Jean Seberg. Erään filmitähden nousu ja tuho

Jean Sebergistä (1938-1979) minulla ei ole vahvaa muistikuvaa, verrattuna nyt esimerkiksi Marilyn Monroehin, Elizabeth Tayloriin, Brigitte Bardotiin, Sophia Loreniin tai Catherine Deneuveiin, suunnilleen samojen aikojen kuuluisuuksista. Muistan lyhyet hiukset ja ne muistan ilmeisesti elokuvasta Pyhä Johanna (1957), jonka pääroolin hän voitti kykyjenetsintäkilpailussa. Elokuvan ohjasi Otto Preminger, joka jätti kirjan mukaan pahaatekevän jäljen 19-vuotiaan Sebergin elämään, vaikka uran kannalta elokuva oli ensiaskel kuuluisuuteen. Lauri Timonen on elokuviin keskittynyt tietokirjailija ja Filmihullu-lehden päätoimittaja. En tiennyt, että tämä lehti edelleen ilmestyy, täytti 50 vuotta viime vuonna! No se siitä tietämättömyydestäni ja muistamattomuudestani. Tämän kirjan myötä muistiaukkoja tuli rutkasti paikkailtua.

Jean Seberg kasvoi uskonnollisessa perheessä, konservatiivissa pikkukaupungissa Yhdysvaltojen Iowassa, mutta ura lähti varsinaisesti nousuun uuden aallon elokuvissa Ranskassa, jossa hänen tunnetuimman elokuvansa Viimeiseen hengenvetoon (1960) ohjasi Jean-Luc Godard. Onnistuneina on pidetty myös Premingerin toista ohjausta, Tervetuloa, ikävä (1958), Francoise Saganin romaanista tehtyä elokuvaa sekä Robert Rossenin ohjaamaa elokuvaa Lilith vuodelta 1964. Viimemainittu veti parhaiten yleisöä masennusta ihailevassa, itsemurhatilastoja suvereenisti hallitsevassa Skandinaviassa.

Timonen käy kirjassaan läpi koko Sebergin filmografian, saksii mukaan kritiikkejä ja haastattelunpätkiä menestyksistä ja flopeista, lisäten mukaan omat arvionsa. Elokuvia on kolmekymmentäkahdeksan. Elokuvien taustalla kulkee omalla kelallaan Sebergin aika uskomaton elämä. Uskomaton ja samalla jo aika monen muunkin naisen, elokuvatähden kohtalona nähty. Se maine, kuuluisuuden valokeila, nuoruus ja ylistetty kauneus ja sitten sen korkeimman suosion jälkeen enemmän tai vähemmän jyrkkä lasku, vanheneminen, päihteet, itsemurha tai onneton kuolema unohdettuna yksinäisyydessä.

Mutta jokaisella on oma ainutkertainen tarinansa. Jean Sebergillä oli elämässään suuria intohimoja, nimittäin rakkauden etsintä, vahva ja vapaa seksuaalisuus, lukuisat rakastetut ja aviomiehet - mikä sinänsä on vielä aika tavallista filmitaivaan kaunottarilla - ja toisena poliittinen aktivismi ja idealistinen näkemys sen tukena. Ajoittaisen masennuksen ja varsinkin loppua kohden holtittomasti vaihtuvien yhden yön seksikumppaneiden on nähty viittaavan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota runsas alkoholinkäyttö ja monen hoitavan lääkärin eri tahoilla antamat lääkkeet pahensivat. Litium olikin Sebergin lääkecocktailissa mukana jo varhain.

Timosen mukaan Sebergillä oli epäonnea paitsi osassa kohdalleen osuneista elokuvaohjaajista myös aviomiehissä, jotka halusivat myös ohjaajiksi, vastoin kykyjään tai siis niiden puuttumisesta huolimatta. Sebergille tuli tavaksi tehdä uuden aviomiehen kanssa elokuva. Elokuvissa nuori näyttelijä esitti usein viatonta neitsytviettelijää, joka houkutteli ukkomiehiä. Tai aviomiehen elokuvassa vaimo esitti frigidiä nymfomaania, jolla on sadomasokistinen aviomies.

Ensi alkuun vierastin Lauri Timosen runsasta ja maalailevaa, adjektiiveja pursuavaa kirjoitustyyliä ja sellaista ehdottoman itsevarmaa poikki-ja-pinoon tyyppistä kritiikkiä vanhoista elokuvista. Demarkaatiolinja näyttäytyy nykyään ulkoisessa tyylikkyydessään ja sisäisessä vetelyydessään etupäässä kelmeänä kuriositeettina. Itse asiassa myös siteeratut kritiikit ajan lehdistä vaikuttavat jotenkin aika tylyiltä ja armottomilta. Olisiko tuossa tapahtunut jotain muutosta hienovaraisempaan suuntaan? Ovatko pahat puheet siirtyneet kokonaan nettiin ja lehdissä ammattikriitikoilla on entistä siistimpi käytös? Vai olenko lukenut kilttejä kriitikkoja, lähinnä yhdestä lehdestä? Voi olla.

Belmondon leuto, aliyritteliäs, antimetodinen näyttelemistyyli sopii Sebergille ja tarjoaa lenseän vastakohdan näyttelijättären uransa alussa kohtaamien pölyä ja puuteria pöllynneiden kankeiden teatteritykkien matalaoktaaniselle narsistiselle patsastelulle.

Jean Sebergillä oli vastanäyttelijöinään ajan kuuluisimpia miesnäyttelijöitä: Jean-Paul Belmondo, David Niven, Lee Marvin, Clint Eastwood, Peter Fonda ja paljon muita. Moneen noista näyttelijöistä Seberg myös rakastui, muun muassa Clint Eastwoodin kanssa hänellä oli suhde. Sebergillä oli ohjaajien joukossa myös useita tukijoita ja rohkaisijoita, kuten mm Francois Truffaut ja Les hautes solitudes (1974) -elokuvan ohjannut Philippe Garrel, jonka mielestä Seberg oli hänen ohjaamistaan näyttelijättäristä paras.

Each one of us sings the blues

Jean Sebergin mielenterveydelle tuli lisärasitusta mahtavasta vastustajasta: hänet lisättiin FBI:n listalle potentiaalisena turvallisuusriskinä Yhdysvalloille. Se oli seurausta hänen 60-luvulla alkaneesta poliittisesta aktivismistaan. Hän vastusti Vietnamin sotaa ja tuki näkyvästi Mustat pantterit -liikettä, sekä suoraan rahallisesti, huomattavilla summilla että antamalla asuntonsa liikkeen jäsenille käyttöön. Ja rakastui liikkeessä toimiviin miehiin. Valkoisen filmitähden seksisuhde Mustat pantterit-miehen kanssa katsottiin tuohon aikaan hyvin sopimattomaksi. Hänen aviomiehensä väitti Sebergin myös välittäneen heille aseita. Ranskassa Seberg valitsi myös tuettavansa: köyhät arabityöläiset. Ei ollut ihme, että Jean Seberg joutui FBI:n listoille, olihan FBI:n johdossa tuolloin pahamaineinen J.Edgar Hoover, jonka aikana orwellilainen kyttääminen ja vainoaminen oli huipussaan. Olihan listoilla monia, mm Charlie Chaplin, Marilyn Monroe etc.

Elokuvakritiikeistä filmitähden elämänvaiheisiin siirtyessään Timosen kirjoitustyyli muuttuu vähemmän maneeriseksi ja tyylikkäämmäksi. Kirja sisältää runsaasti elokuva-alan nimekkäiden ohjaajien ja kanssanäyttelijöiden, kumppaneiden ja ystävien haastatteluja ja kommentteja. Lauri Timonen kirjoittaa päähenkilöstään lämpimästi, tämän vaikeuksia ymmärtäen, monia syy-seuraussuhteita oivaltavasti valaisten, eikä houkutu helpoista leimosta. Varsinkin tapa, jolla hän tulkitsee tähden levotonta rakkauselämää on epäsovinnainen ja arvostava:

Jean nautti seksistä muttei kyennyt perustelemaan rationaalisesti satunnaisia suhteitaan. Hän heittäytyi jokaiseen kohtaamiseen kokonaisvaltaisesti - ja niiden paljastuessa ikuista rakkautta vähäpätöisemmiksi afääreiksi tunsi itsensä syylliseksi ja hyväksikäytetyksi.

Siinä missä johnwaynet ja humphreybogartit alkoivat 40 ikävuoden paikkeilla kohota loistoonsa, näyttelijättärillä vanheneminen ja omakuvan muuttuminen muodostui useimmiten ongelmaksi, havainnoi Timonen. Sebergillä mielenterveys alkoi siinä vaiheessa rakoilla entistä pahemmin. Toisen lapsen kuolema menneisyydessä oli aiheuttanut syyllisyydentunnetta ja pysyvän trauman, lisäksi hänen poliittinen asenteensa johti erään ystävän mukaan suorastaan käänteiseen rasismiin. Jutuissa alkoi olla vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Tosin FBI:n vaino taisi olla hyvinkin todellisella pohjalla. Jean Seberg löydettiin kuolleena pariisilaisen kadun varrelle pysäköidystä valkoisesta Renaultista 8.9.1979 alastomana, itsemurhaviesti pojalleen puristettuna kädessään. Kuolinsyiksi on epäilty yliannostus, luonnolliset syyt, itsemurha tai murha.

Ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisuuden puolesta koko elämänsä taistellut uuden ajan myyttinen sankaritar lepää nyt Montparnassen hautausmaan aurinkoisimmassa paikassa ja arvoisessaan seurassa muiden vahvojen, älykkäiden ja konflikteja pelkäämättömien naisten - Marguerite Duras'n, Simone de Beauvoirin, Delphine Seyrigin ja Susan Sontagin - kanssa.

 Lauri Timonen: Jean Seberg. Erään filmitähden nousu ja tuho
Kansi Ville Laihonen, kannen kuva Raymond Cauchetier (1959) - hieno!
Art House, 2018, 252 s

Sisäkannen kuva

Muutama kuva Lux Helsingistä

Tein pienen promenadin Töölönlahdella Lux Helsingin viimeisenä iltana, 9.1. Siellä oli muutama muukin, tunnelma oli kuin taiteiden yössä. Ilta oli tuulinen ja lumi tuiskusi pohjoisesta, joten kävelin Oopperatalolta keskustan suuntaan myötätuulessa. Aluksi ei mikään viitannut muuhun valoshowhun kuin kaupungin valojen ja vastasataneen lumen ajattoman kauniiseen spektaakkeliin.

Puistossa tuli vastaan tämmöisiä kimmeltäviä kuplatikkuja.

Finlandia-talon edustalla oli jo ruuhkaa. Siellä avautui Mimmit peinttaa -nimisen katutaideryhmän teoksia.

Väkijoukko valui pitkin lumista polkua Hakasalmen huvilan lyhtypuistoon.

Siellä killui puista mielikuvituksellisia lyhtyjä eri väreissä, muodoissa ja ornamenteissa. Tunnelma  romanttisella pihalla vaaleanpunaisen vanhan huvilan edessä oli herttainen ja leikkisä.

Mäeltä tie kulki Kansalaistorille, jonka ympärillä kaikki uudet kylttyyrirakennukset Musiikkitalosta Oodiin  tykittivät kilpaa omilla näytöillään, Kiasma välkytti sateenkaaren värejä yläkerrasta. En nyt ottanut siitä kuvia, pienimuotoinen lyhtypuisto oli minusta vaikuttavin. Isot valotaulut efekteineen jättivät sittenkin aika kylmäksi. Isoja rakennuksia ei tarvitse buustata, ne tekevät sen itse. Taidan olla tuosta taiteesta vähän samaa mieltä kuin eräs, joka lehdessä kritisoi Amoksen teamLab -näyttelyä, ja kaipasi Malevitšin mustan neliön äärelle. Se oli minustakin ylihypetetty, täyssynteettistä todellakin.

Elin Willows: Inlandet

Jag vill ha ett skäl att åka någonstans men jag hittar inget när jag tänker på det
och därför stannar jag kvar.

Elin Willowsin Inlandet, Sisämaa suomennettuna, alkaa rakkauden päättymisestä. Minäkertoja, nimeämätön nuori nainen - minun ikäiseni sanoisi häntä tytöksi - jättää siihenastisen elämänsä etelämpänä ja päätyy muuttokuormineen Pohjois-Ruotsiin poikaystävänsä kotiseudulle. Muutto on viimeinen yhteinen asia, sen jälkeen nuorimies häipyy. Se ettei asia tule kummallekaan yllätyksenä on hieman outo alkuasetelma. Suhteesta ei kuitenkaan kerrota sen enempää, se on ollut ainakin intensiivistä keskustelua, paljon puhelimitse, ilmeisesti nopeaa rakastumista ja saanut naisen tekemään valintansa.

Att jag träffade honom var en slump men att vi gjorde något av slumpen var ett val. Att vi trodde på det var kärleken men att det tog slut var inte leda. Inte tristess.

Pienessä kylässä napapiirin tuntumassa kaikki tuntevat toisensa, kaikki ovat siellä syntyneet. Ja monet ovat lähteneet. Sinne tuleminen vaatii selityksen, joka naiselta on kadonnut. Miksi hän jää?

Nainen jää asumaan alivuokralaisasuntoon ja hankkii työpaikan paikallisessa ruokakaupassa, ajaa ajokortin, ostaa käytetyn auton, yrittää olla kuin paikalliset nuoret aikuiset, käy Hotellilla lauantaisin bilettämässä, mutta mieluummin, jos voisi, saisi, viettäisi vapaa-aikansa sängyssä maaten, tv:stä dekkarisarjaa katsellen ja irtokarkkeja nautiskellen. Hän vastaa välillä kaipaavansa asioita vanhasta elämästään, koska hän ymmärtää että sitä odotetaan. Vaikkei hän mitään kaipaakaan.

Romaanissa on outo, odottava tunnelma. Mitään ei oikeastaan tapahdu, nainen elää tapahtumaköyhää elämäänsä. Lyhyet päiväkirjanomaiset luvut pomppivat ajassa taaksepäin ja taas nykyhetkeen. Lukija odottaa jotain, mutta nainen ei odota eikä kaipaa. Korkeintaan sitä, että eksä ei enää ottaisi yhteyttä näyttääkseen huolensa, säälinsä. Hän on nainen vailla haaveita tai suunnitelmia, hänellä on nykyisyys, tämä työpäivä, hyllyjen täyttö, kylmätuotteiden järjestely, kuormien vastaanotto, kassalla istuminen - kaikki rutiinitoimet hänen mielessään meditatiivisia.

Lähellä oleva luonto antaa jonkinnäköisen selityksen, kylmä talvi on aina luminen ja hapekas, metsän puut vanhoja, talven pitkä pimeys antaa turvaa, autolla-ajo järven jäällä on aikuistumisriitti sekin. On vaikeaa sanoa, mitä tällä naisen tunneköyhällä elämäntilalla - siitä kun joku häntä kosketti on aikaa - kuvataan. Onko hänen flegmaattinen elämäntapansa syvää masennusta tapahtuneen jälkeen vai onko se hämmennystä tyhjän päällä, kun ei tälle valinnalle löydy itselle eikä yhteisölle hyväksyttävää selitystä?

Inlandet on täynnä eksistentiaalista ahdistusta, nuoren naisen ulkopuolisuutta. Hänelle tekisi mieli sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni - ellei se olisi niin typerä lause. Eikä sitä nytkään tarvita, kuten se ei koskaan ketään auta. Sillä prosessi on käynnissä, muutosta on ilmassa, se on vain hitaampaa kuin kevääntulo napapiirille, se vaatii aikansa. Ilmeisesti vastaus tulee sittenkin omin päin metsäisiä teitä pitkin ajellessa, melkein samanaikaisesti kun Hotellin täytetty karhu katselee alistuneesti remontin jälkeiseltä roskalavalta.

Willows on tyylikäs kirjoittaja, juuri niitä joiden lyhyet lauseet ensi silmäyksellä näyttävät yksinkertaisilta, mutta kätkevät enemmän. Koko romaanissakin on paljon verhottua. Mikä oli naisen todellinen motiivi lähteä pois, tulla pohjoiseen? Ja mitä raskaustesti näytti? Sitäkään ei uteliaalle kerrota. Rauhallinen ja mietteliäs kerronta imaisee mukaansa, siinä on melankoliaa ja ajan pysähtymistä.

Det är en vanlig tisdag och inget speciellt händer, men ändå är det något. Jag. Här. I skogen. Nu. Det känns nästan som något som någon som kommer härifrån skulle göra.

Elin Willows: Inlandet
Förlaget, 2018, 204 s