Elokuvissa: Once Upon a Time in Hollywood

Photo by Marco Antonio Victorino on Unsplash

On epämukavaa pitää Tarantinon elokuvasta Once Upon a Time in Hollywood. Ristiriitaista. Kuvan virrassa ja juonessa kulkee mukana kliseisiä ja aika yököttäviäkin asenteita. Vaimontappajaksi kutsutaan Brad Pittin roolittamaa 'kunnon' miestä, jolla on kova menneisyys ja kovat nyrkit, mutta hän tekee reilun ja rennon vaikutelman. Ohimennen ilmestyy takaumassa syitä mahdolliselle vaimon tappamiselle. Siinä vaimo pilkkaa miesparkaa ja haukkuu luuseriksi. Kyllähän vähemmästäkin pitää vaimo vaientaa lopullisesti. Toisaalla taas, kun mies saa liekinheittimen käsiinsä, niin sillä voi möyhentää varsinkin natsit elokuvassa, mutta myös muita vaarallisia vastustajia. Oman käden oikeus on aina kunnia-asia ja sitä trumpilaista ja NRA:n ylläpitämää peruskuvastoa Tarantinokin myötäilee. Taitaa olla pikkuisen tunkkainen visio naisistakin. Ja sitten jossain kohtaa tulee vääjäämättä vastaan kohtaus, jossa kalloja mäiskitään kuin meloneja pitkin kaapistoja. Tulee vähän infantiili olo siinä katsojana, eikä samalla rivillä kännykkäänsä leffassa tuijottava tyyppi ärsytä ihan niin paljon (tosin hän taisi katsoa sitä just hiljaisissa kohdissa).

Siitä huolimatta. Kameraa liikuttaa taikuri, jota seuraan kuin käärmeenlumoojaa. Siihen auringon kultaamaan säkenöintiin uppoan. Kuusikymmenluvun Amerikan autot kulkevat Los Angelesin yönsinisiä teitä, meksikolaisten ravintoloiden valokyltit leiskuvat tulta, leffamainokset kasvavat kohti taivaita ja autoradiossa soi California Dreamin. Leonardo DiCapriota Tarantino rakastaa, hänen kostuvissa silmissään kamera viipyy, hänen tupakkayskänsä tuntee limana kurkussa ja jääpalakylpy viilentää krapulaista päätä. DiCaprio on laskeva tähti Rick Dalton ja Brad Pitt hänen väsymätön kannustajansa, stuntmiehensä. Heidän yhteisestä tiestään Hollywoodin elokuvateollisuuden koneistossa on kysymys. Heidän ystävyydestään ja sitkeydestä, jolla kumpikin yrittää pysytellä uima-altaassa pinnalla. Suosion häilyvyydestä, kun ilman sitä ja menestystä on nobody ja nothing. Vanhojen elokuvien ja TV-sarjojen pätkiä vilisee sohvapöytien takana ja uudelleen näyteltyinä kohtauksina. Sharon Tate kävelee katsomaan elokuvaansa. Kaikki julistaa rakkautta elokuvaan ja hollywoodilaiseen elokuvateollisuuteen. Pölyinen Mansonin perhe tuo tarpeellisen maisemanvaihdoksen uima-allasbileisiin.

Manson ja hänen "fucking hippies" vievät tunnelmaa uuteen suuntaan. Siihen ohjaaja on rakentanut kasvavaa uhkaa ja yllätyksenkin.

Tarantino on liian iso stara, että kukaan uskaltaisi ehdottaa elokuvan lyhentämistä. Se olisi tässäkin tehnyt hyvää. Lähes kolme tuntia kahvin jälkeen on pitkä aika istua, jalat ristissä. Ei pidäkään juoda kahvia ennen leffaa. On se niin väärin ja paha sanoa, mutta enimmäkseen nautin elokuvasta.

Once Upon a Time in Hollywood
Ohjaus Quentin Tarantino
USA, 2019

Sally Salminen: Min amerikanska saga

En ihmettele, että Juha Hurme aikoi seuraavaksi suomentaa Sally Salmisen Min amerikanska sagan. Sen hän mainitsi viime vuonna Turun kirjamessuilla. Silloin Hurme oli messuilla puhumasta uudesta suomennoksestaan Sally Salmisen ensimmäisestä romaanista, maailmanmaineeseen nousseesta Katriinasta. Luin Katriinan joskus parikymppisenä tai ehkä vielä nuorempana. Joka tapauksessa en muista siitä mitään. Tämän muistelman luin nyt Hurmeen hehkutuksesta innostuneena. Ja kyllä kannatti!

Min amerikanska sagan Sally Salminen kirjoitti yli 60-vuotiaana. Se on muistelma kuusi vuotta kestäneestä ajanjaksosta hänen elämässään, vuosista 1930-36. Kirja on kiehtova, hauska, jännittävä ja monipuolinen kuvaus nuoren naisen radikaalista elämänmuutoksesta. Sitä oli muutto vaatimattomista oloista yhtenä monilapsisen kalastajaperheen tyttärenä, Ahvenanmaan saaristosta New Yorkiin. Samalla se on myös kertomus siitä, kuinka palkittu romaani Katriina syntyi ja Sallysta tuli kirjailija. Sally Salminen kirjoittaa muistelmansa jo kokeneen kirjailijan tyylikkyydellä, selkeästi mutta intensiivisesti, muistoihin eläytyen. Monet omat muistiinpanot, kirjeenvaihto ja lehtileikkeet tuovat ajan lähelle.

Moni muukin lähti köyhästä Suomesta siirtolaiseksi Amerikan ihmemaahan, 24-vuotias Sally lähti yhdessä siskonsa Ailin kanssa. Veli Albin oli jo aiemmin lähtenyt ja jatkoi myöhemmin Australiaan. Eikä siirtolaisuus tietenkään merkinnyt välttämättä helpompaa elämää, päinvastoin. Sallyn ja siskonkin raadanta alkoi samoin kuin monen muun eurooppalaisen köyhän - saksalaisen, irlantilaisen, britin tai ruotsalaisen -  Lexington Avenuen työnvälitystoimistoista, joista he löysivät helposti keittiöapulaisen, piian, kotiapulaisen, kokin tai kokin apulaisen paikkoja ja asunnon komeron kokoisista huoneista, usein kellarikerroksessa jonkun varakkaan madamen palveluksessa. Elintaso oli kuitenkin Yhdysvalloissa niin paljon Eurooppaa korkeampi, että kaikkein alimmillakin palkoilla pystyi maksamaan kolme Atlantin ylitystä tänä aikana, kun ensimmäiseen Suomesta Amerikkaan piti ottaa lainaa, edeltävästä työstä huolimatta. Ja vielä "paremmissa" töissäkin olleena, kuten kirjailijan tapauksessa.

Sally Salmisen muistelmat koostuvat siis monenlaisista pesteistä, erityisen tarkkanäköisista ja mehukkaista kuvauksista noista herrasväen edustajista ja heidän henkilökunnastaan. Köyhän naisen yhteiskunnallinen näkökulma on olosuhteiden takia kriittinen, samalla kun hän jatkuvasti vertaa amerikkalaisen 'mahdollisuuksien maan' olemusta (icke-demokrati) eurooppalaiseen. Ironiaa oli siinä, että täysin epäpoliittiset ja viattomat nuoret naiset saivat "tartunnan" kommunisteilta vasta täällä vapauden ihannemaassa. Maahanmuuttajat seurustelivat omissa yhdistyksissään ja eräs oli nimeltään The Scandinavian Workers' Athletic Club. Tuolloin elettiin aikaa ennen epäonnistuneita sosialismivaltioita ja aatteella oli houkutusta työläisten keskuudessa. Salmisen sisarusten lähipiirissäkin oli Neuvostoliittoon matkanneita idealisteja, jotka sentään pääsivät palaamaan. Eivät joutuneet kokemaan Ikitie-elokuvassa kuvattuja kohtaloita.

Sally itse oli vakaasti päättänyt jäädä Amerikkaan. Hän ei halunnut perheenäidin tai avioliitosta riippuvaisen naisen elämää. Hän opiskeli kieltä kirjekursseilla, kirjoitti runoja, joita sai julkaistua Domestic Workers' News-nimisessä lehdessä. Hän suunnitteli mm 'Yes Madam'- nimisen runon, jossa madamen kaikkiin oikkuihin palvelija vastaa nöyrästi ja runo loppuisi viimeiseen huudahdukseen 'No, Madam!. Amerikkalaisille työnantajilleen heitä, kotiapulaisia ja keittiöapulaisia, ei ollut olemassa, heitä ei nähty ihmisinä. Sally vertasi mustia ja valkoisia köyhiä  ja piti mustiin kohdistunutta suoraa julmuutta helpompana kestää kuin sitä julkilausumatonta halveksuntaa, olemattomaksi ja näkymättömäksi tekemistä, jota hänen mielestään valkoisen köyhän elämä oli. Jos ei elämä olisi kääntynyt toiseen suuntaan myöhemmin, Sally Salminen päätteli, että pelkästään ne loukot, häkit (bur), joissa joutui asumaan ja niiden vaatekaapit rautalankahenkareineen olisivat lopulta sytyttäneet hänessä hehkuvan vihan yläluokkaa kohtaan ja saaneet hänet haaveilemaan vallankumouksesta.

New Yorkin kaupunki oli nuorelle naiselle silti lumoa täynnä, sen metro ja ihmisten vyöry kaikkine ilmeineen ja äänineen kiehtova, ja kun siellä oppi kulkemaan se oli iso askel maailmankansalaisuuteen. New Yorkin museot ja antikvariaatit tulivat Sally Salmiselle tutuiksi. Hän luki kaikkea History of Egyptista Torch of Lifeen, joka oli 'en introduktion till det erotiska livet' ja The Story of the World's Literature. New York Timesin sunnuntainumeroista hän löysi aina uutta opiskeltavaa. Tämä intellektuelli elämä teki hänestä kuitenkin myös yksinäisen, hän ei omasta piiristään löytänyt ketään, jonka kanssa olisi sitä voinut jakaa ja hän päättelikin, että hänet oli tarkoitettu elämään elämänsä yksin. Samoin hän kaipasi rakastettua, sitä ei niistä poikaystävistä tullut, joita sentään oli.

Parhaimmillaan Sally Salminen on psykologisen tarkkanäköisessä ihmiskuvauksessaan. Eräs työkaveri oli skotti neiti Juniper, jonka mielipuuhia oli sepittää lauluja lähipiiristään ja heidän nimistään:
Of all the girls that are so smart
There's none like pretty Sally;
She is the darling of my heart,
And she lives in our alley.

Sally Salmisen elämään muutos tuli ensimmäisen häntä ihmismäisesti kohdelleen työnantajan luona. Hänelle jäi aikaa ja energiaa kirjoittaa iltaisin, polvillaan sängyn vieressä, kynttilänvalossa, romaaninsa Katriina. Isäntäväki oli sisar ja veli, köyhtynyttä aristokraattista sukua, joilla oli kovat puheet - kaikki oli lopulta presidentti Rooseveltin syytä - mutta lempeä käytös. John Maizen, veljen, ei mitenkään hyvin menestyneen osakemeklarin luonnehdinta on niin hauska ja osuva kuvaus että se toimii näytteenä Sally Salmisen tyylistä. Miehellä oli rutiinina pestä itse talvikalsonkinsa sunnuntaisin ja tepastella kuivumista odotellessaan silkkitakissa - mikä kaikki huvitti Sallya.

Medan den torkade, spatserade han i den långa korridoren, var inne i alla rum i tur och ordning och kände på möbler och klockor och tavlor. Till slut var han ute i köket och frågade:
- Sally, is here anything to fix?
Jag gömde mitt leende i skåpet, ur vilket jag tog en stekpanna.
- Yes, Mr. Maize, this pan has a loose handle.
Han sken upp och grep pannan. - You just give it to me, I'll fix it.
Så gick han in i matsalen. Där satt han i sin gamla orientaliskt mönstrade sidenrock och arbetade. I kistan fanns verktyg och locket var arbetsbänk. En trevlig atmosfär, en stämning av lycka strålade ut från honom och rummet.

Kun Katriina sitten tuli valmiiksi ja vielä sopivaan saumaan, skandinaaviseen romaanikilpailuun ja voitti sen, elämä muuttui kertarysäyksellä. Sata vuotta sitten sähkösanomat kuljettivat uutisia kuitenkin nopeasti ja Sally Salminen joutui pyöritykseen kuin lastu laineilla. Hänestä tehtiin tuhkimotarina: "Cinderella, whose other name at the moment happens to be Sally Salminen, hung up her apron."

Menestyksen tultua Sally vielä vertaili reaktioita Amerikassa ja Skandinaviassa. Hän totesi, että amerikkalaiset iloitsevat helpommin toisen menestyksestä, ilman kateutta, koska se on todiste siitä, että menestys on jokaiselle mahdollista. Toisaalta hän oli huomannut samalla sen amerikkalaisen unelman todellisuuden, josta hän ei pitänyt: ihminen ei ennen tuota rahalla mitattua menestystä ollut minkään arvoinen. För mig är detta en falsk uppfattning om verklig respekt för individen och hennes värdighet. 

Sally Salminen: Min amerikanska saga
Holger Schildts Förlag, 1968, 339 s

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne

Vastikään keskuudestamme poistuneen, arvostetun ja rakastetun Claes Anderssonin nimi mielessäni poimin kesämökkimme hyvin varustetusta kirjahyllystä tämän kirjan, jota en ole tullut lukeneeksi. Andersson ilmeisesti kirjoitti sekä ruotsiksi että suomeksi. Tämä on kirjoitettu suoraan suomeksi. Olin siinä huomaavinani jotain vähäistä ruotsin maustetta.

(Mieleeni hiipi vanha muisto eräästä esimiehestä ensimmäiseltä työpaikaltani, joka oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielinen. "Pesen käsiäni tässä asiassa" kuului kova ääni oven läpi käytävään. Toiseksi muistan isäni, monien kielten harrastajan, jolla saattoi kiltiksi mieheksi olla töksähtävä käytös. "Et sinä mikään kaksikielinen ole", hän sanoi minulle yllättäin aamiaispöydässä. En muistaakseni ollut sitä väittänytkään, mutta ehkä hänen mielestään olin antanut ymmärtää niin.)

Helppoa on tehdä ihminen hulluksi.
Ota häneltä pois kaikki.
Katso kuinka kummallisesti
hän käyttäytyy.

Tässä pienessä esseetyyppisessä kirjassa Claes Andersson kirjoittaa psykiatrin roolissa. Hänellähän noita lahjakkuuksia riitti kuin Leonardo da Vincillä. Psykiatrina hän vaikuttaisi olevan 60-lukulainen, Ilkka Taipaleen hengenheimolaisia. Yhdessähän he toimivatkin mm Marraskuun liikkeessä. Sen ajan henkeen sopi, että ympäristön vaikutusta painotettiin yli kemian, biologian tai perinnöllisyyden, ja sairastuneita yritettiin ymmärtää enemmän toisen kokemusmaailmasta kiinnostuneina ja empatialla.  Käsite anti-psykiatria lanseerattiin 60-luvulla, jolloin koko sairauden käsite ja hulluus kyseenalaistettiin. Kirjassa hän käy läpi mielisairauden, hulluuden, psykoosin ilmenemismuotoja, määritelmiä, diagnooseja ja kaikkien noiden historiaa - lyhyissä luvuissa.

Historiaosuudessa sivutaan äärimmäisiä hulluuden muotoja valtioiden tasolla, Auschwitzista Maon Kiinaan ja Kambodjan Pol Potiin. Nämä osuudet ovat vailla kommenttia, suorat lainaukset ovat Rudolf Hössin Auschwitzin komendantin prosessikuvauksesta ja Kommunismin mustasta kirjasta.

Pidämme hullua hulluna, koska hänen maailmansa on meille suljettu; se on arvoitus ja mysteeri.

Poikkeavuuden sieto vaihtelee paljon eri kulttuureissa ja on vaihdellut paljon eri aikoina. Järjen voitto -osiossa Andersson pohtii länsimaisen kulttuurin vaikeutta kohdata hulluutta, sen halua torjua tai hävittää se kokonaan ja kun se ei ole mahdollista, poistaa se näkyvistä. Sen vastakohtana hän kertoo Kristuksen hulluista, jota nimeä käytettiin ortodokseista kristillisistä askeeteista Venäjällä. Vanhassa Bysantissa ja Venäjällä raja hulluuden ja pyhyyden välillä oli todellakin veteen piirretty viiva.

Oma lukunsa on Hulluksi tekeminen, josta tulee mieleen monta kirjallista ja elokuvallista esimerkkiä, alkaen George Cukorin Kaasuvalosta. Luku käsittelee ristiriitaista kommunikaatiota, ns kaksoissitovaa kommunikaatiota, joka on yleistä arjessa. Pitkään jatkuessaan ilmiö voi lapsen kasvatuksessa aiheuttaa psyyken murtumisen.

Tätä lähes parinkymmenen vuoden takaista kirjaa lukiessa huomaa eron nykyiseen keskusteluun. Nyt masennus ja sen lääkitseminen on pinnalla, sairastuttavasta yhteiskunnasta ei niinkään enää puhuta. Hulluuden ja nerouden yhdistäminenkin kuulostaa vanhanajan romantiikalta.  Mutta selväksi käy, että mielenhäiriöiden kirjo on moninainen ja aste-eroja riittää, pitäisi löytyä oikea kohtaamisen tapa eikä liian helposta leimaamisesta hyödy kukaan. Sitä kun harrastetaan aika yleisesti.

Kirjassa käsitellään myös kieltä ja kirjailijoita, joille on annettu diagnooseja. Muun muassa Lauri Viita ja hänen sairastumisensa saa ymmärtävän ja arvostavan tulkinnan. Claes Andersson lopettaa juuri niin humaanisti ja anderssonmaisesti kuin vain häneltä voi odottaa:

Kymmenyksellä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän. 
Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne
Kirjapaja Oy, 2003, 129 s

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Juuri tällaiset hetket voivat olla käänteentekeviä, ajattelin, juuri tällaisista hetkistä voivat käynnistyä positiivisuuden kierteet. Miten hienoa olisi päästä töihin ja saada rahaa. Miten hienoa olisi muistella, kuinka elämäni sai uuden suunnan maaliskuisena iltana, jolloin olin viemässä pulloja Piritorin S-marketiin. Asiat voivat muuttua!

Tässäpä romaani kaikille, joita kiinnostaa punavihreä kupla Helsingin Kalliossa nuoren naisen, kolmekymppisen sinkun, vapaan toimittajan, työttömän kokemana. Sisko Savonlahti piirtää esikoisromaanissaan tarkan kuvan 2010-luvun nuoren kaupunkilaisen arjesta. Kuva ei oikeastaan yllätä, siinä on tämän ajan elementit tässä ympäristössä. Niitä ovat Tinder, Pinterest, Instagram, kasvisruokaravintolat, pätkätyöt, lento New Yorkiin, käynnit Ikeassa, sateenkaariystävät, mielialalääkkeet, terapia. Ajattomia aineksia edustavat poikaystävät, tulevat, menevät ja menneet, rakkauden ikävä, baarit ja biletys. Jossain vaiheessa tuli mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Yhteistä ovat Helsingin kulmat - eivät sijaitse kovin kaukana toisistaan nämä seudut - ja vapauden ja kaaoksen yhdistelmä, neuvottomuus, jossa ystävät tuovat sen tarpeellisen kiinnekohdan. Poikaporukka taisi olla vähän nuorempi, mutta elämä ei ole sen selkeämpää heitä vähän vanhemmalle sinkkunaisellekaan.

Savonlahti kirjoittaa synkeän hauskasti nuoresta naisesta, jonka elämä ei ole mitenkään helppoa. Päällimmäisenä näyttää puuttuvan rakkautta, poikaystävä, mutta kaiken alla, pysyvän oloisena, velloo pätkätöiden ja työn hakemisen upottava suo. Uusien hakukaavakkeiden ja toimeentulohakemusten rustaamiseen pitää löytyä energiaa krapulaisenakin. Rutiini on jo vankka. Onneksi naisella on ystävänsä, äiti ja äidin luottokortti ja mummi, jonka vanhan kansan kommentit nainen nielee kuin  ruisleivän. Lohtua antavat sittenkin enemmän sipsit ja oikein sekoitettu valkosipulidippi, Pirkan.

Tässä voisi isoäiti-ikäisenä motkottaa velkarahalla reissaamisen synnistä, mutta minä ymmärrän että jos ei tunnelin päässä koskaan näy valoa, niin pakkohan se on vain todeta että tässäkin on elettävä ja yritettävä löytää iloa tässä ja nyt. Ja nähdä New York niin kauan kun veri virtaa suonissa. Velkarahastahan ollaan valtioiden tasollakin monta mieltä.

Luvuissa on vitsikkäät ja paljon kertovat otsikot, esimerkiksi Olin täydellinen tyttöystävä, Valmistin smoothien joka tuli minulle kalliiksi, Annoin kaiken itsestäni Piritorilla ja Odotin, että saisin rahani Intiasta.

Savonlahti kirjoittaa juuri sellaista kieltä, josta pidän paljon. Lakonista, selkeää, hauskaa. Hauskuus sekoittuu melankoliaan, sillä havainnot ja kokemukset eivät aina ole ylentäviä. Itseironisen päähenkilön haaveet yhteisestä tulevaisuudesta jonkun kanssa lähtevät lentoon parin tunnin tutustumisen jälkeen ja romahtavat kirjavin selityksin. Masennuksesta toiveikkuuteen pomppiva nainen saa sympatiani, mutta aloin väsyä sekä Helsingin Piritorin arkisiin maisemiin että nuoren ihmisen parinetsintään, joten New Yorkin matka Taavetin kanssa piristi meitä molempia.

Käännyin Taavetin puoleen. "Saiko Matti Vanhanen joskus lentämisestä veritulpan?" kysyin. Taavetti oli jo niin Diapam-päissään, että säpsähti kuullessaan ääneni. "Onkohan minulla veritulppa?" jatkoin. Taavetin silmät olivat vetiset, mutta muuten hän näytti autuaalta. "Näen kaiken 3D:nä", hän sai sanottua. "Just", vastasin.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018, 304 s

Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat

Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt.

"Jos haluaa perehtyä kolonialismin kuvottaviin aikaansaannoksiin, voi lukea ensi alkuun ruotsalaisen Sven Lindqvistin vuonna 1992 julkaiseman teoksen Tappakaa ne saatanat (Utrota varenda jävel)", kirjoitti Hesarissa yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Veli-Jukka Närhi kommenttina aiempaan artikkeliin, jossa kerrottiin suomalaisesta, muukalaislegioonassa ylenneestä upseerista ja kyseltiin kuka on tämä siirtomaasotien sankari. Sen sankaruuden kyseenalaistavat sekä mielipidekirjoittaja että Sven Lindqvist. Nappasin tämän lukuvinkin sieltä.

Sven Lindqvist, ruotsalainen kirjailija ja esseisti, aloitti matkansa Pohjois-Afrikan Algeriasta raahaten mukanaan 90-luvun painavaa tekstinkäsittelylaitetta ja sadalle levykkeelle pakattua kirjastoa. Matka kulkee kohti Nigeriä. Pimeyden sydämeen Lindqvist sukeltaa  kolonialismin historian kautta, halki siirtomaasotien väkivallan, imperialismin ja rasismin. Imperialismi oli muuten tavallinen sana vasemmistolaisessa liikkeessä 6-70-luvuilla, mutta nykyään lähes kadonnut yleisestä puheesta. Ehkäpä koska se nykyään linkittyy niin vahvasti äärivasemmistoon. Se on kuitenkin vanhempi ja hyvä sana kuvaamaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen otteita alkaen 1400-luvusta, jolloin Kanariansaarten guanchit tuhottiin aina 1940-luvun Auschwitziin ja natsien tuhomissioon.

Eurooppa tulee seemiläisestä sanasta, joka merkitsee pimeyttä. Pimeyden sydän on se, minkä Lindqvist osoittaa löytyvän eurooppalaisen humanismin ytimestä. Monet historiateokset, kirjeenvaihdot ja poliittiset uutiset, eri aikoina käydyt debatit Lindqvist paljastaa pölystä ja unohduksesta, johon ne enimmäkseen on haluttu jättää. Monet kirjoista ovat peräisin Lindqvistin isovanhempien kirjastosta. Punaisena lankana matkalla kulkee elämyksellinen yhteys Joseph Conradiin, joka kirjoitti romaaninsa Pimeyden sydän vuonna 1902. Sen päähenkilön, murhanhimoisen rasistin, norsunluukauppias Kurzin suusta on lause Exterminate all the brutes eli suomennettuna tämän kirjan nimessä Tappakaa ne saatanat. Se kiteyttää eurooppalaisen sivilisaation tehtävän Afrikassa.

Lause 'tappakaa ne saatanat' ei ole sen etäämpänä humanismin ytimestä kuin Buchenwald on Weimarin Goethe-talosta. Käsitys tästä on torjuttu lähes täydelleen - niin ovat tehneet myös saksalaiset, jotka ovat yksin saaneet kantaa häpeän tuhoamisajatuksesta, vaikka se on tosiasiassa yhteistä eurooppalaista omaisuutta.

Algerian I-n-Salehista aavikkotie kulkee pitkin Saharan hiekka-aavikkoa. Yli 200-400 kilometrin pituisille taipaleille bussiin ahtautuu ihmisiä, mutta niin kauan kuin huuliaan pystyy nuolemaan ei ole liikaa. Lindqvist ihmettelee, miksi on lähtenyt koska pelkää matkustamista, mutta samalla lähtö ja Saharan muuttuvan dyynimaiseman värit, lumenvalkoisesta mustaan nostavat onnen tunteita. Siirtomaahistoria ruokkii verenkarvaisia painajaisia tyhjänpuoleisissa hotelleissa. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja hyppivät assosioiden nykyhetkestä Leopold II:n ajan Kongon kumi- ja norsunluukauppaan. Kauppaa se ei ollut, sillä raaka-aineet ryöstettiin eikä kantaväestöllä ollut vaihtoehtoja. Pakkotyöstä kieltäytyminen rangaistiin kylien polttamisella, lasten murhilla, ruoskimisilla, ampumisilla. Irtileikattuja käsiä toimitettiin voiton merkkeinä kotiin. Eikö Belgiassa myydä edelleen käden muotoista suklaata?

Belgia ei näyttäydy tässä sen pahempana tai parempana kuin mikään muukaan siirtomaavalta. Anglosaksien ja espanjalaisten jälki Amerikoissa oli samanlaista. Tykkiveneet tulivat käyttöön ja 1800-luvun puolivälissä eurooppalaiset kuljettivat niitä jo syvälle Aasian ja Afrikan sisäosiin. Se antoi mahdollisuuden tuhota ja tappaa mukavasti ja turvallisesti, jumalallisen saavuttamattomista asemista. Paikalliset antautuivat usein ilman vastustusta, mikä aiheutti pettymyksen tunteita innokkaimmille sodankävijöille.

Ajatus rodullisesta ylemmyydestä paikalliseen väestöön nähden vallitsi kaikkialla Euroopassa ja Charles Darwinin evoluutio-oppi ja luonnonvalinta istui selityksiin kuin ruoska käteen. Lajien synty oli käyttökelpoinen rasistien tarpeisiin.Tänään oli lehdessä juttu Helsingin kaupunginmuseon uudesta 20-lukuaiheisesta näyttelystä. Siinä mainittiin ohimennen kauneuskilpailut, jossa suomalaiset halusivat osoittaa olevansa ei-mongolirotua. Oikea valkoinen rotu ja sen antama jumalallinen oikeutus muiden kansojen orjuuttamiseen oli hyväksytty näkemys. Sen saamat kammottavat muodot jäivät silti yksityiskohdissaan suurelta yleisöltä näkemättä: kaukana emämaasta huseerasi monia Kurzin tyyppisiä mielipuolia, joiden julmuudella ei enää ollut rajoja. Näistä ilmiöistä kirjoitti kaunokirjallisuuden puolella Conradin ohella H.G. Wells Näkymättömässä miehessä. Ranskassa päätettiin irtisanoa erään hirviön pesti, siitä sukeutui lähes sota ranskalaisten välillä aavikolla. Saksa oli aluksi kriittinen siirtomaasotia kohtaan, mutta oma retki Lounais-Afrikkaan, jossa hererot tuhottiin, lopetti sen. Paikallisten laidunmaat vallattiin, heitä estettiin palaamasta mailleen eikä edes tappamista tarvinnut laajassa mitassa harjoittaa, riitti että väestö karkoitettiin aavikolle.

Omituista lukea toisista äänistä, joita myös kuului jo 1800-luvulla. Sven Lindqvist lukee skottilaisesta aristokraatista ja sosialistista R.B. Cunninghame Graham, jota myöhempi Joseph Conrad tutkii ja toteaa hyväuskoiseksi. Tämä lausehan on kuin nykyajan kritiikki UFF:in toiminnasta:

Minun nähdäkseni eurooppalaiset ovat koko Idän (=koko Euroopan ulkopuolinen maailma) kirous. Mitä arvokasta he ovat yleensä tuoneet? Aseita, giniä, ruutia ja lumppuvaatteita, epärehellistä kaupankäyntiä liiankin usein, ja kehnoja kankaita, jotka syrjäyttävät naisten itse kutomat...

Sellainenkin komitea perustettin kuin The aborigines protection society vuonna 1838, kun brittiläinen parlamenttikomitea oli selvittänyt alkuperäiskansojen kovia kohtaloita. Sen mukaan syy kantaväestön kuolemaan oli heidän elintapansa edellytysten tuhoaminen ja 'mitä karkein julmuus ja vääryys'. Nämä kannat vähenivät rodullisen ylivoiman ajatuksen saadessa lisääntyvää kannatusta vuosisadan loppupuolella. Mutta kansanmurha ei ole luonnonlaki.

Koska Saksa oli jäänyt vaille suurinta siirtomaavalloitusta, siellä keksittiin vuosisadan vaihteessa että siirtomaa voi olla myös naapurissa ja Saksalle luonnollinen suunta oli itä, koska anglosaksit ovat jo tehneet valloituksensa lännessä ja etelässä. Hitler opiskeli alan auktoriteettia Friedrich Ratzelia Mein Kampfia kirjoittaessaan.

Kaikkialla maailmassa missä on syvälle torjuttua tietoa, joka tietoiseksi tehtynä särkisi maailmankuvan ja pakottaisi meidät kyseenalaistamaan itsemme - kaikkialla siellä Pimeyden sydämen tapahtumat ovat mahdollisia.

Kirjassa on Olli Löytyn kirjoittama esipuhe 'Vihapuheen esihistoriaa'. Löysin tässä samalla uuden blogin Savannilla, jossa hyvä arvio kirjasta ja kiitetään avartavaa lukukokemusta. Samaa mieltä.



Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat
Utrota varenda jävel, 1992, Suomentanut Antero Tiusanen
Into, 2015, 250 s