Sivut

torstai 29. elokuuta 2019

Elokuvissa: Once Upon a Time in Hollywood



Photo by Marco Antonio Victorino on Unsplash


On epämukavaa pitää Tarantinon elokuvasta Once Upon a Time in Hollywood. Ristiriitaista. Kuvan virrassa ja juonessa kulkee mukana kliseisiä ja aika yököttäviäkin asenteita. Vaimontappajaksi kutsutaan Brad Pittin roolittamaa 'kunnon' miestä, jolla on kova menneisyys ja kovat nyrkit, mutta hän tekee reilun ja rennon vaikutelman. Ohimennen ilmestyy takaumassa syitä mahdolliselle vaimon tappamiselle. Siinä vaimo pilkkaa miesparkaa ja haukkuu luuseriksi. Kyllähän vähemmästäkin pitää vaimo vaientaa lopullisesti. Toisaalla taas, kun mies saa liekinheittimen käsiinsä, niin sillä voi möyhentää varsinkin natsit elokuvassa, mutta myös muita vaarallisia vastustajia. Oman käden oikeus on aina kunnia-asia ja sitä trumpilaista ja NRA:n ylläpitämää peruskuvastoa Tarantinokin myötäilee. Taitaa olla pikkuisen tunkkainen visio naisistakin. Ja sitten jossain kohtaa tulee vääjäämättä vastaan kohtaus, jossa kalloja mäiskitään kuin meloneja pitkin kaapistoja. Tulee vähän infantiili olo siinä katsojana, eikä samalla rivillä kännykkäänsä leffassa tuijottava tyyppi ärsytä ihan niin paljon (tosin hän taisi katsoa sitä just hiljaisissa kohdissa).

Siitä huolimatta. Kameraa liikuttaa taikuri, jota seuraan kuin käärmeenlumoojaa. Siihen auringon kultaamaan säkenöintiin uppoan. Kuusikymmenluvun Amerikan autot kulkevat Los Angelesin yönsinisiä teitä, meksikolaisten ravintoloiden valokyltit leiskuvat tulta, leffamainokset kasvavat kohti taivaita ja autoradiossa soi California Dreamin. Leonardo DiCapriota Tarantino rakastaa, hänen kostuvissa silmissään kamera viipyy, hänen tupakkayskänsä tuntee limana kurkussa ja jääpalakylpy viilentää krapulaista päätä. DiCaprio on laskeva tähti Rick Dalton ja Brad Pitt hänen väsymätön kannustajansa, stuntmiehensä. Heidän yhteisestä tiestään Hollywoodin elokuvateollisuuden koneistossa on kysymys. Heidän ystävyydestään ja sitkeydestä, jolla kumpikin yrittää pysytellä uima-altaassa pinnalla. Suosion häilyvyydestä, kun ilman sitä ja menestystä on nobody ja nothing. Vanhojen elokuvien ja TV-sarjojen pätkiä vilisee sohvapöytien takana ja uudelleen näyteltyinä kohtauksina. Sharon Tate kävelee katsomaan elokuvaansa. Kaikki julistaa rakkautta elokuvaan ja hollywoodilaiseen elokuvateollisuuteen. Pölyinen Mansonin perhe tuo tarpeellisen maisemanvaihdoksen uima-allasbileisiin.

Manson ja hänen "fucking hippies" vievät tunnelmaa uuteen suuntaan. Siihen ohjaaja on rakentanut kasvavaa uhkaa ja yllätyksenkin.

Tarantino on liian iso stara, että kukaan uskaltaisi ehdottaa elokuvan lyhentämistä. Se olisi tässäkin tehnyt hyvää. Lähes kolme tuntia kahvin jälkeen on pitkä aika istua, jalat ristissä. Ei pidäkään juoda kahvia ennen leffaa. On se niin väärin ja paha sanoa, mutta enimmäkseen nautin elokuvasta.

Once Upon a Time in Hollywood
Ohjaus Quentin Tarantino
USA, 2019

6 kommenttia:

  1. Mua ei yhtään haitannut tämän elokuvan pituus. Aika vierähti kuin niillä kuuluisilla siivillä. Mahtava leffa, jossa muutamia täysin ikimuistoisia kohtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en voi väittää, että minullakaan aika olisi käynyt varsinaisesti pitkäksi. Rytmiä ja imua leffassa on riittämiin.

      Poista
  2. Kävin katsomassa tämän viikonloppuna ja oli ihan ok, mutta myönnän katsoneen parin tunnin kohdalla kelloa, kauanko vielä kestää... kyllähän Tarantino on taitava ja hänen huumorinsa ja musiikkivalintansa iskevät minuun, mutta olisin itsekin käytellyt hieman saksia ja nipistänyt pituudesta minuutteja pois. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musiikki täydentää hienosti, kyllä elokuvaan on helppo vaipua. Ehkä vielä pitkä kesätauko minulla ainakin lisäsi lumovoimaa.

      Poista
  3. Tarantino tekee yleensäkin vähän ylipitkiä elokuvia. Pulp Fiction on lähes täydet kolme tuntia ja Django Unchained on myös tätä uusinta leffaa pitempi. Pitäisi raaskia karsia hyvääkin materiaalia ronskilla kädellä.
    Minusta parituntinen on hyvä kesto elokuvalle. Ajattelinkin jättää tämän toistaiseksi väliin ja lähteä sen sijaan katsomaan tänä iltana Almodóvarin elokuvan Kärsimys ja kunnia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaksi tuntia on hyvä maksimi mitä hyvänsä esitystä katsellessa. Ihmisen fysiikka antaa hyvät rajat.
      Almodovar pitää minunkin katsoa. Se maailma on ymmärrettävämpi, inhimillisempi monin tavoin.

      Poista