Tämä 16 novellin kokoelma on 2019 vuoden viimeinen lukemani. Se on Uraanilampun jälkeen Harry Salmenniemen seuraava novellikokoelma. Kuten edellisessä, tässäkin kokoelmassa aiheet liikkuvat laajalla skaalalla, yksilön mielenterveydestä yhteiskunnan päättäjien terveyteen, kapitalismin kritiikista elokuvan kritiikkiin, unista harhoihin. Suomalaisia instituutioita presidenteistä Marimekkoon ja Nokiaan pilkataan vähän Juha Seppälän tyyliin. Siinä ohessa upotetaan myös mainetta niittänyt uusi suomalainen elokuva Hymyilevä mies, oikein kuvien kera. Melkein provosoiduin niin häijystä katseesta. Pariin otteeseen käydään psykiatrin - onko hän hullu vai ihan asiallinen? - vastaanotolla, jossa potilaskertomuksia seuraavat psykiatrin henkilökohtaiset muistiinpanot tapauksesta. Järkensä menettänyt, kerrotaan Siltalan sivuilla. Aha. En ihan saanut selvää, vaikka psykiatri henkilökohtaisessa tekstissään mainitsikin epätodellisesta olostaan sekä iloitsevansa toisten kärsimyksestä, koska kärsii kovasti itse.
Novelleissa on vähintään huolestunut ja useammin ahdistunut tunnelma, milloin se ei ole rienaavan nihilistinen. Esseetyyppinen pohdinta Reservatio mentalis, vyöryttää kapitalismin kritiikkiä ja maailmantuskaa. Tulevaisuus maalataan synkin värein, koska päättäjät ovat sokeita ja julmia sekä asemansa takia meille muille vaarallisia. Kertoja ei aina usko selviämiseemme, vaikka se on ainoa edellytys tasapainolle. Linnut ja oravat siirtyvät puusta toiseen eivätkä huolehdi siitä, kuinka Golfvirran käy. Niiden murheettomuudessa pesii viisaus ja ilo. Oravat eivät tiedä, minne ovat käpynsä piilottaneet. Mutta ne tietävät että jossakin niiden on pakko olla. Tätä tarkoittaa oravien uskonto.
Eräs muotokuva päättäjästä maalataan novellissa Päätöksiä. Se on kliseinen kuvaus kylmästä poliitikosta, naisministeristä, joka tietää olevansa muita parempi vaikka sitten poteekin syyllisyyttä. Huonommin sille ylemmyydentunnolle käy novellissa Vaikeus kieltäytyä croissantista. Suolikaasut hoitavat turistin pudotuksen A-luokasta. (- Aina ei muuten käy niin, todellisuudessa. Kuulin vuosia sitten tutun tutusta, joka sai pahan turistiripulin lentokentällä kotiin palatessaan. Huuhteli pikkuhousunsa lentokentän vessassa, pujotti ne märkinä takaisin ja lähti lennolle. Siellä hänelle oli yllättäen varattu paikka bisnesluokassa, Armani-pukuisen liikemiehen vieressä. Siinä molemmilla kasvun paikka.)
Ihminen on onnellinen eläin on pisin novelleista. Kertoja etsii onnea ja löytää sen keskinkertaisuudesta ja itsereflektion välttämisestä. Matkallaan halki latteiden kokemustensa hän ihmettelee, millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista. Pitikin valita juuri nuo nimet! Harvoista novelleista voi nauttia kuten Tšehovin ja Maupassantin. Että tämmöinen ihminen esimerkiksi. Edelleen kertoja ihmettelee ihmisten intohimoja ja niiden ajamana tehtyjä tekoja. No niissä on kieltämättä usein harkinnan menettämisen paikkoja. Antaa itselleen reseptiksi muistaa aina jokailtainen hampaidenpesu kun alkaa intohimottaa.
Tästä eteenpäin novellit menevät entistä räkäisemmiksi ja alkavat tympiä. Tarjolla on ällistystä, provokaatioita. Tulee mieleen ranskalaiset elokuvat, siis Godard. Tyyppi sai tehdä mitä vain, aina kehuttiin. Näissä ei toki ole mitään Godardista, vaan se on samaa, että hehkutetaan rasittavaa. Itsetarkoituksellista outoutta, josta en saa kiinni. En tiedä, mikä tässä ottaa päähän. Ehkä maistan novelleissa aika paljon provosointia sen itsensä vuoksi.
Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala, 2019, 218s
Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti