Klassikkohaaste: Vladimir Nabokov: Lolita

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. 

Olen myöhäisherännäinen Nabokovin lukija. Näin Lolita-elokuvan joskus 60-luvulla, ehkä. James Mason antoi kasvonsa tuolle epäilyttävälle tyypille, joka menee naimisiin tytön äidin kanssa, koska on kiiluvasilmäisen kiinnostunut tämän tyttärestä. Sue Lyon - joka kuoli äskettäin - taas oli 16-vuotias naispääosan esittäjä. Eli liian vanha. Lolita-romaanissa on oleellista, että tyttö on nymfetti eli 9-12-vuotias, esiteini-ikäinen. Humbert säälittelee jo etukäteen menetystään, kun Lolita tulee menettämään nymfiytensä naiseksi kasvaessaan. On kysymys polttopisteen säätämisestä, tietystä etäisyydestä, jota sisäinen silmä pelkää ylittää, ja tietystä vastakohtaisuudesta, jonka mieli oivaltaa läähättäen perverssistä ilosta. 

Elokuvan nähtyäni, tyyppi ja hänen pakkomielteensä ei kiinnostanut enkä koskaan tullut lukeneeksi Lolitaa - ennen kuin nyt, kiitos klassikkohaasteen (10), joka on nyt Taikakirjaimet -blogissa koottuna. Lukemieni Naurua pimeässä ja Kalvaan hehkun jälkeen olen sen tajunnut: Vladimir Nabokov on velho, loistava kielellä iloittelija, sivistynyt ja älykäs kirjailija, joka ravistelee lukijaansa niin, että voi olla samanaikaisesti sekä kauhuissaan että lumoutunut. Epäluotettava kertoja on tässä todellinen vedättäjä, joka ilkkuu sekä itselleen että lukijalle ja koko ympäröivälle maailmalle suistaessaan mukaansa alitajuntansa, harhojensa ja - varsinkin - viettiensä maailmaan, repiessään niiden esteinä olevia tabuja. Pedofiili-nimitys ei ollut suuren yleisön käytössä vielä 60-luvulla, ensimmäisen elokuvaversion aikaan - kuten koko rikoskin oli enemmän piilossa.

Nabokov aloittaa lukijan naruttamisen jo esipuheella, joka on olevinaan käsikirjoituksen julkaisijaksi nimetyn tutkijan hyveellinen ja asiallinen puheenvuoro. Siinä hän kertoo HH:n kuolleen vankilassa vuonna 1972, joten kertomuksen voi tämän testamentin mukaisesti nyt julkaista. Romaani on ilmestynyt vuonna 1955. Sen jälkeen Humbert Humbert alkaa kertoa tarinaansa, jossa hän kertoessaan puhuttelee milloin lukijaa, Lolitaa tai arvoisia juryn naisia ja miehiä, tuomaria - taivuttaa meitä ymmärtämään itseään.

Humbert päätyy himoitsemansa nymfetin, Dolores Hazen, Dollyn, Lolitan, Lolan, Lo'n isäpuoleksi ja "onnellisen" sattuman kautta hänen ainoaksi holhoojakseen ja sitä kautta lapsen hyväksikäyttäjäksi. Humbert on kertoja, nelikymppinen komea mies, johon moni nainen tuntee vetoa. Hän oli sitä vastenmielistä tyyppiä, jonka mielestä olin erityisen puoleensavetävä, Humbert kuvailee aikuisen naisen kiinnostusta ja omaa inhoaan sekä naista että pohjimmiltaan myös itseään kohtaaan. Toisaalta  mies kuvataan aikuisen naisen rinnalla myös araksi: hän pelkää rikoksensa paljastumista tytön äidille. Unelmani hänen hallitsemisestaan käyttämällä valttina hänen intohimoaan minua kohtaan oli aivan erheellinen.

Humbert Humbert kertoo tunteistaan ja rikollisesta intohimostaan niin suoraan ja "viattomasti", että se kuorii lukijalta syytösten voiman, jättää vain ihmettelemään ja seuraamaan tätä miestä, tämän pakkomiellettä, joka on kuin vankila - ennen sinne päätymistä, ja sitä valtapeliä, jota tyttökin, ainoana keinonaan hyväksikäytettynä, pelaa. Humbert käyttää paljon sanoja toimintansa puolustamiseen. Hän vertaa itseään mm Danteen (Beatrice) ja Edgar Allan Poehin (Annabel Lee) ja vakuuttaa etteivät he ole seksuaalipaholaisia, me emme raiskaa kuten kunnon sotilaat tekevät. Toisaalta hän kuvaa itseään: Olen kuin sellainen pullea vaalea hämähäkki, joita näkee vanhoissa puutarhoissa. Hänellä onkin joitakin kokemuksia pederoosista. HH piirtää rajalinjaa väkivaltaisen raiskaajan ja romanttisen itsensä välillä. Romanttinen sieluni tulee nihkeäksi ja alkaa tutista vain ajatellessaankin, että voisi joutua johonkin kamalaan säädyttömään tilanteeseen.

Nabokov oli sivistynyt, lukenut mies - kirjailija, kirjallisuuskriitikko, perhostutkija -  joka paneekin Humbertin leikkimään mielin määrin psykoanalyysin mukaisilla tulkinnoilla. Juuri kun pahaa aavistava lukija on kuljetettu Freudin talutushihnassa meren rannalle, hän peruuttaa nauraen. Ei tulisi mieleenkään, lukija hyvä! Ja taas meitä on huijattu. Kammottavaa kyllä, tämän pakkomielteen ja hulluuden keskellä Nabokov on hauska, toki myrkyllisellä tavalla. Ei kai tässä sovi nauraa. Pilkka kohdistuu ympäröivään maailmaan, yhteiskunnan kaksinaamaisuuteen  ja teennäisyyteen, mutta ei hän myöskään päähenkilöään säästä. Humbertia, joka hehkuu himosta - ja happovaivoista.

Oma lukunsa on Nabokovin kieli, joka vaikuttaa toisinaan olevan leikkisyydessään ja notkeudessaan lähes hallitsematonta. Varsinkin romaanin loppupuolella se riistäytyy loputtomaan tulitukseen,  kun Humbertin syvenevä hulluus, umpimähkäinen vaellus ja sen eri motiivit alkavat jo hieman puuduttaa. Lisäksi kerronta sisältää oletettavasti kirjallisuuden ammattilaisille huomattavan määrän viittauksia, joista suurimman osan yli tavallinen lukija (common people like me) loikkii. Ja ranskankielisiä, suomentamattomia huudahduksia ja korostuksia, jotka olivat oikeastaan aika hauskoja. Sain raaputettua ruosteen alta muutaman merkityksen. (Entre nous soit dit.) Sen lisäksi kieli leikkii nimilistoilla ja anagrammeilla (Vivian Darkbloom). Muutoin vuoden -59 suomennos käyttää vanhentuneita muotoja klassillinen, sisällinen - ja automajala! Kuitenkin myös motelli esiintyy. Jotenkin nuokin sanat sopivat tähän, koska kieli kaiken kaikkiaankin melskaa mistään rajoista piittaamatta. Alitajunnan ja harhojen puutarhoista kuvaus liikkuu taidokkaasti myös tienvarsimaisemiin ja amerikkalaisten road movie-elokuvien tunnistettaviin pölyn harmaisiin piikkipensaisiin, pöytämäisiin kukkuloihin ja bensa-asemiin.

Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä, elä kauan, lemmikkini), kertoo rakkautensa vanki Humbert. Kirja julistettiin heti ilmestyttyään vuonna 1955 kielletyksi kirjaksi. Siitä kuitenkin tuli bestseller Euroopassa ja Amerikassa.

Vladimir Nabokov: Lolita, 1955
Suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari 1959
Gummerus, 2011 (11. painos), 384 s

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Wandernburg on osuvasti nimeltään se kaupunki, johon Vuosisadan matkustajan vaeltaja, Hans saapuu matkallaan. Kaupunkia ei löydy kartalta, se on valkoinen läiskä alueella, joka on milloin Preussin, milloin Saksin mailla 1800-luvun alkupuolella. Samoin taitaa olla kaupungissa virtaava Nulte-joki, kaikkien karttojen ulkopuolella. Hans on Don Quijoten tyyppinen vaeltaja, joka elää matkustaen paikasta toiseen, juurtumatta mihinkään. Wandernburg on kuitenkin paikka, josta ei lähdetä. Sinne jäädään, vastentahtoisestikin, mutta kuitenkin. Niin myös Hans, joka jää herra Zeitin (=aika) pitämään majataloon, vaikka on koko ajan matkalla Dessauhun.

Kaupunkiin Hans jää, koska löytää sieltä monta mielenkiintoista ystävää. Ensinnä vanhan ja viisaan posetiivarin, joka asustaa Franz-koiransa kanssa luolassa kaupungin ulkopuolella. Porvariskodin nuoren tyttären, Sophien kautta hänelle avautuu kaupungin kerman kirjallinen salonki. Siellä kokoontuvat perjantaisin espanjalainen liikemies Álvaro, professori Mietter, juutalainen pariskunta ja harras leskirouva. Myöhemmin myös Sophien varakas kihlattu Rudi Wilderhaus.

Andrés Neumanin romaani ei ole perinteinen historiallinen romaani, vaikka se sijoittuu parinsadan vuoden takaiseen aikaan. Se on erikoinen ajattoman ja paikattoman oloinen barokkinen rakennelma, joka kutoo oman todellisuutensa, peilaten sieltä nykyajankin keskustelunaiheita, Euroopan historiaa, uskontoja, nationalismia, taidetta, moraalia, tasa-arvoa. Näitä keskusteluja käydään Sophie-neidin salongissa perjantaisin. Oppineissa keskusteluissa käyvät kaksintaistelua professorin konservatiiviset näkemykset ja liberaali vapaa-ajattelija Hans.

Joka uskoo että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii. Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsi vähemmän. Ja joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton. 

Sanoo Hans ja siteeraa Chrétien de Troyesia. (On historiallinen henkilö, joka on tunnettu pyöreän pöydän ritareita käsittelevistä romansseistaan.) Filosofisten keskustelujen ongelma romaanissa on, että ne jäljittelevät oikeaa keskustelua, noin viiden kuuden henkilön kesken, välihuomautuksin, ajatusten hyppiessä aiheesta sivuun ja takaisin, hameen kahistessa, canapeetarjottimen tullessa pöytään, herra Gottliebin häipyessä takahuoneeseen, Hansin ja Sophien silmäillessä toisiaan merkitsevästi. Ja niin edelleen. Keskustelijat antavat maistiaisia Immanuel Kantista, Heinrich Heinesta, Friedrich Schilleristä, Francisco Jovellanoksesta sekä monista muista. Salongissa lausutaan runoja ja jaetaan roolituksia. Haastavat vuoropuhelut toistuvat hyvin samankaltaisina, saavat romaanissa paljon tilaa. Ne onnistuvat esittämään oppinutta keskustelua, mutta pitkään jatkuessaan ne muusta yhteydestä irrallisina puuduttavat siitä huolimatta, että lukija saa sieltä napattua yhden sun toisen viisaan ajatuksen. Kuten virkeän Sophie-neidin havainnot Kantista. Kantin mukaan äpärälapsen murha on pienempi rikos kuin uskottomuus. Siinä on puhdas järki huipussaan!

Ympäröivää yhteiskuntaa, maatyöläisten ja köyhien asemaa sivutaan aina kun Hans kulkee ystävänsä posetiivarin luolalle, jossa vanhus asustelee koiransa kera viinaa ja leipää nauttien. Posetiivari on kuin Delfoin oraakkeli, joka jakelee elämänfilosofiaansa ja rauhaansa rakkauden tuskissa kärvistelevälle Hansille. Runsas romaani kattaa moninaisia aiheita, mukaanluettuna kiihkeä seksintäyteinen romanssi, joka onnistuukin tuomaan lisää toimintaa ja tunteita oppineiden keskustelujen lomaan. Valitettavasti siinä on toistoja liikaa ja seksikin kangistuu kaavoihinsa - vaikka mitään ei hävetä vaan naidaan riemulla. Rakastavaiset tekevät kirjallisia töitä, jotka katkeavat säännönmukaisesti rakkauden toimiin. Työn vaatima kuri ja halusta kumpuava hajamielisyys siinä haastavat toisiaan.

Andrés Neuman on Espanjaan asettunut argentiinalainen. Vuosisadan matkustajalla on nähty yhteyksiä Thomas Manniin, Kafkaan ja Calvinoon. Myös latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen sitä on verrattu.  Mystinen Wandernburg onkin omaperäinen tunnelmaltaan, mutta minuun sen mystiikka ei oikein purrut. Kadut vaikuttavat siirtyvän paikoiltaan ja Hans tuntee eksyvänsä toistuvasti. Sen selittämättömyys ei onnistunut lumoamaan. Kaduilla hiippailee myös murhaaja lierihatussaan. Hän ilmestyy hyvin satunnaisesti ja äkillisesti oudon kaupungin varjoisille kujille lymyilemään.

Sain Vuosisadan matkustajan syntymäpäivälahjaksi puoli vuotta sitten. Suunnilleen puoleen väliin romaania ajattelin keskeyttäväni sen. Onneksi sen kaari on nouseva, tai sitten totuin sen omalaatuiseen ääneen, anarkistiseen filosofiin, posetiivariin ja koiraansa, ja sen loputtomasti jatkuvaan sanaiseen arkkuun: kaikki dialogitkin on upotettu kappaleisiin, joten teksti kulkee kuin yhtenä kappaleena alusta loppuun.

Toinen syy - tottumisen, ystävystymisen lisäksi - miksi jaksoin sittenkin, on kieli. Se on hiottua, mutta viehkoa ja ilmaisuvoimaista. Kirjailija on onnistunut käärimään sanansa vanhantuoksuiseen paperiin. Yö kutoi joutuin villaansa. Se, paremmin kuin kaikki suurten älypäiden nimillä kuorrutetut keskustelut, onnistui pumppaamaan happea joka sivulle. Sivuja oli liikaa, romaani olisi hyötynyt lähes muuttumattomina toistuvien osioiden karsimisesta. Toisaalta kun olin kivunnut tämän vuoren laelle, maisemat näyttivät paremmilta. Ehkä se olikin taikavuori? Suomentaja on Tarja Härkönen, jolta olen lukenut vain hienoja suomennoksia. Vuosisadan matkustajakin on sillä ansiolistalla.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
El viajero del siglo, 2009, suomentanut Tarja Härkönen
Tammi 2015, 602 s

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Olive Kitteridge on myös Elizabeth Stroutin luomus, kuten Lucy Barton. Tämä oli jäänyt minulta huomaamatta/unohtunut tässä vaiheessa, kun tutustuin Lucyyn. Ja antoi positiivista potkua lukemiseen, koska  TV-sarjan Olive oli niin vastustamaton - kuten Frances McDormand aina osaa olla. (Esimerkiksi viimeksi näkemässäni Coenin veljesten Hail Caesar -elokuvassa, pimeän elokuvasalin koneenhoitajana, tupakoinnin lomassa filminauhaan kuristumaisillaan.) Potkua ei kyllä Lucyyn tarvittu, niin miellyttävä lukukokemus se oli alusta loppuun.

Jotain tuttua Olivesta tässä oli. Kai se lähinnä on tuo tapa, jolla Strout tarkastelee ihmisen haavoittuvuutta, ihmissuhteiden häilyvyyttä ja kompleksisuutta. Ja köyhyyden pitkää varjoa, sitä kuinka lapsi kantaa vanhempiensa käsittelemättömiä, pahoja kokemuksia edelleen mukanaan - kunnes selvittää ne omalla tavallaan tai jatkaa niiden kantamista. Puhutaan perheestä, jossa sekä haavat että keskinäinen rakkaus on piilotettu. Köyhyys, yhteisön ulkopuolisuus, yksinäisyys, lasten kiusatuksi tuleminen - tiukat raamit. Ihmisellä on arvokkuutensa, eikä raha ole se joka sen määrittää, se asenne on samaa niin Lucylla kuin Olivella.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

Lucy Barton kertojana purkaa elämänkokemuksiaan New York Cityn sairaalan sängyssä, jonne on joutunut leikkauksen jälkeisen toipumisen viivästyessä. Sängyn viereen on hälytetty hänen äitinsä, kaukaa Amgashin pikkukaupungista, Mainen maaseudulta, lapsuudenkodista. Äiti ja tytär eivät ole olleet yhteyksissä vuosikausiin, muuta kuin muodollisten syntymäpäivä- ja joulutervehdysten kautta. Äidin ja tyttären jutusteluhetkistä vuoteen luona kutoutuu vähitellen kuva lähes nälkää nähneestä kolmilapsisesta perheestä, jossa isän sodanaikainen trauma ja köyhyys ovat työntäneet perheen marginaaliin, josta vanhemmilla ei ole riittänyt keinoja päästä ulos.

Aihe voisi olla masentava ja raskas, mutta tapa, jolla lapsuuden todellisuus kuoriutuu esiin ja vuorottelee newyorkilaisen Lucyn aikuiselämän kanssa tuo siihen kontrastia ja syvyyttä, keventää myös. Onhan hän selvinnyt lapsuudestaan. Lucy on kirjailija ja ainoa, joka perheestä on lähtenyt lapsuudenkotinsa maisemista. Se on etäännyttänyt hänet perheestä, monen solmuun jääneen jutun lisäksi.

Äidin ja tyttären dialogi on taitavasti ladattu monenlaisilla tunteilla: Lucy yrittää saattaa vaietun ikävänsä äidille ymmärrettäväksi, äiti vetäytyy simpukkamaiseen suojaukseen - kuten on aina tehnyt. Sen sijaan he löytävät riemastuneita yhteisymmärryksen hetkiä entisten aikojen tuttuja läpikäydessään. Äiti on juuri kuin Frances McDormand useimmissa rooleissaan, lyhytsanainen, sentimentaalisuutta loppuun asti välttelevä, lakoninen tyyppi, joka kantaa omia arpiaan. Äidillä on taito torkkua tuolillaan. Se taito on ollut lapsesta saakka. "Sen oppii kun ei tunne olevansa turvassa, hän sanoi. Oppii torkkumaan istuallaan."

Oivaltavan ja hyvin rytmitetyn dialoginsa, runsaiden keskustelujen kautta tässä romaanissa on newyorkilainen tunnelma. Vähän kuin Woody Allenin elokuvissa, missä ihmisten välinen kommunikaatio, puhe on se missä tapahtumat etenevät. Kaikki ei tapahdu vain äidin ja tyttären välisessä jutustelussa, sillä sekin on jo muisto. Vielä kauemmissa takaumissa Lucy perkaa rakastumisensa ja pettymyksensä. Jonkinnäköistä sovintoa äiti ja tytär hakevat, mutta Lucy saa jäädä odottamaan (amerikkalaista) I love you - vakuutusta, paitsi jos sulkee silmänsä! Eikä sittenkään, sillä äiti on vanha jäärä. Vähän suomalaista hänessä, tutulta tuntui minusta. Meillä ei tuota sanaa tuhlata ennen aamiaista ja sen jälkeen. Ehkä vähän enemmän pitäisi, en tiedä.

Lucy Barton oli viehkoa seuraa. Sanoja: kaartelevia, suoria, tärkeitä - ja taukoja, yhtä merkitseviä. Valmista ei tullut, kuten ei oikeastikaan tule. Monista tarinoista tämä oli Lucy Bartonin tarina. Katso nyt vaikka elämääsi. Sinä vain otit ja ... teit sen." sanoo hänen äitinsä, tyytyväisen oloisena, jos ei muuta.

Uskaltaisikohan kokeilla Olive Kitteridgeä kirjana? Elokuva hyvästä kirjasta lukemisen jälkeen voi olla pettymys, koska kaikki omat mielikuvat ovat valmiita eivätkä ne ole samoja kuin jollain toisella, esimerkiksi elokuvan ohjaajalla, mutta mitenkähän olisi toisin päin?

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
My Name is Lucy Barton, 2016, suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, 2018, 164 s

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on yksi niistä teoksista, joihin tarttuminen on kuin hakisi luettavaa moneen kertaan kolutusta alennuslaarista. Se on niitä kirjablogimaailman seuraamisen vitsauksia: uutuus luetaan samanaikaisesti monessa monessa blogissa, sitten esiintymistiheys pikkuhiljaa harvenee, tulee uusia suosikkeja. So last season -tunnelma hiipii päähän, mikä on älytöntä - jos ei kirjaa ole lukenut. Alennuslaari ja last season kertoo ajan armottomasta virrasta: uutuudet kasautuvat edellisvuotisten päälle. Ei muusta.

Tämä Siivoojan käsikirjan ja Tanssia ruusuilla -kokoelman jälkeen suomennettu viimeinen novellikokoelma on epätasaisempi kuin nuo edelliset novellitaivaan tähdet. Tunnistettavaa on edelleen Berlinin värikylläinen maailma, täältä katsoen eksoottiset maisemat Chilestä, Meksikon kautta Yhdysvaltojen etelään. New Yorkiin asti päästään jazzin säestyksellä, Missisippi ylitetään. Myös se rakkaudellinen ja armollinen tapa, jolla kirjailija kuvaa elämän kontrasteja, narkkareita, juoppoja, tähtiä ja taviksia, äitejä ja lapsia. Hän ei tuomitse eikä moralisoi, koska on itse helppo kohde. Toisaalta riveiltä ja rivien välistä voi nähdä, että alkoholismin varjossa kulkenut äitiys on - sittemmin entisen - alkoholistin kuvauksissa vaatinut sen käsittelyä ja ollut keskeinen osa elämää. Monissa boheemeissa, alkoholi- ja huumehuuruisen arjen kuvauksissa kerrotaan, kuinka lapsista on kaikesta huolimatta välitetty, on selviydytty, vaikka täpärästi. Päällimmäisenä kaikessa kulkee kuitenkin rakkaus elämään, lumoutumisen kyky ja se, kuinka taidokkaasti ja tarkasti Lucia Berlin onnistuu kirjoittamissaan kertomuksissa sen lumon välittämään.

Andado. Goottilainen romanssi menee turhan lähelle romanttista viihdettä. Se on teini-ikäisen tytön unelmointia. Vanha hidalgo ratsun selässä. Taustalla voisi soida Perfidia. Pakahduttavaa, liian. Voi olla, että sekin pohjaa Berlinin omakohtaiseen kokemukseen, mutta tieto tai epäily siitä ei riitä nostamaan kertomusta. Esimerkki toisesta ääripäästä on Joulu, Texas 1956. Älytöntä kännistä joulunviettoa, josta puuttuu kaikki säkenöinti. Paitsi kertojan ote. Se on aina niin hienoa, vaikka kertomus olisi mudassa ryömimistä. Jouluna 1974, yksi novelleista, meno on muuten aika samanlaista. Mihin nyt piilotinkaan sen täysinäisen viskipullon?

Sen sijaan nimikertomus Ilta paratiisissa on viehko kertomus Hollywood-staroista Mexikon Puerto Vallartassa. Ava Gardner ja hänen nuori rakastettunsa, Richard Burton ja Liz Taylor astuvat Hotel Oceanon baariin - kuin kranaatti olisi lentänyt ikkunasta sisään. Meneillään on Liskojen yö -elokuvan kuvaus. Näkökulma on baarinpitäjän, Hernánin, köyhästä kadun kasvatista filmitähtien uskotuksi ponnistaneen vaatimattoman miehen. Onnellinen juuri nyt. Kontrasti on juuri tässä onnessa: kimalluksen keskellä piehtaroivat tähdet, mustasukkaisuuden ja menestyksen riivaamina ja tämä baarinpitäjä, tyytyväinen, onnekas mies.

Kaikkien viinahuurujen jälkeen, pitkällisen hapenpuutteen vaivaamana pääsin viime tipassa pintaan, kun Eksyksissä Louvressa -novellissa ei enää lotrattu viinalla. Siinä vanha nainen pohtii omaa kuolemistaan ja siirtyy hautausmaalta kuolemattoman taiteen äärelle. Samothraken Nike siivittää naisen askelia Louvren käytävillä. Tässä novellissa välittyy jo Lucia Berlinistä klassistakin sivistystä, oman elämän ja sen havaintojen kypsyttämien kuvausten lisäksi, niin hienoja kuin nekin ovat. Nainenhan oli myös oppinut. Ei tätä epätasaisempaa kokoelmaakaan voi missään vaiheessa väittää ikävystyttäväksi. Sekin on seikkailu.

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Evening in Paradise, 2018 (novellit ilmestyneet 1981-1999)
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2019, 304 s

Iltapäivälehdistön tekopyhyys naurattaa

Kuva paikallisesta Lux-tapahtumasta pari vuotta sitten,

Julkaisen tämän HS mielipidesivustolle lähetetyn puheenvuoron tällä hieman pienempilevikkisellä kanavalla - vaikkei ollut tarkoitus. Sitä ei siis julkaistu alkuperäisessä osoitteessa. Rohkaistuin tähän mediakritiikkini blogijulkaisuun luettuani päivän lehdessä Kai Ekholmin, palkitun sananvapauden ja sensuurin tutkijan puheenvuoron. Hän sanoo mm, että tällä hetkellä suomalaiseen yhteiskuntaan, arkipäivään ja kielenkäyttöön on ujuttautunut sananvapautta haastamaan passiivis-aggressiivista vihaa. "Sananvapauden suhteen on helppo olla passiivinen, mutta 2020-luvulle tultaessa sananvapaus tarvitsee jokaista käyttäjäkseen. Esimerkiksi kirjoittamaan mielipiteitä." Tässä yksi sellainen.

Olipa liikuttavaa lukea (HS 3.1.2020), kuinka yksimielisesti iltapäivälehdistömme peesasi presidentin kantoja vihapuheen vahingollisuudesta. Somen ulkopuolella elävä kansalainen saa ainoastaan verkon iltapäivälehtien kommenttipalstoilta jonkinnäköisen käsityksen siitä, mistä puhutaan kun puhutaan somen älämölöstä, valeuutisista, vihasta ja halventavasta puhetyylistä. Sitä itseään ne kommentit ovat täynnä ja siitä iltapäivälehdet taitavat olla vain tyytyväisiä. Klikkausten määrästä puhutaan eivätkä noiden lehtien jauhopussit ole puhtaimmasta päästä kun aiheista leivotaan sensaatioita; kärjistykset ja henkilöön menevä raportointi keinoina  epäluulon ja metelin aikaansaaminen näyttävät ensisijaiselta tavoitteelta. Jos siinä alkuperäinen aihe hämärtyy, se ei haittaa menoa. Kommentit ovat usein räikeitä, tulvillaan ennakkoluuloja ja vihaa sekä tiedon puutetta. Moderointikynnys on korkealla. Siksi presidentillisen puheen myötäily noilla palstoilla hymyilytti. Aika farisealaiselta se maistui. Presidentiltä puhe oli hyvä ja aiheellinen. Iltapäivälehdet voisivat aloittaa parannuksen itsestään.