Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Olive Kitteridge on myös Elizabeth Stroutin luomus, kuten Lucy Barton. Tämä oli jäänyt minulta huomaamatta/unohtunut tässä vaiheessa, kun tutustuin Lucyyn. Ja antoi positiivista potkua lukemiseen, koska  TV-sarjan Olive oli niin vastustamaton - kuten Frances McDormand aina osaa olla. (Esimerkiksi viimeksi näkemässäni Coenin veljesten Hail Caesar -elokuvassa, pimeän elokuvasalin koneenhoitajana, tupakoinnin lomassa filminauhaan kuristumaisillaan.) Potkua ei kyllä Lucyyn tarvittu, niin miellyttävä lukukokemus se oli alusta loppuun.

Jotain tuttua Olivesta tässä oli. Kai se lähinnä on tuo tapa, jolla Strout tarkastelee ihmisen haavoittuvuutta, ihmissuhteiden häilyvyyttä ja kompleksisuutta. Ja köyhyyden pitkää varjoa, sitä kuinka lapsi kantaa vanhempiensa käsittelemättömiä, pahoja kokemuksia edelleen mukanaan - kunnes selvittää ne omalla tavallaan tai jatkaa niiden kantamista. Puhutaan perheestä, jossa sekä haavat että keskinäinen rakkaus on piilotettu. Köyhyys, yhteisön ulkopuolisuus, yksinäisyys, lasten kiusatuksi tuleminen - tiukat raamit. Ihmisellä on arvokkuutensa, eikä raha ole se joka sen määrittää, se asenne on samaa niin Lucylla kuin Olivella.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

Lucy Barton kertojana purkaa elämänkokemuksiaan New York Cityn sairaalan sängyssä, jonne on joutunut leikkauksen jälkeisen toipumisen viivästyessä. Sängyn viereen on hälytetty hänen äitinsä, kaukaa Amgashin pikkukaupungista, Mainen maaseudulta, lapsuudenkodista. Äiti ja tytär eivät ole olleet yhteyksissä vuosikausiin, muuta kuin muodollisten syntymäpäivä- ja joulutervehdysten kautta. Äidin ja tyttären jutusteluhetkistä vuoteen luona kutoutuu vähitellen kuva lähes nälkää nähneestä kolmilapsisesta perheestä, jossa isän sodanaikainen trauma ja köyhyys ovat työntäneet perheen marginaaliin, josta vanhemmilla ei ole riittänyt keinoja päästä ulos.

Aihe voisi olla masentava ja raskas, mutta tapa, jolla lapsuuden todellisuus kuoriutuu esiin ja vuorottelee newyorkilaisen Lucyn aikuiselämän kanssa tuo siihen kontrastia ja syvyyttä, keventää myös. Onhan hän selvinnyt lapsuudestaan. Lucy on kirjailija ja ainoa, joka perheestä on lähtenyt lapsuudenkotinsa maisemista. Se on etäännyttänyt hänet perheestä, monen solmuun jääneen jutun lisäksi.

Äidin ja tyttären dialogi on taitavasti ladattu monenlaisilla tunteilla: Lucy yrittää saattaa vaietun ikävänsä äidille ymmärrettäväksi, äiti vetäytyy simpukkamaiseen suojaukseen - kuten on aina tehnyt. Sen sijaan he löytävät riemastuneita yhteisymmärryksen hetkiä entisten aikojen tuttuja läpikäydessään. Äiti on juuri kuin Frances McDormand useimmissa rooleissaan, lyhytsanainen, sentimentaalisuutta loppuun asti välttelevä, lakoninen tyyppi, joka kantaa omia arpiaan. Äidillä on taito torkkua tuolillaan. Se taito on ollut lapsesta saakka. "Sen oppii kun ei tunne olevansa turvassa, hän sanoi. Oppii torkkumaan istuallaan."

Oivaltavan ja hyvin rytmitetyn dialoginsa, runsaiden keskustelujen kautta tässä romaanissa on newyorkilainen tunnelma. Vähän kuin Woody Allenin elokuvissa, missä ihmisten välinen kommunikaatio, puhe on se missä tapahtumat etenevät. Kaikki ei tapahdu vain äidin ja tyttären välisessä jutustelussa, sillä sekin on jo muisto. Vielä kauemmissa takaumissa Lucy perkaa rakastumisensa ja pettymyksensä. Jonkinnäköistä sovintoa äiti ja tytär hakevat, mutta Lucy saa jäädä odottamaan (amerikkalaista) I love you - vakuutusta, paitsi jos sulkee silmänsä! Eikä sittenkään, sillä äiti on vanha jäärä. Vähän suomalaista hänessä, tutulta tuntui minusta. Meillä ei tuota sanaa tuhlata ennen aamiaista ja sen jälkeen. Ehkä vähän enemmän pitäisi, en tiedä.

Lucy Barton oli viehkoa seuraa. Sanoja: kaartelevia, suoria, tärkeitä - ja taukoja, yhtä merkitseviä. Valmista ei tullut, kuten ei oikeastikaan tule. Monista tarinoista tämä oli Lucy Bartonin tarina. Katso nyt vaikka elämääsi. Sinä vain otit ja ... teit sen." sanoo hänen äitinsä, tyytyväisen oloisena, jos ei muuta.

Uskaltaisikohan kokeilla Olive Kitteridgeä kirjana? Elokuva hyvästä kirjasta lukemisen jälkeen voi olla pettymys, koska kaikki omat mielikuvat ovat valmiita eivätkä ne ole samoja kuin jollain toisella, esimerkiksi elokuvan ohjaajalla, mutta mitenkähän olisi toisin päin?

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
My Name is Lucy Barton, 2016, suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, 2018, 164 s