Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Yhtä salaperäinen kuin ankerias on sen syntymäpaikka, Sargassomeri. Sanakin maistuu joltain maapallon ja avaruuden välimaastolta, arkaaiselta, ennen meitä syntynyt, meidän jälkeemme vielä paikoillaan, levineen, pyörteineen, sumuineen. Siellä ankerias syntyy pienenä pajunlehtimäisenä toukkana, joka ajelehtii yli Atlantin, kehittyäkseen rannikolla seuraavaksi olomuodokseen, lasiankeriaaksi, sormen paksuiseksi ja siitä edelleen täysikasvuiseksi. Ankerias siirtyy, päinvastoin kuin lohi, suolaisesta makeaan. Ja jossain vaiheessa se tuntee pakottavaa tarvetta palata Sargassomerelle. Niin se tekee, ja monet niistä onnistuvat vaeltamaan tuhansien kilometrien takaa, lisääntymään ja sitten kuolemaan.

Ankeriaan arvoitus, luonto ja ihminen siinä synnyttävät Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa metafyysisen ja filosofisen ajatusvirran, josta lapsuusmuistot palauttavat maan pinnalle, joen rantaan, yöllisille kalastusreissuille isän kanssa. Kirja liikuttaa, koskettaa ja sivistää, eikä ole ollenkaan pitkäveteinen, vaikka lukija ei olisikaan kalastusbiologi. Patrik Svensson osaa kertoa lumoavasti ankeriaan paikasta maailmassa, ihmisen historiallisesta ja nykyisestä suhteesta siihen ja muuhun luontoon. Ankeriasta, käärmemäistä raadonsyöjää, alkaa miettiä myös muista näkökulmista. Sehän on tosi jännittävä, sitkeä ja ihmeellinen luontokappale!

Niin suuri joukko ihmisiä on uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa ankeriaan tutkimiseen ja yrityksiin ottaa siitä selvää, että meidän pitäisi tosiaankin jo tietää siitä enemmän kuin tiedämme. Se, ettemme siltikään tiedä enempää, on edelleen jonkinasteinen mysteeri. Eläintieteen piirissä tätä nimitetään yleisesti "ankeriaskysymykseksi".

Ankeriaskysymyksen ydin on se, ettei täysikasvuisia ankeriaita ole nähty Sargassomeressä, mutta sieltä ankeriaan pienen alkumuodon, läpikuultavan pajunlehden tiedetään ajelehtivan matkaan. Aristoteles jo oli tutkinut ankeriasta. Yhdeksäntoistavuotias Freud tutki Triestessä ankeriaan sukuelimiä, hän halusi löytää sen kivekset. Ei onnistunut, sillä ne kehittyvät vasta kun ankerias tarvitsee niitä, ei silloin kun Freud niitä syynäili. Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.

Eräs monista ankeriasta tutkineista on Rachel Carson, Äänettömän kevään kirjoittaja, yhdysvaltalainen biologi. Hänen tavastaan tutkia ankeriasta, ei vain laboratoriotutkimuksin, vaan eläytymällä, mielikuvituksella Svensson kertoo kirjassaan. Se eläinten inhimillistäminen, johon Rachel Carson syyllistyi, oli tietysti täysin tarkoituksellista, ja sillä oli oma tarkkaan mietitty tavoitteensa. Samaistumalla ankerias saa olla ankerias, edelleen arvoitus mutta ei täysin vieras.

Kiinnostavasti kirjailija miettii ihmisen aikakäsitystä, elämän mittaista selkeää biologista kelloa verrattuna olentoon, jonka elämä koostuu monesta muodonmuutoksesta. Ankeriasta tutkineet ovat havainneet, että sen elämä voi olla hyvin eri pituinen. Ei ole mitään näkyvää kaavaa sille, milloin se päättää palata Sargassomerelle.

Kokeeko tällainen olento ylipäätään ajan eteenpäin menevänä vai onko aika enemmänkin olotila? Onko sillä aivan oma ajanlaskunsa, toisenlainen kuin meidän? Ehkä se on meren ajanlasku?

Ihmisen aikakäsityksen lisäksi ankerias saa miettimään elämää ja kuolemaa. Isä, asfalttityöntekijä, eikä kai akateemisesti koulutettu poikakaan, ei usko Jumalaan, mutta ankerias, kuolleena veteen heitettynä elämään herännyt saa luonnontieteen faktoihin uskovat herkistymään. He tuntuvat olevan vähän onnellisiakin siitä, että ankerias uhmaa ihmisen pyrkimyksiä eikä paljasta arvoitustaan. Hyvin kauniisti Svensson kirjoittaa isästään, jonka kanssa hänellä oli yhteinen ankeriaan kalastusharrastus, ja kokee, että isällä oli omasta isästään tietämättömänä erityistä ymmärrystä ankeriaan vaellukselle ja sen kaipuulle kotiin. Jos ei tiedä mistä tulee, ei voi liioin tietää, minne on menossa.  Tämä kirjailijan tapa sekoittaa luonnontieteellistä ja historiallista faktaa omiin lapsuusmuistoihin, yöllisiin kalastusretkiin vaitonaisen isän kanssa, skoonelaisen joen rannalla tekee todella sen: ankeriaasta tulee lukijallekin läheinen otus. En olisi kyllä uskonut!

Ankeriaankin tutkimuksen aika on käymässä vähiin: sitä uhkaa kuolema sukupuuttoon. Syytä ei tiedetä, eikä ankerias ole ollut asian selvittämisessä yhteistyöhaluinen. Japanilaiset ovat onnistuneet tuottamaan keinohedelmöityksellä lectocephalus-toukkia, noita pajunlehtimäisiä ankeriaan ensimuotoja, mutta ne eivät suostuneet syömään akvaario-olosuhteissa ja kuolivat pois. Voisiko Sargassomereen kerääntyvällä muovipyörteellä olla osansa ankeriaan vähenemisessä? Tällainen neronleimaus syttyi päässäni. Ehkäpä sitäkin on jo ehditty tutkia.

Ankeriaan testamentti palkittiin Ruotsissa tietokirjallisuuden August-palkinnolla vuonna 2019.

Jäin vähäksi aikaa polvilleni veden äärelle. Oli aivan hiljaista ja järvi kimalsi tyynenä, aurinko heijastui sen pinnasta valkoisena hohteena ja kaikki pinnan alla jäi piiloon kuin peilin taakse. Oli salaisuus, mitä sen alla piili, mutta nyt se salaisuus oli myös minun.

Lisäys 23.8. Päivän Hesarissa toimittaja Oona Komonen suosittelee kirjaa. Tyylistä hänelle tulee mieleen Morten A Strøksnesin Merikirja. Tyyli kyllä voi muistuttaa, mutta sisältö on vastakkainen. Siinä missä Svenssonia ankeriaan mysteeri kiehtoo ja sukupuuton uhka ahdistaa, Strøksnes kavereineen täyttää kirjansa kuvauksella jäähain lopullisesta nujertamisesta ja tappamisesta. Aika iso ero.
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Ålevangeliet, 2019, suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020, 272 s