Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte

Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi. Meitä ei lopulta kiinnosta kuin omat kasvomme ja kohtalomme. Rembrandt teki 80-90 omakuvaa. Dürer oli toinen omasta kuvastaan pakkomielteisen kiinnostunut taiteilija; ne osoittivat, että hän oli nero.

Tämän kirjan Jörn Donner on ansainnut. Palkittu tietokirjailija, tutkija, Kansalliskirjaston entinen ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on kirjoittanut loistavan, tyylikkään teoksen, jossa raaputtaa esille Donnerin  elämää ja merkitystä suomalaisessa kulttuurihistoriassa. Raaputtaa sitä esille samean julkisuuskuvan ja tunkkaisen maineen takaa. Sillä sen me jokainen, sanotaanko noin yli 40-vuotias suomalainen tunnemme enemmän kuin hyvin. Maine provosoivana huonosti käyttäytyvänä intellektuellina ja poliitikkona, eksibitionistisena elokuvantekijänä ja kirjailijana, naistenkaatajana ja - viime aikoina eniten huomiota saanut - huonona isänä.

Kirja on monivuotisen työn tulos, esseetyylinen kulttuurihistoriallinen teos, jossa Donnerin elämää tutkaillaan eri näkökulmista, enimmäkseen ymmärtämyksellä ja arvostaen. Ja sehän on aika virkistävää, silmiä avaavaa monella tapaa, sen lisäksi että kirja on monipuolinen teos Suomen poliittisesta ja kulttuurihistoriasta lähimmän noin 70 vuoden ajalta, suomalaisuudesta, ruotsalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta. Ekholmin kirjallinen sivistys ja taito antaa mahdollisuuden rentoon assosiointiin ja syvällisiin analyyseihin. Joten lukijana ei voi kuin nauttia!

Poliittinen Jörn Donner oli eurooppalainen jo 50-luvun sisäänlämpiävässä Suomessa. Donnerin isä, Kai Donner oli valkoisten puolella näkyviä persoonia - vasemmisto määritteli fasistiksi - mutta poika otti kurssin päinvastaisen suuntaan. Välit sukuun katkesivat myös. Donner matkusti ja lumoutui Berliinistä, josta hän on Ekholmin mukaan kirjoittanut yhden parhaista teoksistaan ja  tutustui mm Bertolt Brechtiin. Sittemmin hän irtaantui marxilaisuudesta ja Suomen kommunistit näkivät hänessä piankin epäluotettavan hahmon, koska Donner sai jo varhaisessa vaiheessa rokotuksen nuorten keskuudessa esiintyvää neuvostouskoa vastaan. Christer Kihlmanista tuli läheinen ystävä, joka jakoi saman kokemuksen. Toinen Donneria myöhemmin tukenut oli Johannes Salminen, kun vielä 90-luvulla Suomessa oli paljon itsesensuuria. Kuinka freesiltä nämä reaktiot tuntuvatkaan näinä päivinä! Muutenkin kirjasta paljastuu, kuinka Donnerin aikoinaan ajamat poliittiset asiat ovat myöhemmin toteutuneet ja ovat nyt itsestäänselvyyksiä. Kuinka moni nykyhelsinkiläinen mahtaa tietää Donnerin yhteyden Helsingin Kaapelitehtaaseen? Kaapelitehdas oli Jörn Donnerin merkittävä saavutus. Donner halusi nähdä Kaapelitehtaalla filmiyhtiöitä, pienkustantamoita ja mainoskuvastudioita: " Niiden avulla tehtaaseen saataisiin synergiaa".

Donneria on haukuttu poliittiseksi tuuliviiriksi, mutta nykyvalossa hän näyttää käyttäytyneen johdonmukaisemmin ja rohkeammin kuin moni puolueelleen uskollinen poliitikko.  

Venäjää Donner oli isänsä esimerkin mukaan tutkinut paljon ja piti eduskunnassa sitä koskevan puheenvuoron, jota Ekholm siteeraa kirjassaan hienona retorisena suorituksena. Laitan tähänkin sen lopun, koska se on upea - ja ajankohtainen:

"Yksi kokonainen sukupolvi menetti henkensä taistelussa sen vapauden puolesta, jossa elämme nyt. Meille läheisistä Baltian maista tuli jälleen neuvostovaltioita synkän sorron yönä, joka kesti yli neljä vuosikymmentä. Arvoisa puhemies! Edustamiemme arvojen ansiosta voimme rauhallisesti kohdata venäläisen yksipuolisen propagandan ja toimia sitä vastaan."

Kirjailija, toimittaja, filosofian maisteri Jörn Donner teki gradunsa suomenruotsalaisesta modernistista, Elmer Diktoniuksesta ja myöhemmin kirjoitti myös tämän elämäkerran. Atos Wirtanen oli Donnerin oppi-isä lehtimaailmaan, kansandemokraattisessa Ny Tidissä, jonne myös Tove Jansson ja Ralf Parland oli kiinnitetty avustajiksi. Mielenkiintoinen esimerkki Donnerin omasta päättäväisestä tiestä on Maailman rauhanneuvoston kokous Helsingin Messuhallissa vuonna 1955. Suomalainen media päätti vaieta siitä, vaikka osallistujina olivat mm Simone de Beauvoir ja Sartre. Pablo Nerudakin Donnerin mukaan oli paikalla. Otin selvää, missä pariskunta asui, marssin Torniin ja mentiin alakerran ravintolaan. Kai heitä kiinnosti nuori utelias henkilö, kun ei muitakaan ollut tarjolla. Hän tunsi nuo kansainväliset persoonat Berliinin tapaamisista.

Jörn Donner kirjoitti yli 60 teosta. Parhaimpiin kuuluvana Ekholm mainitsee Berliini - arkea ja uhkaa -teoksen, joka sai mm New York Timesissa kiittävän arvion.

Donner antoi amerikkalaisille ensimmäisenä kirjailijana kuvan eristetystä, uhatusta Berliinistä. Häntä kiitettiin itsenäisyydestä - siitä, ettei kylmän sodan propagandakoneisto ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta.

Samanlaisen vaikutuksen, nyt ruotsalaisiin, teki Uusi maammekirja. Diktonius-elämäkerta painotti suomenruotsalaisten modernistien merkitystä: he avasivat ovet Eurooppaan, eivät sisäsiistit 50-lukulaiset. Romaanikirjailijana ei Donner Ekholmin mielestä onnistu; niistä puuttuu yllätys ja seikkailu, ne ovat siis tylsiä. Kieltämättä, jos olen joskus selaillut jotain hänen kirjoittamaansa romaaniaan, en ole yhtään lukenut. Oman lukunsa Mammutti, kirjanperkele saa vuonna 2013 ilmestynyt yli 1000-sivuinen järkäle, joka näyttää hyllyssä pirun hyvältä.  

Teoksen lujuuslaskelmat eivät ole, kauniisti sanoen, hyvän rakennustavan mukaisia. Mammutti ei ole best of, pikemminkin rest of. Siitä puuttuu paljon, aivan liian paljon. Mammutti sojottaa suomalaisessa kirjallisuudessa kuin jättidildo, johon on kirjoitettu Jörn Donnerin nimi.

Lehtimiehenä ja raportoijana kirjallisella journalistilla oli paljon esikuvia, joista tärkeimpinä mainitaan Christopher Hitchins, myös Hemingway ja Orwell. Yliopistossa Donner opiskeli ja vaikuttui Georg Henrik von Wrightin seminaareista.

Donnerin monet elokuvat, pääosassa JD, ovat herättäneet huomiota ja sensaatioita ei-elokuvallisista syistä. Sen sijaan kirja kertoo Jörn Donnerin tuottajana käytännössä mahdollistaneen Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander-elokuvan, josta voitti Oscarin. Elokuva tuotti hyvin, mutta Donner itse ei hyötynyt taloudellisesti. Jörn Donnerilla oli muutenkin kirjan mukaan aika erilainen rooli Ruotsissa kulttuurivaikuttajana, elokuvainstituutin johtajana kuin Suomessa, jossa toimi poliitikkona ja ryvettyi monissa skandaalikuvissa. Hän kiisti viha-rakkaussuhteen Ruotsiin ja piti itseään suomalaisena, ei suomenruotsalaisena. 

Nuori Donner teki vapaasta seksistä tavaramerkin, joka vuosikymmeniä myöhemmin takasi hänelle hirviön kasvot.

Vaikuttaa, että tämä seksuaalinen eksibitionismi ja naisten suosio on ollut suomalaisille se kaikkein happamin asia sulattaa donnerismissa. Täällä on oltu puritaanisia ja konservatiivisia. Säälittää, että intiimiasioiden paljastelu on voinut sittenkin olla Donnerille ratkaisevampi riippa kuin mikään muu, vaikka siinäkin on kyse provosointi- ja ravisteluhalun lisäksi oikeastaan vain rehellisyydestä: nämä ovat kaikille tärkeitä asioita.  Miehelle penis merkitsee sitä, että hän on elossa. Elävämpi kuin syöpä.

Tärkeämpää kai kuitenkin tässä tabujen ja normien täyttämässä seksuaalitematiikassa on se, että häntä ei koskaan ole syytetty häirinnästä. Ei donjuanismia. Kaikki naisnäyttelijät kertovat hänen käyttäytyneen ammattimaisesti. Donner oli naisten kasvattama naistenmies, häneen rakastuttiin ja hän rakasti,  hävitettyjä kirjeitä oli 3000.

Kai Ekholm ei halua selittää Donnerin vanhuuden aikaisia lausuntoja lapsistaan, jotka tekivät hänen julkisuuskuvastaan entistä tylymmän. Mutta yrittää kuitenkin. Hän pitää asian tulkintaa osittain väärinkäsityksenä. Hänen mielestään Donner geeniperintönsä huonolla hoidolla tarkoitti aristokraattisen sukunsa perintöä, ei sen yksittäisiä jäseniä. Välirikko sukuun tapahtui jo nuoruudessa ja hänen sieltä saamansa rahallinen perintö oli tuhlattu nopeasti. Siksi Kristiina Halkolan räväkkä laulu 20 perheestä, jossa Donner yhtenä mukana ei pidä paikkansa. Oli siellä riimityksen takia muutama muukin jo köyhtynyt suku listattuna.

Kirjan lopulla vanheneva sairaalloinen Donner peittää anarkistisen ja toimeliaan nuoren Jörnin. Hän kohtaa ennen poismenoaan viimeiset myrskyt. En malta olla tässä vielä siteeraamatta Kai Ekholmia. Ja nimenomaan häntä, en Donneria. Tämä on Ekholmin loisteliaan tyylin näyte:

Kun Donner eräänä aamuna herää levottomista unista, hän huomaa muuttuneensa sosiaalisessa mediassa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Päivystävä Twitter-älymystö talloo hänet, ja sosiaalisen median likapesukone pyörittää loputtomasti hänen suhdettaan isättömiin lapsiin. Kansalaisten kommentteina on kaikkea mahdollista myötähäpeästä kuohitsemiseen. Jokainen kertoo olevansa parempi isä ja ihminen kuin Donner. Tämä kuvataan sydämettömänä hirviönä, jonka puolustajaksi ei kukaan järkevä ihminen asetu. Hänen perhesuhteensa ovat julkista omaisuutta. Hänesta on tehty moitteettoman kansakunnan liskokuningas.

Onko Suomi tylsempi paikka ilman Jörn Donneria? On. Samoin kuin se on tylsempi ilman Claes Anderssonia, Pentti Linkolaa, Leif Salménia, Pentti Saarikoskea, Matti Wuorta, Jukka Kajavaa. Onneksi on Kai Ekholm, Pirkko Saisio, Leena Krohn, Juha Hurme, Jukka Kemppinen - ja muitakin. Mistä minä tiedän, kun en ole Twitterissä. Hankalien älykköjen sietäminen on tolerantin yhteiskunnan laadunparantamista, kirjoittaa Kai Ekholm.

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte on täynnä älyllistä ilotulitusta, se on kiinnostava, koskettava ja hauska historiikki miehestä joka ansaitsee sen. Siinä on runsaasti valokuvia, hieno lay-out ja lähde- ym viiteluetteloita parikolmekymmentä sivua. 

Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo, 2020, 389 s