Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Meri tyhmentää miehet. Ja naiset myös. No niin, no niin, se sanoo, sinä tunnet minut, varmaan luotat minuun jo tässä vaiheessa, varmaan jo tässä vaiheessa. Ja ennen pitkää jokainen sinä mukaan lukien alkaa luottaa siihen vaikka tietää, ettei pitäisi, ettei saisi. Niin käy kaikille, jotka nielee merivettä pienenä. Oikeastaan melkein jokainen nielee sitä vääjäämättä ja yleensä jo vauvana.

Kanadan Newfoundland pohjoisella Atlantilla on karu ympäristö asukkailleen. Kalastus on vuosisatojen ajan tuonut leivän ihmisille, meri on antanut, ja myös vienyt monen kylmään hautaan. Emma Hooperin Koti-ikävän laulussa Connorin perhe elää murrosaikaa tyhjenevässä Big Runningin kalastajakylässä, 1990-luvulla. Kylä tyhjenee, koska turskasaaliit ovat ensin kutistuttuaan loppuneet kokonaan. Yksi toisensa perään Connorin perheen naapuritalot autioituvat. Lapset, 14-vuotias Cora ja 10-vuotias Finn seikkailevat taloissa ja käyttävät niitä omiin tarkoin mietittyihin suunnitelmiinsa. Vanhemmat Aidan ja Martha alkavat käydä töissä mantereen öljyntuotantoalueella, vuorokuukausina. 

Saarella asuu vieläkin eristyneemmin, omalla autiolla niemekkeellään myös Rouva Callaghan, kaukoputkellaan saaren lauttaliikennettä tarkkaileva vanha nainen, laulujen osaaja, tarinankertoja ja Finnin harmonikansoiton opettaja. Hän kirjaa muistiin, kuka milloinkin lähtee saarelta. 

Emma Hooper kertoo meren armoilla elävästä ja arktisen ympäristönsä karaisemasta köyhästä yhteisöstä  koskettavasti, runollisella mutta samalla jäänkirkkaalla kielellä. Pääosin kokijoina ja näkijöinä ovat lapset Finn ja Cora, karun ympäristön kasvattamat nuoret, jotka eivät jää toimettomina seuraamaan tutun kotiseudun katoamista. Sitä että näkevät huolestuttavia merkkejä äidin ja isänkin etääntymisestä toisistaan, että hekin, muutoksen pakottamina, alkavat elää omaa elämäänsä, kumpikin suunnallaan. Kolmas kertoja tarinassa on Rouva Callaghan, joka kertoo Finn-pojalle vanhojen tarujen lisäksi myös hänen vanhempiensa rakkaustarinan, takauman 1970-luvulta.

Molemmilla lapsilla on omat salaiset suunnitelmansa uhkaavan tilanteen korjaamiseksi. Finn haluaa houkutella kalat takaisin. Cora rakentaa tyhjiin taloihin eri maita sisutuksineen, Filippiineistä, Italiaan ja Suomi-taloon - jonka kylppärissä on sauna. Sen jälkeen Corakin katoaa

On aika sydäntä särkevää lukea lapsista, jotka näkevät että heidän on aika ottaa oma vastuunsa niin isoista asioista kuin yhteisön katoaminen kartalta. Hooper onnistuu kuvaamaan sen konkreettisten asioiden kautta. Kaikki eivät elä järjestäytyneen infrastruktuurin maailmassa, asioita tapahtuu rajamailla ja vuosisataisten perinteiden murentumiset voivat tapahtua juuri näillä seuduilla, juuri nyt. Tapa millä kirjailija kuvaa ympäröivää luontoa, mahtavaa merta, sen julmuutta ja arvoituksellisuutta ja välähdysten kauneutta saa ymmärtämään, että joka siihen kasvaa, ei näe missään muualla sen vertaista. Jäälautat tummassa vedessä. Jääkarhu pimenevässä illassa ajelehtivalla jäävuorella. 

Emma Hooper yhdistää aikuisten arjen kuvauksen lasten mielikuvitusmaailmaan ja vanhoihin taruihin ja lauluihin, joita merimiehet, karkurit ja muut tänne asettuneet ovat laulaneet. 

Kaikki näet uskoivat merenneitoihin. Kaikki uskoivat, tiesivät, että ne olivat vesillä menehtyneitä ja että ne lauloivat eläville rakkaudesta. Ellei sade ropissut eivätkä aallot pauhanneet liian kovaa, tuuli kuljetti merenneitojen ääniä mukanaan useimpina öinä.

Herkkä elegia katoavalle elämäntavalle, lainataan kannessa Kirkus Reviewsiä. Sitä Koti-ikävän laulut on, jotenkin hyvin herttaisella ja liikuttavalla tavalla kerrottuna. Kuvatun yhdyskunnan murroksen ytimessä on tietenkin vanha tuttu juttu, liikakalastus. Sielläkin turska, kuten Itämerellä, jossakin tonnikala. Tuo meidän ihmisten lyhyt perspektiivi, oli sitten kyse kalastuksesta, soijan viljelystä, metsien raivaamisesta, hyönteismyrkyistä, kaivostoiminnasta...

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Our Homesick Songs, 2018, suomentanut Satu Karhulahti
Gummerus, 2019, 379 s